Vuonna 1947 syntynyt Raimo Juuti asuu Imatralla vaimonsa kanssa. Hänellä on kaksi lasta ja yksi lapsenlapsi.
Vuonna 1947 syntynyt Raimo Juuti asuu Imatralla vaimonsa kanssa. Hänellä on kaksi lasta ja yksi lapsenlapsi.

Soitto sairaalasta tuli myöhään elokuisena iltana. Luurin päässä oli lääkäri, joka totesi Raimo Juutille, että munuainen on löytynyt.

"Munuaiseni sairastuivat huomaamatta. Olin pitkään oireeton, ja uuvuin vasta kun munuaisistani alkoi veto olla lähes lopussa. Väsymykseni johtui anemisoitumisesta, niin kuin munuaispotilailla yleensä tapaa käydä.

Muistan hyvin vuoden 1995 marraskuun, kun olimme lähdössä vaimoni kanssa talvilomareissulle Rukalle. Ihmettelin, kun minä, urheilumies henkeen ja vereen, en enää meinannut pysyä vaimon perässä lenkillä. Lähdin sitten lääkäriin.  

Munuaistautini on ilmeisesti lapsuudessa sairastamani lievän munuaistulehduksen peruja. Munuaisiani seurattiin laboratoriokokein vuosikymmeniä. Pitkään kreatiniiniarvot keikkuivat selkeästi – mutta vielä kohtuullisesti – viitearvojen yläpuolella, kunnes tuo arvo pomppasi yhtäkkiä viisinkertaiseksi. Puolessa vuodessa olin jo dialyysihoidoissa.

Dialyysin aikana tuli heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Joskus syntyi oikein puherinki.

Hoidot alkoivat tehota yllättävän nopeasti. Turvotus ja kutina hävisivät jaloista ja arvot tasoittuivat.

Dialyysi ei oikeastaan tunnu miltään, sitä vain makailee sairaalasängyssä letkuin kiinni koneessa. Usein dialyysin aikana luin lehtiä tai katsoin tv:tä – joskus tuli otettua pienet tirsat tai heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Sitä huomasi nopeasti, kuka muista dialyysipotilaista halusi olla omissa oloissaan ja kuka jutella. Joskus syntyi oikein puherinki. Paljon puhuttiin tietysti tästä sairaudesta ja vitsailtiin veriarvoista.

Kuin puolipäivätyötä

Kävin dialyysissa viisi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan ja aina aamupäivisin. Minulle se oli kuin puolipäivätyötä. Jos halusin matkustaa muualle Suomeen, jouduin varailemaan vierasdialyyseja paikkakunnan hoitoyksiköistä. Sairauden vuoksi kaikki reissut piti aina harkita tarkkaan, sillä hoitovaraukset oli syytä tehdä ajoissa.

Vierasdialyysissä vaaditaan tuoreet verikokeet, ja ne otatin kotipaikkakuntani sairaalassa. Sieltä myös sain maksusitoumuksen, jonka lähetin suoraan vierasdialyysiyksikköön. Jos vaikka osallistuin Senioritourin golfkisoihin toisella puolen maata, ei auttanut muu kuin lähteä välillä letkuihin. Sitten palasin kentälle ja kisani jatkuivat.

Saattaisi luulla, että munuaissairaus estäisi kuntoilun. Vielä mitä!

Munuaispotilaana olen vuosien mittaan joutunut pitämään tarkkaa huolta ruokavaliostani ja rajoittamaan herkuttelua. Olen vältellyt erityisesti fosfori- ja kaliumpitoisia ruokia. Niitä ovat ennen muuta maitotaloustuotteet. Juuston jätin melkein kokonaan pois leivän päältä.

Saattaisi luulla, että vaikea munuaissairaus estäisi tehokkaan kuntoilun. Vielä mitä! Dialyysin jälkeen lähdin usein liikkumaan; hiihtämään tai pelaamaan golfia. Golfissa olen kilpaillut muun muassa senioreiden maajoukkuetasolla.

Hiihtokilometrejä tulee hyvänä lumivuonna reippaasti, viime vuonna 1500. Lääkärikin kirjaa iloisesti epikriisiin kunakin talvena hiihtämäni kilometrit. Viimeksi lääkäri huomautti, että olen paremmassa kunnossa kuin useimmat terveet ikäiseni.

Murehtiminen ei auta

Ihmiset ympärilläni ovat ihmetelleet, että miten olen jaksanut olla niin positiivinen ja pysyä liikkeessä. Olen mieltänyt sen niin, että tämän sairauden kanssa on vain mentävä päivä kerrallaan. Minulla on luonnostaan positiivinen asenne.

Vertaistukikin on myös ollut minulle tärkeää. Minulla on ollut monelle vertaiselleni enemmän annettavaa kuin saatavaa. Monet munuaispotilaat ovat heikkokuntoisia ja odottavat lottovoittoa, siirtomunuaista. Odottelu on raskasta ja rassaa henkistä kanttia. Moni pelkää, ehtiikö leikkaukseen ollenkaan.

On helpompi elää, jos jaksaa lähteä happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin.

Olen kokenut, että olen voinut auttaa vertaisiani kertomalla omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Tapaan sanoa, että kaikkien ei tarvitse olla kilpaurheilijoita, liikkua voi muutenkin. On paljon helpompi elää, jos jaksaa lähteä vaikkapa happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin – tiedän sen kokemuksesta. Huonoimmillani olin silloin, kun en jaksanut liikkua, vaikka olisin halunnut.

Irti letkuista

Ensimmäisen munuaissiirrännäiseni sain kaksi vuotta sen jälkeen, kun munuaisteni kunto oli radikaalisti huonontunut. Oli se hurja hetki, kun eräänä aamuyönä tuli soitto, että nyt olisi munuainen löytynyt. Olin hetkessä hereillä ja toiveikas. Leikkaus onnistui mainiosti, ja jo seuraavana aamuna olin jalkeilla. Vapauduin dialyysistä, ja se oli hieno tunne.

Pitkään pärjäsin siirtomunuaisellani, mutta tämän vuosikymmenen alkupuolella siirrännäinen alkoi hylkiä. Veriarvot rupesivat menemään huonompaan suuntaan ja hemoglobiini putosi neljäkymmentä yksikköä. Se väsytti. Kitkuttelin vielä useita vuosia vajaalla toimivan siirrännäisen kanssa. Viime vuoden maaliskuussa olin jälleen kiinni dialyysikoneessa.

Ei minua pelottanut. Mietin, että kaikesta selviää. 

Olihan se takaisku, sen myönnän. Ei minua pelottanut, ajattelin vain, että se mikä tulee, on tullakseen. Minulla oli vaimo hyvänä tukena ja lapset. Mietin, että kaikesta selviää.

Ja olihan minulla uutta toivoakin: pääsin uudestaan siirtomunuaisjonoon. Pohdin, että jos saisin uuden munuaisen, pääsisin heti irti dialyysikoneesta. Ajattelin, että tekisin varmaankin niitä samoja asioita kuin nyt, mutta toimivan munuaissiirrännäisen kanssa tulisi tehtyä enemmän. Lähtisin etelänmatkalle, osallistuisin golfkisoihin. Toteuttaisin haaveeni.

Kuin uusi elämä

Olin varautunut viettämään siirtomunuaisjonossa useita vuosia, enkä osannut aavistaa, että toivomani puhelinsoitto tulisi jo näinkin pian. Viime elokuussa, torstaina 13. pvä klo 22.52 lääkäri soitti ja kysyi, että onko mies siirtokunnossa?’. Minä siihen, että tottahan toki. Olin mökillä ja kun puhelu päättyi, pakkasin tavarat kovaa vauhtia kasaan ja ajoin kaupunkiin.

Jo puolilta öin olin Lappeenrannan keskussairaalassa, jossa minusta otettiin keuhkokuva, sydänfilmi ja alustavia verikokeita. Kahdelta aamuyöllä tuttu taksikuski lähti viemään minua Helsinkiin. HYKSissä oltiin viideltä, puoli kahdeksalta aamulla minut kärrättiin leikkaussaliin.

Heräsin iltapäivällä. Oloni oli tietysti tokkurainen, mutta samalla onnellinen. Olin jännittänyt leikkausta luultavasti enemmän kuin sillä ensimmäisellä kerralla, mutta toisaalta myös tiesin sairaudestani nyt enemmän.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Mahtavamman.

Tuntui upealta, että uusi siirtomunuainen lähti toimimaan het’siltään! Kun munuaisarvoni oli ennen leikkausta 700–800 paikkeilla, seuraavana aamuna siirtoleikkauksesta se oli jo pudonnut jo puolella. Viikon päästä arvo oli lähellä sataa, ja virtsakin tuli normaalisti. 

Minulla on nyt munuainen, joka puhdistaa elimistöäni kuin pyykinpesukone likapyykkiä.

Olen päässyt irti dialyysilaitteesta ja toipunut isosta operaatiosta todella hyvin. Vielä minun on otettava aika hissukseen, en saa kantaa mitään painavaa tai rasittaa kroppaa muutoinkaan.

Tulevaa hiihtokautta odotan jo malttamattomana, ja keväällä alkaa taas golf. Tähtään takaisin seniorimaajoukkueeseen ja ehkä myös siirtopotilaiden maailmanmestaruuskilpailuihin.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Vapaamman. Mahtavamman."

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015.