Surevan kohtaaminen on pelottaa monia. Asiantuntija lohduttaa, että aito läsnäolo on kaikkein tärkeintä.

Suomessa uusi ilmiö on suruviestin jakaminen sosiaalisessa mediassa. Facebookissa kerrottu uutinen omaisen kuolemasta voi tuntua aluksi oudolta. Psykoterapeutti ja pappi Iiro Leino näkee uudessa tavassa paljon hyvää.

– Ihmisellä voi olla paljon konkreettiseen sosiaaliseen tilanteeseen ja kohtaamiseen sisältyviä kysymyksiä, jotka virtuaalisella suruviestin jakamisella välttää. Se mahdollistaa sen, että asiat pystytään kertomaan, mutta ei niin koskettavasti ja omaan persoonaan liittyen kuin se muuten tapahtuisi.

Kun suruviesti jaetaan sosiaalisessa mediassa, ihmiset eivät ole suoraan kontaktissa toisiinsa. Monelle voi olla iso kynnys ja haaste kertoa menetyksestä: miten sen sanon, mitä sanoja käytän ja miten toinen siihen reagoi. Alanko itkeä?

Lue myös: Suru on opettanut pitämään toisista huolta.

– Meillä Suomessa ollaan perinteisesti oltu aika pidättyväisiä tunteiden ilmaisemisessa. Voi olla, että sähköinen tapa kertoa surusta on vapauttavaakin. Ihmiset voivat ajatella, että kyllähän minä pystyn kertomaan itsestäni, kunhan minun ei tarvitse tehdä sitä reaaliajassa, omalla persoonallani.

Kuuntele rohkeasti

Menetyksestä kertominen Facebookissa voi tehdä ensimmäisestä kasvokkain kohtaamisesta helpompaa.

– Suru-uutisen lukenut voi kertoa, että näin päivityksesi omaisesi kuolemasta, olen todella pahoillani puolestasi. Surevan taas voi olla helpompi ottaa osanotot vastaa, kun ei joudu ensin kertomaan menetyksestään.

Miten toisen suruun sitten pitäisi reagoida?

Miesten vuoro -elokuvassa on kuvattu saunovia miehiä, jotka kertovat omasta elämästään. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta erityisen hienoa on se, miten toiset miehet kuuntelevat kertojaa. He ovat hiljaa, kuuntelevat ja ehkä vähän sanovat jotain. Jos pystyy olemaan läsnä ja ottamaan toisen surun vastaan, niin silloin sanoilla ei ole niin paljon merkitystä. Paljon enemmän voi kertoa pelkästään se läsnäolo.

Selvitymistarina: Menetin kolme lastani nuorina.

Leino epäilee, että sodat ovat voineet vaikuttaa siihen, että Suomessa ei ole sopivaa näyttää tunteita tai olla heikko. Lapsiakin kasvatetaan siihen, että heidän pitäisi olla kauhean reippaita ja pärjääviä, ja äkkiä selvitä kaikesta.

– Onko suremisessakin jotain samanlaista. Meidän vaikea osoittaa heikkoutta ja empatiaa; olen tässä kanssasi heikko ja surullinen. Ennemmin todetaan, että tsemppiä ja kyllä se siitä.

Älä pakene tekemiseen

Surevan ihmisen kohtaaminen pelottaa monia. Se on luonnollisesta, sillä tilanne aktivoi omatkin pelot ja tunteet siitä, että minunkin omaiseni tulevat kuolemaan. Surevan ihmisen kohdatessaan joutuu kohtaamaan myös oman surunsa.

– Parasta on, jos uskaltaa olla läsnä ja vaikka kysyä haluaako toinen puhua. Jos ihminen sitten haluaa jakaa tunteitaan ja ajatuksiaan, niin kuuntelee.

Leino kertoo, että surua on vaikea kestää tunnetasolla kestää.

– Sen takia pakenemme usein tekemiseen. Meille tulee tunne, että nyt pitää toimia, ratkaista tilanne tekemällä tai sanomalla jotain.

Isän tarina: Lievitän suruani moottorisahalla.

Surevalla olisi kuitenkin tärkeää, että saisi jakaa surunsa.

 – Jos vain pystymme olemaan surullisia ja ottamaan surua vastaan, niin sehän on surevalle kaikkein tärkeintä.

Sanat kuullaan oikein

Moni pelkää sanovansa jotain väärin kohdatessaan surevan ihmisen. Leino kertoo, että syytä huoleen ei välttämättä ole.

– Jos olemme empaattisella ja aidolla asenteella tilanteessa, me emme voi tehdä tai sanoa mitään loukkaavaa. Kyllä toinen ihminen vaistoaa empaattisen mielentilamme. Silloin hän kuulee sanamme oikealla tavalla..

Leino kertoo omalta uraltaan osuvan esimerkin.

– Muistan miten pappina sanoin muistotilaisuuden jälkeen leskelle, että onnea nyt teille. Pelästyin aluksi, että mitä minä tulin sanoneeksi, mutta leski ymmärsi minut ihan oikein. Halusin vain toivoa kaikkea hyvää, ja hän kuuli sanani juuri niin kuin tarkoitinkin.

Kirjailja Kari Hotakainen: "Papin tehtävä on haastava."

Leino toteaa, että loppujen lopuksi sanojen merkitys on hyvin pieni, kun puhumme ihmisten kanssa.

– Seuraamme eleitä, äänenpainoja ja kaikkea muuta niin paljon, että sanojen merkitys ei ole kovin suuri - ja kuitenkin mietimme koko ajan sitä, mitä sanoja käyttäisimme. Tärkeintä olisi kuitenkin olla läsnä.

Vierailija

Asiantuntija: Suruviestin jakamisessa Facebookissa on paljon hyvää

Vaikea kyllä ymmärtää miksi kukaan haluaisi vongata tykkäyksiä ja jakoja sosiaalisessa mediassa sillä että omainen on kuollut. Aika kuvottavaa toimintaa oikeastaan. Muutenkin menee ihan yli hilseen tuo että omilla ongelmillaan pitää tuhlata muiden aikaa. Ei ketään oikeasti edes kiinnosta se miten toisella menee, eikä pitäisikään.
Lue kommentti

Kiistely on taitolaji, jossa voi kehittyä. Syyllistä tai voittajaa on turha etsiä, mutta jos pelaat korttisi hyvin, kumpikin osapuoli hyötyy.

Erimielisyydet kuuluvat kaikkiin ihmissuhteisiin. Aina niiden käsittely ei aiheuta riitaa, mutta jos asia on itselle hyvin tärkeä, kuohahdusta on vaikea välttää.

Tapamme riidellä juontaa usein juurensa lapsuuskodissa omaksuttuihin malleihin, oli sitten mököttäjä tai möykkääjä.

Näin riitelet rakentavasti:

1. Kuuntele

Yleisin virhe riitelyssä on se, että kumpikin jankkaa omaa näkökantaansa toista kuuntelematta. Erityisen ärsyttävää on yleistäminen: ”Sinä olet aina myöhässä”  tai ”Sinä et koskaan siivoa jälkiäsi”.

Tyhmintä on kaivaa esiin kaikki entiset riidanaiheet: appiukon letkautukset, liian kalliit hifi-laitteet tai vuosien takainen törttöily etelänlomalla.

2. Pysy asiassa

Kuohuksissa tulemme helposti sanoneeksi asioita, joita emme tarkoita. Valitettavasti ne eivät katoa huonon tuulen mukana. Henkilökohtaiset loukkaukset  iskostuvat mieleen paljon pysyvämmin kuin kehut ja kannustukset.

3. Ole rehellinen

Vältä passiivisuutta, ylimielisyyttä, yksityiskohtiin takertumista ja ylitunteellisuutta.

4. Pidä vuoropuhelu käynnissä

Pitkät jaaritukset eivät toimi ainakaan silloin, jos yrittää perustella miksi toinen on väärässä. Kuohuksissaan oleva ihminen ei välitä faktoista. Tärkeämpää on pyrkiä luomaan tunne, että hän on turvassa, vaikka tilanne on hankala.

5. Väistä

Joskus kiukkua herättävä kommentti kannattaa pyyhkäistä mielestä ajattelemalla, että tuolla toisella ei ollut paras päivä. Huono nukkuminen ja muut arjen taakat madaltavat ärsyyntymisen kynnystä entisestään.

Jos koet tilanteen tavalla tai toisella uhkaavaksi, lähde pois. Asiaan kannattaa palata vasta sitten, kun kumpikin on rauhoittunut.

6. Pyydä anteeksi

Sopu syntyy helpommin, kun molemmat myöntävät osuutensa riitaan. Pyydä viipymättä anteeksi, jos osa iskuista on osunut vyön alle. Ripaus myötätuntoa saa ihmeitä aikaan.

Lähteet: Väestöliitto, Helena Åhman ja Harri Gustafsberg: Tilannetaju

Ulla saa voimaa kylmästä vedestä. Hän on harrastanut avantouintia useamman vuoden.

Jo lapsena Ulla Maloney, 54, tarkisteli pakonomaisesti hellan levyjä, etteivät ne olleet päällä. Pakkoajatukset veivät Ullan lopulta sairauseläkkeelle.

Jo lapsena Ulla Maloney ajatteli, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Ennen kouluun lähtöä hän tarkisti, ovatko hella ja sähkölaitteet pois päältä, vaikkei ollut käyttänyt niitä. Lukioikäisenä ahdistavat ajatukset täyttivät pään. Ylioppilaskirjoituksissa Ullaa pelotti, että hän oli kirjoittanut koepaperiin älyttömyyksiä, kuten kirosanoja.

Vajaat 20 vuotta sitten ahdistavaan oloon löytyi selitys. Ulla oli juuri perustanut miehensä kanssa perheen ja tytär oli puolivuotias, kun hän sai pahan kohtauksen.

– Ajattelin, että en voi elää näin, varsinkaan vauvan kanssa.

Aviomies kannusti hakemaan apua, ja niin Ulla varasi ajan mielenterveystoimistosta. Lääkäri totesi Ullan kärsivän pakko-oireisesta häiriöstä.

– En tiennyt tämän olevan sairaus, jolla on nimi ja johon on tarjolla hoitoa ja lääkitystä. Luulin, että tämä on vain minun juttuni. Että olen ainoa.

Ulla kertoo OCD-oireiden nousevan pintaan erityisesti stressaantuneena. Oireet ovat lähinnä pakkoajatuksia, mutta myös tarkistamista.

– Saatan rynkyttää oven kahvaa niin, että se melkein lähtee irti.

Pakkoajatuksia on paljon erilaisia, ja niitä ilmaantuu koko ajan uusia. Eniten Ulla pelkää vahingoittavansa jotain ihmistä. Kun hän ohittaa autolla jonkun, hän pelkää osuneensa tähän.

– Kerran pelästyin ajaneeni jonkun päälle ja jouduin palaamaan samaan paikkaan uudelleen ja uudelleen. Ahdisti ja stressasi. Toivoin pääseväni kotiin turvaan.

Työstressi oli liikaa

Mielenterveystoimiston kautta Ulla pääsi psykoterapiaan. Lääkitystä hän on käyttänyt siitä lähtien. Vain kerran lääkkeet jäivät pois, kun perheeseen yritettiin hankkia toista lasta. Samaan aikaan perhe muutti toiselle paikkakunnalle ja Ulla joutui jättämään työpaikkansa. Olo oli raskas. Masennus hiipi kuvioihin.

– Tuskin pääsin sängystä ylös. Kerran mies soitti kauppareissulta ja kysyi ostoksista. Ihmettelin, kuinka jollain on niin paljon energiaa, että jaksaa käydä kaupassa.

Masennusjakso kesti muutaman kuukauden. Sen jälkeen Ulla meni osa-aikatyöhön, ja se edesauttoi toipumista. Idea toisen lapsen hankkimisesta unohdettiin, ja Ulla jatkoi lääkityksen käyttöä.

"Työstressin loppuminen auttoi."

Muutaman vuoden kuluttua perhe muutti takaisin paikkakunnalle, josta oli lähtenyt. Ullan työ vaihtui kokoaikaiseksi, ja sitten alkoivat jatkuvat muutoksia.

– Työtehtäväni eivät pysyneet enää samanlaisina. Koin sen stressaavana, minkä seurauksena OCD-oireeni lisääntyivät.

Tästä alkoi sairauslomakierre. Sitten työviikko lyheni kahteen päivään, mikä teki Ullalle vaikeaksi pysyä ajan tasalla työasioissa. Lopulta lääkäri ehdotti työkyvyttömyyseläkettä. Eläke alkoi kolme vuotta sitten. Työuraa Ullalle oli ehtinyt kertyä 27 vuotta.

– Se auttoi. Työstressin loppuminen vaikutti mielialaani positiivisesti, vaikka minulla on pakkoajatuksia edelleen päivittäin.

Avanto antaa voimaa

Pakko-oireiseen häiriöön liittyy usein piilottelua ja salailua. Ullankin sairaudesta tietävät toistaiseksi vain harvat.

– Uskaltauduin tähän haastatteluunkin pohdinnan jälkeen. Aviomieheni on ollut kannustava ja ymmärtäväinen. Haluan, että OCD:stä kirjoitetaan aikaisempaa enemmän.

– Ne kenelle olen kertonut, ovat sanoneet, etteivät olisi ikinä uskoneet, että minulla on pakko-oireinen häiriö. Pään sisäinen myllerrys ei näy päällepäin.

Ulla on käynyt OCD-yhdistyksen vertaistoiminnassa ja sopeutumiskursseilla. Niistä hän on saanut tukea.

Eläkkeellä olo ei tunnu tylsältä, päinvastoin. Hänellä on kolme koiraa ja kissa, joista saa voimaa ja iloa. Myös rescuekoiratoiminta on lähellä Ullan sydäntä.

– Lisäksi urheilen ja tapaan ystäviä.

Lenkkeilyn lisäksi hän on harrastanut seitsemän vuotta avantouintia.

– Uinti on minulle "pakkomielle". Se auttaa jaksamaan.

  • OCD on lyhennelmä englanninkielisistä sanoista obsessive-compulsive disorder. Pakko-oireinen häiriö luokitellaan ahdistuneisuushäiriöksi. Siitä kärsii Suomessa 1-3 prosenttia aikuisista.
  • Sairaudella on selkeä ikä- ja sukupuolijakauma. Lapsuudessa tautiin sairastuneista valtaosa on poikia, kun taas 25 ikävuoden jälkeen enemmistö sairastuneista on naisia.
  • Yleisimmät pakko-oireet ovat tautien ja lian pelko, pakonomainen epäily sekä symmetrian tarve. Suurimmalla osalla potilaista esiintyy samanaikaisesti muita psyykkisiä häiriöitä, kuten masennusta.
  • OCD:tä hoidetaan psykoterapialla ja lääkkeillä. Vertaistuki ja potilasryhmiin osallistuminen voivat auttaa. Oireet helpottuvat usein iän myötä.