Rintasyövästä ja keuhkofibroosista selvinnyt Mervi: "Nyt voin keskittyä hengittämiseen"
Rintasyöpähoidot aiheuttivat Mervi Varjolalle, 64, vakavan keuhkosairauden. Nyt hän saa voimaa liikunnasta ja työnteosta. – En tarvitse samppanjaa tai etelän aurinkoa tunteakseni, että olen elossa.
"Tein elämäni ensimmäisen ruskaretken syksyllä 2019. Olin haaveillut siitä vuosia. Loman aikana sain tekstiviestin: seulontakuvissa oli löytynyt jotain, olkaa yhteydessä.
Odottamastani matkasta tuli hirveä. Kävelin tunturissa ja itkin. Ajattelin, että tämä on viimeinen lomani.
Roosanauhan päivänä lääkäri soitti ja kertoi, että minulla on rintasyöpä. Kuukauden päästä oikea rintani ja useita kainaloni imusolmukkeita leikattiin pois.
Minulle aloitettiin sytostaattihoidot. Päädyin jokaisesta hoidosta sairaalaan.
Sytostaattien jälkeen mikään ei pysynyt sisällä. En jaksanut nostaa edes vesilasia. Olohuoneesta keittiöön on alle kymmenen metrin matka, mutta se tuntui ylivoimaiselta.
Kauhesta kankeana
Kolmannen hoitokerran jälkeen jouduin jälleen sairaalaan, ja lääkäri lähetti minut keuhkokuviin. Niistä selvisi, että keuhkoissani oli sytostaattien aiheuttama keuhkovaurio, keuhkofibroosi.
Kaikki suunnitellut hoidot oli lopetettava, jotta vauriot eivät pahenisi.
Istuin kotona kauhusta kankeana. Minulta jäi saamatta kolme sytostaattia, viisitoista sädehoitoa ja hormonikorvaushoito.
Kaikki suunnitellut hoidot oli lopetettava, jotta vauriot eivät pahenisi.
Keuhkofibroosi pahenee portaittain. Minulla pahin vaihe alkoi loppuvuonna 2020 ja kesti vuoden.
Keuhkorakkuloitteni seinämiin tuli lisää vaurioita, ja rakkuloihin muodostui jäykkää arpikudosta. Se vaikeutti hapen siirtymistä vereen.
Kun veressä oli vähemmän happea, oloni oli makuullakin kuin vaativassa urheilusuorituksessa, hurjaa puuskuttamista. Tuntui kuin nenäni ja suuni edessä olisi ollut ilmastointiteippiä.
Sängyn pohjalle en jää
Keuhkofibroosia ei voi parantaa, mutta kortisonilla ja liikunnalla sen oireita voi hidastaa. Kortisoni kerrytti kehooni kuukaudessa 25 kiloa nestettä. Joka paikka oli kipeä ja turvoksissa varpaista päänahkaan.
Tilanne tuntui toivottomalta, mutta takaraivossani jyskytti, että sängyn pohjalle en saa jäädä tai jään sinne lopullisesti.
Olin koko sairauden ajan käynyt kuntoni mukaan vesijuoksemassa. Nyt vesijuoksuvyö meni hädin tuskin kiinni, mutta se oli ainoa liikunta, jota pystyin tekemään.
Kävin järvessä monta kertaa viikossa. Se helpotti oloani. Vedessä tunsin itseni vähän kevyemmäksi.
Vedessä tunsin itseni vähän kevyemmäksi.
Minulla oli ylipainoa jo ennen sairautta, ja kortisoni lisäsi sitä hoitojen aikana.
Aloitin pätkäpaaston ja urheilin niin paljon kuin pystyin. Ostin sähköisen kolmipyörän, joka teki mielelleni hyvää. Poljin sen minkä jaksoin ja loput huruttelin sähköllä. Nautin, kun sain olla ulkona.
Leikkaus muutti kaiken
Laihtumisesta huolimatta minulla oli edelleen paljon ylipainoa. Olin ollut jonossa lihavuusleikkaukseen jo ennen syöpää, ja kesällä 2023 minut lopulta leikattiin.
Kun paino alkoi tippua, vointini parani kilo kilolta. Nyt painan 53 kiloa vähemmän kuin ennen leikkausta.
Keuhkojeni vaurioita ei voi korjata, mutta hengittäminen on helpompaa, kun olen hoikempi. Urheilemalla saan pidettyä hapenottokyvyn hyvänä.
En tarvitse samppanjaa tai etelän aurinkoa tunteakseni olevani elossa. Riittää kun saan tavata ihmisiä ja tehdä rakastamaani työtä."
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 7/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
