Surevan kohtaaminen on pelottaa monia. Asiantuntija lohduttaa, että aito läsnäolo on kaikkein tärkeintä.

Suomessa uusi ilmiö on suruviestin jakaminen sosiaalisessa mediassa. Facebookissa kerrottu uutinen omaisen kuolemasta voi tuntua aluksi oudolta. Psykoterapeutti ja pappi Iiro Leino näkee uudessa tavassa paljon hyvää.

– Ihmisellä voi olla paljon konkreettiseen sosiaaliseen tilanteeseen ja kohtaamiseen sisältyviä kysymyksiä, jotka virtuaalisella suruviestin jakamisella välttää. Se mahdollistaa sen, että asiat pystytään kertomaan, mutta ei niin koskettavasti ja omaan persoonaan liittyen kuin se muuten tapahtuisi.

Kun suruviesti jaetaan sosiaalisessa mediassa, ihmiset eivät ole suoraan kontaktissa toisiinsa. Monelle voi olla iso kynnys ja haaste kertoa menetyksestä: miten sen sanon, mitä sanoja käytän ja miten toinen siihen reagoi. Alanko itkeä?

Lue myös: Suru on opettanut pitämään toisista huolta.

– Meillä Suomessa ollaan perinteisesti oltu aika pidättyväisiä tunteiden ilmaisemisessa. Voi olla, että sähköinen tapa kertoa surusta on vapauttavaakin. Ihmiset voivat ajatella, että kyllähän minä pystyn kertomaan itsestäni, kunhan minun ei tarvitse tehdä sitä reaaliajassa, omalla persoonallani.

Kuuntele rohkeasti

Menetyksestä kertominen Facebookissa voi tehdä ensimmäisestä kasvokkain kohtaamisesta helpompaa.

– Suru-uutisen lukenut voi kertoa, että näin päivityksesi omaisesi kuolemasta, olen todella pahoillani puolestasi. Surevan taas voi olla helpompi ottaa osanotot vastaa, kun ei joudu ensin kertomaan menetyksestään.

Miten toisen suruun sitten pitäisi reagoida?

Miesten vuoro -elokuvassa on kuvattu saunovia miehiä, jotka kertovat omasta elämästään. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta erityisen hienoa on se, miten toiset miehet kuuntelevat kertojaa. He ovat hiljaa, kuuntelevat ja ehkä vähän sanovat jotain. Jos pystyy olemaan läsnä ja ottamaan toisen surun vastaan, niin silloin sanoilla ei ole niin paljon merkitystä. Paljon enemmän voi kertoa pelkästään se läsnäolo.

Selvitymistarina: Menetin kolme lastani nuorina.

Leino epäilee, että sodat ovat voineet vaikuttaa siihen, että Suomessa ei ole sopivaa näyttää tunteita tai olla heikko. Lapsiakin kasvatetaan siihen, että heidän pitäisi olla kauhean reippaita ja pärjääviä, ja äkkiä selvitä kaikesta.

– Onko suremisessakin jotain samanlaista. Meidän vaikea osoittaa heikkoutta ja empatiaa; olen tässä kanssasi heikko ja surullinen. Ennemmin todetaan, että tsemppiä ja kyllä se siitä.

Älä pakene tekemiseen

Surevan ihmisen kohtaaminen pelottaa monia. Se on luonnollisesta, sillä tilanne aktivoi omatkin pelot ja tunteet siitä, että minunkin omaiseni tulevat kuolemaan. Surevan ihmisen kohdatessaan joutuu kohtaamaan myös oman surunsa.

– Parasta on, jos uskaltaa olla läsnä ja vaikka kysyä haluaako toinen puhua. Jos ihminen sitten haluaa jakaa tunteitaan ja ajatuksiaan, niin kuuntelee.

Leino kertoo, että surua on vaikea kestää tunnetasolla kestää.

– Sen takia pakenemme usein tekemiseen. Meille tulee tunne, että nyt pitää toimia, ratkaista tilanne tekemällä tai sanomalla jotain.

Isän tarina: Lievitän suruani moottorisahalla.

Surevalla olisi kuitenkin tärkeää, että saisi jakaa surunsa.

 – Jos vain pystymme olemaan surullisia ja ottamaan surua vastaan, niin sehän on surevalle kaikkein tärkeintä.

Sanat kuullaan oikein

Moni pelkää sanovansa jotain väärin kohdatessaan surevan ihmisen. Leino kertoo, että syytä huoleen ei välttämättä ole.

– Jos olemme empaattisella ja aidolla asenteella tilanteessa, me emme voi tehdä tai sanoa mitään loukkaavaa. Kyllä toinen ihminen vaistoaa empaattisen mielentilamme. Silloin hän kuulee sanamme oikealla tavalla..

Leino kertoo omalta uraltaan osuvan esimerkin.

– Muistan miten pappina sanoin muistotilaisuuden jälkeen leskelle, että onnea nyt teille. Pelästyin aluksi, että mitä minä tulin sanoneeksi, mutta leski ymmärsi minut ihan oikein. Halusin vain toivoa kaikkea hyvää, ja hän kuuli sanani juuri niin kuin tarkoitinkin.

Kirjailja Kari Hotakainen: "Papin tehtävä on haastava."

Leino toteaa, että loppujen lopuksi sanojen merkitys on hyvin pieni, kun puhumme ihmisten kanssa.

– Seuraamme eleitä, äänenpainoja ja kaikkea muuta niin paljon, että sanojen merkitys ei ole kovin suuri - ja kuitenkin mietimme koko ajan sitä, mitä sanoja käyttäisimme. Tärkeintä olisi kuitenkin olla läsnä.