Facebook on alavieskalaiselle Meeri Rinta-Joupille, 67, tärkeä keino tuulettaa mieltä. Alzheimeria sairastavan miehen hoidosta ja eläkkeelle jäämisestä kirjoittaminen ja jutteleminen helpottaa oloa.

Meeri Rinta-Jouppi:

"Mieheni on ollut Alzheimerin takia laitoksessa puhe- ja liikuntakyvyttömänä yli kymmenen vuotta. Olen vielä töissä, mutta vietän joka ilta pari tuntia hänen luonaan.

Saan usein taistella niin vaipoista, lääkkeistä kuin ruuastakin. Kun miehelläni oli keuhkokuume, kävin lääkärin kanssa tiukan neuvottelun lääkityksestä. Vaadin sitä ja sain tahtoni läpi.

Kun pääsen kotiin, painelen usein heti koneelle. Puran kiukkuani mieheni hoidon ongelmista päivittämällä ajatuksiani Facebookiin. Saan siitä voimaa. En koskaan kohdista purkaustani ihmisiin, vaan järjestelmiin. Tunteiden sanoittaminen auttaa minua jäsentämään ajatuksiani.

Minulla on Facebookissa sopiva määrä lukijoita: ystäviä, sukulaisia, omaishoitajatuttuja ja uudelleen löytyneitä koulukavereita. Se on vertaistukiryhmäni, jolle saan rauhassa purkaa ajatukseni. Kirjoitan muutaman kerran viikossa, viikonloppuisin olen aktiivisin. Saan myös palautetta, joka antaa uusia näkökulmia.

Eläkkeelle jäämiseni on pelottavan lähellä. Kipuilen sitäkin päivityksissäni. Miten osaan olla eläkkeellä, kun työ ympäristöterveydenhuollon johtajana on ollut elämäni tukiranka? Monet sanovat tunteneensa samoin. Virittelimme jo entisten työkaverien kahvilaryhmää.

Kerron mukavistakin asioista. Aamukävelyn jälkeen kirjoitan, mitä ihanaa näin luonnossa. Myönteisistä havainnoista kertominen vahvistaa myönteisyyttä.

Sanaisen arkkuni voi avata aamun sanomalehti, lukemani kirja tai vaikka huono palvelu autokaupassa. Kun olin ostamassa uutta autoa, meikäläinen vanha muori oli kaupassa kuin lude sängyn raossa. Myyjä tuli luokseni vasta kun istahdin autoon."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.