Toisen kerran leskeksi jäänyt Kirsti Manninen: "Tämäkin suru laimenee"

Käsilaukku vatsan päällä, vilkutus ovelle Englannin kuningattaren tyyliin. Sellaisena Kirsti Mannisen mumma vietiin sairaalan läppäovista osastolle. 

Hetki aiemmin mumma oli ilmoittanut hoitajille, että tuli sairaalaan kuolemaan.

Kirstin eteläpohjalainen äidinäiti oli diakonissa ja tiesi, milloin ihmisen sydän loppuu. Mummalla oli ollut sepelvaltimotauti vuosikymmeniä. Kun hän tunsi, että kuolema lähestyy, hän sanoi, että nyt lähdetään Seinäjoelle sairaalaan. Taksilla.

Hetki aiemmin mumma oli ilmoittanut hoitajille, että tuli sairaalaan kuolemaan.

Ensin hoitajat naureskelivat mumman tokaisulle kuolemisesta. Kun mumman rintaan kiinnitettiin tutkimuslätkät, he huomasivat, että tämä oli oikeassa. Lähtö oli lähellä.

Seuraavana yönä mumman sydän pysähtyi.

Mumman nimi oli Tyyne , ja hän kuoli tyynesti. Samalla tavalla Kirsti haluaisi lähteä, kun aika on. 

–Tähän mä pyrin. Sepelvaltimotautia ei ole todettu, mutta olen nivelrikkoni ja painoni kanssa samanlainen kuin mummani, samannäköinenkin nykyään. Toivon, että loppuni olisi nopea ja tyyni.

Kolme haikeaa ja hyvää kuukautta

Kirsti Mannisen, 73, elämä ei ole loppumassa, eivätkä ole työtkään. Työprojekteja on ajateltuna ja sovittuna seuraaville viidelle vuodelle.

Nyt Kirstille kuuluu kuitenkin muutakin erityistä, raskasta. Kirstin elämä on mullistunut muutaman kuukauden aikana.

Kirstin avopuolisolla Jarmolla todettiin pitkälle levinnyt syöpä marraskuun alussa, vain reilut kolme kuukautta ennen kuin hän kuoli. 

Pojan perheen mukana Kirstin taloon muutti Cookie-niminen koira. - Se on kullanmuru, mumman suuri ilo nytkin.

Jarmon tytär oli patistanut isänsä sairaalan ensiapuun ja vaatinut perusteellisia tutkimuksia, koska tyttären mielestä isä oli mennyt nopeasti huonoon kuntoon.

Jarmolla oli ollut hermopinne, ja hän oli vuoden laihduttanut Ozempicilla. Siksi sairauden aiheuttama laihtuminen oli jäänyt huomaamatta.

–Ihmeteltiin vain, että kylläpä lääke tehoaa hyvin. Varmaan Ozempic tehosi, mutta myös se tauti, Kirsti sanoo.

Ihmeteltiin vain, että kylläpä lääke tehoaa hyvin. 

Koska Jarmolla oli myös sydändiagnoosi ja tahdistin, erikoislääkärin vastaanotolla oli aiemmin syksyllä epäilty väsymyksen syyksi sydänongelmia.

Jarmo sai olla loppuun asti kotona. Kirsti hoiti puolisoaan, ja olennaisena apuna olivat Jarmon sairaanhoitajatyttäret, jotka järjestivät töitään niin, että pystyivät olemaan isänsä kanssa.

Viimeiset kaksi yötään Jarmo nukkui kodin makuuhuoneessa sairaalasängyssä. Siihen asti hän sai levätä omassa sängyssään, Kirstin vieressä.

–Nykyistä terveydenhuoltojärjestelmää kritisoidaan, mutta kotisairaala, joka pitää huolta saattohoidon potilaista, toimi todella hienosti. Saimme kaiken mahdollisen avun vaikka keskellä yötä, jos tuntui, että kipupumppu ei riittänyt. Kotisairaala tuki potilasta ja koko perhettä. Se, joka pääsee kotisairaalan piiriin, on onnekas.

Saimme kaiken mahdollisen avun vaikka keskellä yötä.

Jarmo kuoli 12. helmikuuta.

Kirsti on kiitollinen siitä, että Jarmolle jäi aikaa järjestellä asioitaan. Myös Kirsti ja Jarmo ehtivät puhua kaikesta, mistä puhua piti.

–Vaikka se oli hirveän haikeaa aikaa, kun tiedettiin, että koko ajan kello tikittää, niin se oli sillä lailla hyvää aikaa, että mikään ei jäänyt epäselväksi.

–Saimme molemmat sanoa toisillemme, että olemme eläneet yhdessä elämämme onnellisinta aikaa. Se oli iso asia. Nyt on niin suuri suru, että sitä pitää pala kerrallansa sulattaa varmaan loppuelämä.

Kirsti ajattelee, että alkaa olla henkisesti samassa tilanteessa kuin Jarmo. Ei ole mitään, mitä kiihkeästi ja ehdottomasti pitäisi saada vielä elää ja kokea.

–Mulla on ollut hieno, hyvä elämä tähän saakka. Mitä nyt sitten tapahtuukaan, se tapahtuu.

Kirsti uskoo, että tapahtuu paljon hyvää. On vielä monta kirjaa kirjoitettavana ja lapsia hellittävänä.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 9/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.