Lahtelainen Riitta Vilen elää Chronin taudin kanssa sisukkaasti. Suurin helpotus tuli heti, kun oudoille oireille saatiin nimi.

"Se alkoi yhtäkkiä. Hirveät vatsakivut ja ripuli.

Oli kesä, olimme Lapissa, lakka­suolla ja tunsin, että nyt tulee vellit housuun. Kipu tuntui kouristuksina, kuin joku olisi vääntänyt puukkoa mahassa. Kyykin suon laidassa kylmä hiki otsallani ja luulin, että olin saanut vatsataudin. Vesikään ei pysynyt sisälläni.

Kun tulimme kotiin, vointini oli jo niin huono, että lähdin lääkäriin. Lääkäri passitti sairaalaan. Siellä spesialistit levittelivät käsiään. Yksi epäili umpisuolta, toinen munasarjatulehdusta. Antibiootitkaan eivät auttaneet.

"Olin varma, että minulla on syöpä ja kuolen kohta."

Kivut olivat helvetilliset ja paino sen kun putosi. Lopulta painoin alle neljäkymmentä kiloa. Tuskaani lisäsi se, että henkilökunta ei päästänyt pientä tytärtäni tapaamaan minua isänsä kanssa osastolle.

Jouduin olemaan sairaalassa kaikkiaan kolme kuukautta. Pidin varmana, että minulla on syöpä ja kuolen kohta. Vihdoin eräs kirurgi päätti, että vatsani avataan. Leikkauksen jälkeen hän kertoi minulle nähneensä kaksi kertaa elämässään Crohnin tautitapauksen. Minä olin niistä toinen.

Ei mikään pikkuripuli

Oli suunnaton helpotus saada oireille nimi. Kun tauti löytyi, sitä alettiin lääkitä paremmin. Sain jättiannokset kortisonia sekä salatsopyriiniä. Lääkityksen myötä ripuli alkoi nopeasti helpottaa ja ruoka pysyä sisälläni. Pikkuhiljaa kivut muuttuivat siedettävämmiksi.

Kotiin pääsin lapseni kaksivuotissyntymäpäivänä. Muistan elävästi, miltä tuntui katsoa itseään peilistä ensi kertaa moneen kuukauteen. Näytin keskitysleirillä olleelta: lonkkaluut törröttivät ja lihakset olivat hävinneet.

Se masensi, mutta päätin että periksi en anna. Siinä peilin edessä, luurankomaista kehoani katsellessani tiesin, että koko elämä on opeteltava nyt uusiksi.

Taustaa: 10 x Crohnin tauti – selittämättömiä vatsavaivoja ja ripulia

Ensin remonttiin meni ruokavalio. Vältän edelleen runsaskuituisia ja huonosti sulavia ruokia ja kaikkea, missä on maitoa. Jouduin hyvästelemään lempiherkkuni ruisleivän. Aina, kun rukiiseen repsahdin, suoli tärähti vesiripulille. Sienet olivat pahasta, samoin punainen liha. Rakastan hedelmiä ja vihanneksia. Mutta kun suoleni oli ärtsynä, ne eivät sulaneet.

"Vuosien saatossa suolistoni on lyhentynyt yli metrillä."

Lääkityksestä ja elintapamuutoksista huolimatta tauti eteni. Sain useita vaikeita komplikaatioita, joista ensimmäisenä ilmaantuivat suolistoahtaumat. Muistan, kun oli käymässä sukulaisteni luona Kotkan saaristossa. Ruokana oli pyttipannua, ja paistinperunat tukkivat suoleni. Kivut olivat aivan järkyttävät. Kotkan keskussairaalassa suolitukos laukaistiin voimakkailla kipulääkkeillä ja nesteytyksellä.

Sillä ensimmäisellä kerralla selvisin pelkällä ”viemärin huuhtelulla” – jatkossa en ollut enää niin onnekas. Vuosien saatossa ja kymmenien sairaalareissujen seurauksena suolistoni on lyhentynyt vähintään metrillä. Aina, kun suoleni tukkeutui, kirurgi napsaisi siitä pienen palan pois.

Elämä yhtä vessareissua

Sairaalan ulkopuolista arkea määrittivät vessat ja niiden sijainnit. Jos lähdin kauppaan, laitoin siteen pöksyihini. Mutta minkäs teit, kun kassajonossa ruskea vana alkoi valua housujen lahkeesta kaupan lattialle.

Kotiin oli matkaa reilut viisi kilometriä. Välillä poikkesin matkalta bongaamani baarin vessaan, välillä kampaamon. Marssin röyhkeästi sisään ja maksoin käynnistä, kun tulin vessasta ulos.

Suolistosairas – joko sinulla on vessapassi?

Muutama vuosi sujui sitkutellessa. Pärjäsin ja kävin töissä. Sitten tauti toi mukanaan fistelit. Ne ovat suolistoon ilmaantuvia epänormaaleja kulkuväyliä, eräänlaisia onteloita. Minulla fisteli aukesi peräpään ja emättimen välille ja kehitti sinne kananmunan kokoisen märkäpesäkkeen. Ja taas sairaalaan: siellä fistelit kuivattiin kokoon.

Eräänä jouluaattona sairastuin pahasti. Märkäpesäke suolistossani oli puhjennut ja osa suolistoani oli mennyt kuolioon. Sairaalassa koko paksusuoli leikattiin pois ja sain väliaikaisen avanteen. Kun se muutaman kuukauden kuluttua suljettiin, alkoi uudenlainen helvetti: pyllyn iho meni rikki ja kudosnesteet tihkuivat läpi.

"Vertaistuki antoi voimaa."

Tuskista huolimatta päätin, ettei tämäkään takaisku minua hitto soikoon nujerra. Päijät-Hämeen keskussairaalasta oli tullut toinen kotini ja sen ihanasta henkilökunnasta tosiystäviä. Hoitajille tapasin sanoa, että antakaa minun rypeä yksi päivä itsesäälissä ja kaatakaa seuraavana päivänä sänky.

Läpi sairausvuosieni olen myös pitänyt huolta kunnostani, lenkkeillyt ja tavannut ystäviäni – vaikka sitten särkylääkenapin voimin. Vertaistukikin antoi voimaa. Menin 90-luvulla mukaan Crohn ja Colitis ry:n toimintaan ja tutustuin siellä muihin Crohn-potilaisiin. Vertaisporukassa ruskea, ronski huumori saa lentää. Tätä nykyä olen itse yhdistyksemme aktiiveja ja muun muassa sopeutumisvalmennuskurssiemme yksi vertaisohjaajista. Tuntuu hyvältä voida auttaa.

Pysyvä avanne pelasti

Seitsemän vuotta sitten oli sairauteni yhdenlaisen etapin päässä. Minulle oli puhjennut osteoporoosi, kortisoni oli syönyt niveleni ja voimani olivat kokonaan kateissa. En jaksanut enää peräpeilini kanssa, halusin avukseni pysyvän avanteen.

Avanneleikkaus pelasti minut; elämänlaatuni koheni mielettömästi. Saatoin kulkea, liikkua ja mennä miten tahdon ja jättää taakseni ”missä vessa?” -paniikkikohtaukset.

"Joskus on itkettänyt, mutta aina se on nauruksi kääntynyt."

Minulle ei ole mikään ongelma, etten itse enää pysty säätelemään ulostamistani. Kakka tulee lonkallani roikkuvaan pussiin omia aikojaan ja tyhjentelen pussia sitä mukaa, useamman kerran päivässä. Saan syödä vapaammin kuin koskaan, en kuitenkaan ihan mitä tahansa.

Parisuhteeni herra Crohniin on kestänyt melkein 40 vuotta. Joskus on itkettänyt, mutta aina se on nauruksi kääntynyt. Tappeluun ja kapinointiin ei ole enää tarvetta. Ja minä se kuitenkin olen määrännyt kaapin paikan.

Äitini tapasi sanoa aina, että ”turhat marinat pois – positiivisuus auttaa jaksamaan”. Oikeassa hän oli. Mitäpä tässä turhaan vouhkaamaan, kun näinkin on hyvä.”

Näin Riitan tauti eteni:

1976 Vaikeita suolisto-oireita. Taudille diagnoosi ja nimi.
1980 Pahenemisvaihe, paksusuoli poistetaan.
1989 Sairaalakierre. Sivusairauksia, kuten suoliahtaumia ja suoliston märkäpesäkkeitä.
1994 Vertaistukiryhmät löytyvät.
1999 Käänne parempaan: uusi biologinen lääke.
2008 Pysyvä ohutsuoliavanne. Elämänlaatu paranee.
2014 Oireet kurissa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä vuonna 2015.

Crohnin tauti

  • Krooninen, tulehduksellinen suolistosairaus, jonka syntysyytä ei tiedetä. Siihen sairastuu Suomessa vuosittain noin 400 henkilöä, joista osa on lapsia.
  • Oireita ovat muun muassa vatsakivut, ripuli tai ummetus, väsymys, laihtuminen ja kuumeilu.
  • Tauti kehittyy usein hiipien ja voi olla lievä, keskivaikea tai vaikea. Taudin luonteeseen kuuluu aaltoilevuus: välillä on pahempia vaiheita, välillä huonompia.
  • Diagnoosi varmistuu tavallisimmin paksusuolen ja ohutsuolen loppuosan tähystyksessä, jonka yhteydessä suolistosta otetaan näytepaloja.
  • Tautia ei pysty parantamaan, mutta sen voi pitää aisoissa. Tautia lääkitään muun muassa kortisonilla ja uusilla, biologisilla lääkkeillä.
  • Potilas saattaa sairastua myös liitännäissairauksiin. Niitä ovat esimerkiksi suolitukokset, suoliston märkäpesäkkeet eli absessit tai suolistosta ulospäin kasvavat ontelot eli fistelit. Usein potilaalla on vaikea anemia, jota korjataan raudalla tai B12-vitamiinipistoksilla. Runsaat kortisoniannokset altistavat osteoporoosille.
  • Moni potilas joutuu noudattamaan tiukkoja dieettejä, sillä suolisto ei kestä esimerkiksi kovin kuitupitoista ruokaa.
  • Yli puolet Crohn-potilaista joudutaan leikkaamaan esimerkiksi suolitukoksen, märkäpesäkkeen tai rajun suolistoverenvuodon takia. Leikkauksessa poistetaan se suolen osa, joka aiheuttaa ongelmia, ja potilaalle asennetaan joko väliaikainen tai pysyvä avanne.

Lähde: Crohn ja Colitis ry.

Siru Törrösen, 69, äiti ei suostunut muistitesteihin. Tytär vinkkaa, kuinka hän sai vihaisen ja pelokkaan äidin lopulta lääkärin vastaanotolle.

Siru Törrönen:

"Äitini asui yksin maatilalla lapsuudenkodissani Köyliössä, eikä pyynnöistäni huolimatta ollut suostunut muistitesteihin. Olin epäillyt äitini muistia jo pitkään, hän tuntui piilottelevan muistamattomuuttaan aggressiivisella käytöksellä.

Vainoharhaisuus oli ensimmäisiä pahempia oireita. Toiveenamme oli vuonna 2010 muuttaa Köyliöön, lähemmäs äitiäni. Äitini vainoharhaisuus oli kuitenkin tuohon aikaan pahimmillaan, eikä hän laskenut meitä lähelle itseään. 

Olin saanut taisteltua äidilleni kaksi kertaa päivässä vierailevat kotihoitajat, joiden tekemät ruuat äitini tosin nakkasi useimmiten roskiin. Kesällä 2016 kotihoito teki viimein päätöksen äitini siirtämisestä hoitokotiin. Sitä ennen hän oli lähtenyt öisin etsimään isääni, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin."

Näin huomasin muistisairauden:

  1. Piilotetut esineet.
    "Äidin avaimet ja lompakko löytyivät toistuvasti jääkaapista. Se oli ainoa paikka, jossa ne olivat hänen mielestään turvassa."
  2. Sairauden kätkeminen.
    "Äiti ei juhlissa halunnut puhua pitkään kenenkään kanssa. Jos hän lähti yksin käymään jossakin, hän soitti viimeistään puolen tunnin kulutta ja ilmoitti haluavansa heti takaisin kotiin."
  3. Kadonneet taidot.
    "Äitini ruuanlaittotaito katosi vähitellen kokonaan. Ensin hän söi joka päivä lihapullia, sitten vain sipulia ja jauhelihaa."
  4. Turvalliset ostokset.
    "Äiti alkoi ostaa kaupasta vain maitoa ja jauhelihaa, ei mitään muuta."
  5. Vaikeat vesi ja sähkö.
    "Löysin äidin usein pimeästä istumasta. Kesäkuumalla hän saattoi lämmittää talon paahtavan kuumaksi. Äiti lopetti myös pesulla käymisen kokonaan, eikä pessyt enää pyykkiä, vaan yritti kätkeä likaiset vaatteensa."

Sirun vinkit muistisairaan omaisen auttamiseksi:

1. Seuraa läheisen muistia ajan kanssa.

"Oma äitini jaksoi skarpata noin puolisen tuntia vieraiden seurassa, sen jälkeen hän ahdistui ja pyrki poistumaan paikalta."

2. Joukkoista.

"Kun en saanut äitiä lääkäriin, järjestin hänet kuntamme vanhustyön retkelle mukaan. Retken jälkeen järjestäjät ottivat minuun yhteyttä ja kertoivat huomanneensa äitini muistin heikentyneen. En enää ollut asian kanssa yksin. Pyysin retken järjestäjiltä asiasta kirjallisen lausunnon."

3. Ole yhteydessä lääkäriin ja kunnan työntekijään.

"Kunnan vanhustyöntekijä tapaa asiakkaan ensin ja välittää tiedot lääkärille. Lääkärin tapaamisen jälkeen arvioidaan mahdollinen tarve jatkotutkimuksille. Sekä lääkäri ja kunnan työntekijä kannattaa valmistella siihen, että muistisairas pyrkii piilottamaan sairauden ja poistumaan paikalta."

4. Jos on pakko, huijaa.

"Lopulta sain äitini lähtemään muistitesteihin väittämällä hänen itse varanneen niihin ajan. Äiti oli jo niin muistamaton ja peloissaan, ettei kehdannut kieltää tehneensä niin."

Siru Törrösen laajemman haastattelun voit lukea ET:n numerosta 2/2018.

Välillä laiskuus iskee ja nummelalainen Sylvi Reinikainen, 68, ei jaksaisi kuntouttaa MS-tautiaan niin kuin pitäisi. Mutta vedessä Sylvi tuntee itsensä kevyeksi, ja pyörätuolin kanssa hän pääsee matkoille.

"Olin 14-vuotias koululainen, kun kynät yhtäkkiä alkoivat putoilla käsistäni. Minut vietiin vastaanotolle, ja koska silloin elettiin aikaa, jolloin poliota oli vielä liikkeellä, lääkärit epäilivät ensin sitä. Jouduin paikallisessa sairaalassa eristykseen, kunnes minut siirrettiin Törnävän piirimielisairaalan neurologiselle osastolle.

Mielisairaalassa oli yllättävän hauskaa. Siellä järjestettiin tansseja ja elokuvailtoja. Porukkaa oli jos jonkinlaista. Olin siellä reilun kuukauden, ja kun pääsin pois, papereissa luki diagnoosin kohdalla sclerosis disseminata eli epämääräinen skleroosi. Se oli 60-luvun alussa MS-taudin nimi. Perässä oli tosin kolme kysymysmerkkiä.

Äidilleni ja isälleni kerrottiin, että minulla on hermotulehdus käsissä, mikä sai aikaan velttohalvauksen. Kortisonia oli siihen aikaan jo käytössä, ja sillä oireeni ensin hävisivät. Harmi vain, että lääke lihotti minua kuukaudessa kymmenen kiloa.

Luulin parantuneeni

Minulle jäi sairaalasta lähdettyäni sellainen käsitys, että olin parantunut ja hermotulehdus halvauksineen oli ollut ja mennyt. Kolmen vuoden jälkeen, keväällä 1966, sairastin flunssan. Siitä seurasi epämääräistä pistelyä ja käsien puutumista. Seuraavana keväänä sama toistui.

Tautini siis eteni. Yhden angiinan jälkeen minulle tuli pitkäaikaista puutumista ja pistelyä, tällä kertaa jalkoihin. Tuntui kuin jaloissani olisi ollut sukat, vaikka ei ollut. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että MS-taudin kuvaan kuuluvat pintatunnon puutokset käsissä ja jaloissa.

Tässä elämänvaiheessa opiskelin sairaanhoitajaksi ja olin töissä Lappeenrannan keskussairaalan neurologisella osastolla. Keskustelin oireistani opettajan kanssa, ja hän puolestaan kysyi neuvoa neurologilta. Lääkäri sanoi, että sairauteni on aivosairaus ja että jos oireita ilmenee, minun on lähdettävä tavalliseen sairaalaan, ei mielisairaalaan.

Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista.

Tuohon aikaan tulivat pysyvät oireet, sillä aloin potea jatkuvia tasapainovaikeuksia. Pitkillä kävelyillä rasituin, ja askeltaessa minusta tuntui kuin kantapäitteni alla olisi ollut vaahtomuovia. Puutuminen tuntui nyt voimakkaampana kuin aiemmin.

Keppi avuksi

Olin 23-vuotias, kun viimein sain MS-tautidiagnoosin. Osasin itse tarjota diagnoosia HYKS:n neurologille, sillä luin paljon ja hain tietoa lääketieteellisestä kirjallisuudesta. Olin nuori, enkä osannut olla sairaudesta kovin järkyttynyt. Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista. Tiesin senkin, että oireideni lievittämiseksi ei ollut muita lääkkeitä kuin kortisoni.

Olen aina ollut perusluonteeltani melko realistinen. Elämäni oli muuten tasapainossa, ja se varmasti auttoi paljon. Olin myös palannut Helsinkiin ja erikoistunut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Tein töitä nuorisopsykiatrisella osastolla Hesperian sairaalassa ja olin hyvin innostunut työstäni. Tasapainohäiriöiden vuoksi vaapuin välillä pahasti. Siispä otin käyttööni kepin.

Olin välillä töissä päihteistä toipuvien puolella. Kerran olin rutiinikierrolla lääkärin kanssa ja jouduin kävelemään suuren ruokasalin läpi. Horjuin niin, etten meinannut pysyä pystyssä. Potilaat katsoivat minua kummastuneina. Jouduin pyytämään erästä päihdepotilasta avukseni.
MS-porukasta voimaa

Kaikki nämä sairausvuodet tukenani on ollut paikallinen MS-porukka. Jaamme toistemme kanssa paljon asioita ja olemme tehneet useita matkoja yhdessä paljon. Olemme käyneet ainakin kymmenessä eri maassa ja monissa niistä lukuisia kertoja. Tämän porukan ansiota on, että rohkaistuin ottamaan käyttööni pyörätuolin, etenkin matkoilla. Vertaisistani näin, miten hölmöä on raahautua muiden perässä. Jos matkalla etsii koko ajan vain seuraavaa istumapaikkaa, ei ehdi nauttia kunnolla mistään.

Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

MS-yhdistys on muutoinkin henkireikäni. Kun jäin sairauteni takia eläkkeelle, yhdistyksessämme toimiminen pehmensi iskua. Vertaisryhmässä, jonka olemme itse nimenneet "Rappioryhmäksi", osaan suhtautua sairauteeni luontevammin kuin muissa ympyröissä.

Kerromme toisillemme sattumuksiamme ja töppäyksiämme. Joku paljasti saaneensa poliisit peräänsä, kun oli hoiperrellut autolleen. Minä arastelin apuvälineiden käyttöä nuorena. Kotiin palattuani ajoin auton ihan oven viereen ja livahdin sisään niin, ettei kukaan vain huomaisi, jos horjuisin.

Porukassamme huumori rönsyilee, ja se jos mikä on tärkeää. Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

Aina ei jaksaisi

Laiskuus ja mukavuudenhalu ovat kompastuskiviäni. Ne ovat ihmisessä tiukassa, niin minussakin. En jaksaisi ihan joka päivä kuntouttaa kehoani, ja joskus annan liian helposti periksi.

Ohjelmaani kuuluvat kotikuntosaliliikkeet ja harjoittelu seisomatelineellä sekä puolapuilla. Lisäksi poljen pyörätuolissa istuen kuntopyörän kaltaista Motomediä.

Istun pysyvästi pyörätuolissa. Toinen käteni on toista enemmän kippurassa, siis spastinen. Harjoittelemalla olen kuitenkin oppinut rentouttamaan sormiani sen verran, että pystyn omatoimisesti esimerkiksi käyttämään tietokonetta.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas.

Minulla on kaksi omaa fysioterapeuttia. Toisen kanssa teen vesijumppaa. Rakastan vettä, sillä tunnen itseni vedessä kevyeksi. Vedessä myös rentoudun, sillä siellä pystyn tekemään asioita, joita en voisi tehdä kuivalla maalla.

Tauti ei masenna

En ole ollut MS-tautini vuoksi masentunut. Olen koko ikäni ollut kuin kirjailija Eleanor H. Porterin romaanihahmo Pollyanna, joka uskoo siihen, että hyviä asioita tapahtuu, jos vain yrittää nähdä aina jotakin hyvää.

Olen kiitollinen, että koen oloni turvalliseksi. Kasvoin rakastavassa kodissa ja sain elämäni eväiksi kristillisen kasvatuksen. Sairauteni ja liikuntakykyni väheneminen eivät vaikuta turvallisuuden tunteeseeni. Jos en hyväksyisi sairauttani, en hyväksyisi itseäni.

Sairaus on ominaisuus, jota en saa kiskomallakaan pois itsestäni. MS-tauti on ollut minulla jo teini-ikäisestä asti, joten epäilen, että hyväksymisprosessini on ollut hyvin erilainen verrattuna ihmiseen, joka sairastuu vasta vanhempana. Olen puhunut tukihenkilönä paljon MS-tautiin sairastuneiden ihmisten kanssa, eikä elämä ole kenelläkään helppoa.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas. Olen puoliso ja äiti. Minulla on kolme lastenlasta, joiden kasvamista, kehittymistä ja oppimista jaksan aina
ihmetellä.

Kävimme syksyllä lasten kanssa muun muassa Kansallismuseossa ja katsomassa baletit Romeo ja Julia sekä Liisa ihmemaassa.

Olen luonteeni mukaisesti ikitoiveikas. Elämässä on niin paljon koettavaa ja nähtävää. Haluan matkustaa. Keväälle minulla on suunnitteilla Välimeren risteily."

Sylvin aikajana

1963: Ensimmäiset oireet käsissä, syyksi epäiltiin poliota.
1972: Tasapainovaikeuksia, kömpelyyttä. MS-diagnoosi vahvistuu.
1976: MS-matkatoimikunnan matkat alkavat (Jalta, Rodos, Gran Canaria).
1983: Lohjan seudun MS-kerho perustetaan.
1984: Pyörätuoli käyttöön.
1991: Vihdin vammaisneuvoston jäsenyys useana vuonna.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

  • MS-tauti eli multippeliskleroosi on liikunta- ja toimintakykyyn vaikuttava keskushermoston sairaus. Suomessa sitä sairastaa noin 7 000 henkilöä. MS-tautia on naisilla lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehillä.
  • MS-taudissa elimistö hyökkää omia kudoksiaan vastaan ja muodostaa vasta-aineita, jotka vaurioittavat aivojen valkean aineen hermohaarakkeita. Taudin syytä ei tunneta kunnolla, mutta sairauden katsotaan kehittyvän monen tekijän yhteis-vaikutuksesta. Perintötekijöiden ohella vaikuttavat lapsuuden virusinfektiot ja D-vitamiinin pitkäaikainen puutos.
  • MS-taudin yleisimmät alkuoireet ovat näön hämärtyminen toisessa silmässä ja raajojen puutuminen, jalkojen lihasheikkous, kaksoiskuvat, tasapainovaikeudet, huimaus, puhehäiriöt, suolen ja virtsarakon toimintahäiriöt sekä uupumus.
  • Edetessään MS-tauti aaltoilee. Liikunta- ja toimintakyky huononevat vuosien saatossa. Suurella osalla potilaista tauti ei lyhennä elinikää.
  • Parantavaa hoitoa ei ole, mutta sairauden kulkuun voidaan vaikuttaa. Lääkkeitä ovat muun muassa beeta-interferoni, glatirameeriasetaatti, fingolimodi, natalitsumabi ja sekä uudet biologiset lääkkeet.
  • MS-potilaan tärkeää itsehoitoa ovat liikunta ja ohjattu kuntoutus.

Lähteinä neuroliitto.fi ja terveyskirjasto.fi