Toimittaja Baba Lybeck on saanut tuta vähemmistössä olemisen. Ortodoksisuus ja suomenruotsalaisuus kulkevat yhä mukana, mutta nyt hän ymmärtää erilaisuuden voiman. Ja sen, mitä ilman ei voi elää.

Tänään Baba Lybeck ei puhu treenaamisesta. Ei sanaakaan juoksusta, uinnista tai pyöräilystä eikä triathlonista, ei kahvakuulasta eikä aamujoogasta. Ei, vaikka Uutisvuodon ylituomarin tiukat hauikset tulevat lauantaisin olohuoneeseen kuin sanomaan kaikille sohvaperunoille, että pistäkää tekin kalenteri uusiksi, liikkukaa vaikka vartti päivässä.

Baba kiirehtii tapaamiseen Helsingin yliopiston pääkirjaston kahvilaan suoraan uintitreeneistä, ja pienen hetken päivän teema on uhattuna. Tuleekin mieleen heti liuta kysymyksiä harjoittelusta, kuten montako sataa metriä jäi altaaseen tänä aamuna.

Mutta Baba ei ole pelkkä hauiksen kantaja. Himotreenaajan julkikuvan takana on nainen, joka löytää henkistä tasapainoa ja onnellisuutta lukemisesta. Hän on kirjailija Tito Collianderin tyttärentytär ja lukuhullu.

– Kasvoin kirjoihin kiinni jo lapsena. Ilman kirjoja en voisi elää hyvää elämää. Ne kannattelevat ja auttavat ymmärtämään itseä ja toisia, syitä ja seurauksia. Lukiessa tulee hyvä olo.

Baba on tohkeissaan: tulomatkalla haastatteluun hän huomasi viereisen antikvariaatin ikkunassa Ostetaan kirjoja -kyltin.

– Voisin ehkä myydä sinne ylimääräisiä. Kaikki kirjat eivät mahdu hyllyihin, ei vaikka niitä on pinottu kahteen riviin. Kasoja on joka paikassa ja lisää tulee koko ajan, hän tuskailee.

Kirjailijoiden sukua

Baban molempien vanhempien suvussa on kirjailijoita.

Tito Collianderin ja tämän vaimon, taidegraafikko Ina Collianderin kotiin Helsingin Runeberginkadulle liittyvät Baban varhaiset kirjamuistot.

– Sinne mentiin äidin kanssa kylään, piti käyttäytyä ja vähän ujostuttikin. Muistan, kuinka istuin keltaisella jakkaralla ja isoisä luki ääneen Jöröjukkaa ruotsiksi vahvasti eläytyen.

Tito Collianderin kuollessa Baba oli 22-vuotias. Hän tajusi isoisänsä jättämän henkisen perinnön koko laajuudessaan vasta nelikymppisenä, kun hän vuonna 2007 teki kirjallisuustieteen gradun tämän seitsenosaisista muistelmista.

Omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa avautuu kuva Pietarissa syntyneestä taiteilijasta, jolla oli juuret kolmessa kulttuurissa, suomenruotsalaisessa, venäläisessä ja suomalaisessa.

– Titon perhe, varakas suomenruotsalainen sotilassuku menetti Pietarissa Venäjän vallankumouksen melskeissä kaiken omaisuutensa. Tavarat vaihdettiin ruokaan, oli nälänhätä. Tito oppi jo lapsena, että vauraus ei kannattele, että se ei ole hyvän elämän tae.

Muistelmien tutkimisesta kasvoi Baballe paljon isompi asia kuin filosofian maisterin paperit, joita hän lähti keskenjääneiden opintojen vuoksi hakemaan.

–En etsinyt tietoisesti vastauksia identiteettiin liittyviin kysymyksiin.

"Titon tekstien avulla aloin ymmärtää juurettomuuttani ja ulkopuolisen tarkkailijan piirrettäni, sitä tunnetta, että en kuulu ryhmään."

– Minähän edustan kahta vähemmistöä, suomenruotsalaisia ja ortodokseja. Kokemus oli valtava helpotus.

Samalla kirkastui elämänkatsomuksellinen havainto, joka kannattelee vieläkin: Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Vaikka nyt on kaikki hyvin, huomenna voi olla toisin. Siksi elämän rakentaminen ulkoisten asioiden varaan on kestämätöntä.

– Tämän periaatteen mukaan yritän elää. Asumme vuokralla eikä meillä ole autoa, eikä sitä labradorinnoutajaakaan. Onneksi miehelläni on samanlainen arvomaailma.

Töissä on aina mennyt hyvin

Baba sanoo, että töissä hänellä on aina mennyt hyvin. Työtä on riittänyt siitä asti, kun hänet palkattiin lukiolaisena Radio Cityn juontajaksi vuonna 1985. Nelosen uutisankkuriaikaan vuonna 2009 osuivat kiireisimmät työvuodet ja kova säästökuuri, jonka seurauksena osa kollegoista irtisanottiin.

– Jouduin silloin miettimään, mitä tapahtuisi, jos jäisin työttömäksi. Moni työkaveri pelkäsi valtavan pankkilainansa kanssa. Mietin, mihin minun onneni perustuu ja mitkä asiat elämässä ovat ne minimit, joilla pärjään, jos on pakko. Silloin tajusin, että ne ovat liikunta ja kirjat. Ne eivät maksa mitään, eikä niitä voi minulta kukaan viedä. Voin aina mennä ulos lenkille ja kirjastoon.

Arvokysymyksiä? Kyllä, mutta Baba sanoo, että kyse on myös puhtaasta käytännöstä. Vääriin asioihin ei pidä jäädä kiinni. Kun on taloudellisesti vapaa, uskaltaa myös ottaa riskejä, kun siltä tuntuu. Työelämässä erityisesti.

Vanhemmat erosivat, kun Baba oli 6-vuotias. Äiti Maria toimi Eiran sairaalan ylihoitajana ja kouluttautui myös sairaanhoidon opettajaksi. Myöhemmin hän muutti toisen miehensä, valokuvataiteilija Matti Saanion kanssa Hankoon.

– Äiti ja hänen kaksi sisarustaan olivat saaneet äitinsä jälkeen vähän perintöä, ja äitini käytti rahat taloon. Muistan, miten vihaiseksi Tito siitä tuli. Hänen mielestään se oli tyhmintä mitä voi tehdä.

Maria Colliander-Saanio toteutti unelmansa ja perusti Hankoon antikvariaattisen kirjakaupan.

– Äiti opetti aluksi Tammisaaressa tulevia sairaanhoitajia, mutta jäi sitten pois töistä, opiskeli kirjallisuusterapeutiksi 60-vuotiaana ja piti kirjakauppaa kymmenen vuotta.

"Yritän aina muistaa, että uraa voi vaihtaa ja tehdä mitä huvittaa missä iässä tahansa"

Baban äiti täyttää lokakuussa 85 vuotta. Antikvariaatti ja talo Hangossa ovat taakse jäänyttä elämää, kirjat eivät. Äiti pitää yhä kirjapiiriä samoin kuin toimiessaan kirjallisuusterapeuttina.

Työlukemista ja venelukemista

Näkyvän tv-työnsä ohella Baba on kysytty juontaja. Lisäksi hän on toiminut kirjallisuusseminaarien moderaattorina ja yhtenä Helsingin kirjamessujen päähaastattelijoista yhdessä tutkija Anna Kortelaisen ja toimittaja Markus Leikolan kanssa.

Lokakuisten kirjamessujen teema on pohjoismainen kirjallisuus. Luku-urakka on jo alkanut ja tiivistyy kesällä, vaikka kirjailijavieraat eivät olekaan vielä varmistuneet.

– Olen saanut äidinkieleni vuoksi haastatella monia ruotsalaisia ja norjalaisia nykydekkaristeja. Luen dekkareita mielelläni, mutta intohimoista fania minusta ei varmaan tule koskaan, dekkarit ovat liian kaavamaisia minulle, hän nauraa.

Buumia hän ymmärtää silti hyvin. Loistaviahan ne ovat, hän sanoo ja kehuu Lars Keplerin (salanimellä kirjoittava aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril), Carl-Johan Vallgrenin teokset sekä työpari Hans Rosenqvistin ja Michael Hjortin yhteiset kirjat.

Mutta ei hän niitä veneeseen lomalukemiseksi kelpuuttaisi vaan mieluummin elämäkerrallista ja esseististä luettavaa. Merete Mazzarellaa, Claes Anderssonia, Eero Huovista tai ruotsalaista Martina Haagia.

– Omaelämäkerralliset kirjat ovat vähän kuin keskustelua itsensä kanssa. Usein mietin lukiessani, mitä on jätetty kertomatta, hän pohtii.

Omia kaunokirjallisia suunnitelmia Baballa ei tällä hetkellä ole.

– Kynnys on korkea, kun suvussa on kirjailijoita. Mutta teen muistiinpanoja koko ajan. Minähän olen toimittaja, tarkkailija, pidän kirjoittamalla työkaluani yllä.

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Habaa-treenikirja oli silti mukava kokemus. Baba kirjoitti kuntoiluohjelmaansa käsittelevän teoksen suomeksi, ja vaikka kaksikielinen onkin, hän ihmetteli itsekin, miten helposti teksti syntyi.

Lihaksia ja hikeä

Niin, habaa, taas päästiin hauiksiin! Totuus on, että Baba treenaa yhä 8-12 tuntia viikossa, useimmiten muusikko-miehensä kanssa. Tällä kertaa on tähtäimessä elokuussa järjestettävä Kööpenhaminan Ironman-kisa, joka on triathlonin täysmatka: 3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja maratonjuoksu.

– En vain taaskaan osaa päättää, ilmoittaudunko koko kisaan. Ja jos ilmoittaudun, pääsenkö edes maaliin. Mutta kun menen sinne, olen maalissa yleensä hyvällä sijoituksella. Tällaista tämä on aina: harjoittelu on minulle tärkeämpää kuin kisaaminen.

Baba täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Se on hänelle pelkkä luku, joka ei tuo mieleen mitään. Ei haavetta tai suunnitelmaa, ei tekosyytä juhlaan. Tai ehkä yhden:

– Haluaisin oppia seisomaan käsilläni, hän sanoo, tosissaan.

Mutta muuten tuntuu siltä, että juuri nyt on kaikki kunnossa. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja voivat hyvin. Aikaa on yllättäen enemmän kuin vuosikausiin. Voi vaikka soittaa pojalle ja pyytää teatteriin kaveriksi. Tytär muutti äskettäin Berliiniin, ja nyt boheemi kaupunki vetää puoleensa myös hänen vanhempiaan. Sinne on lennetty vierailulle kuukauden parin välein ja lisäksi haaveillaan jo omasta berliiniläiskämpästä.

Todellisuudessa kävi myös niin, että heti kun vapaata tuli lisää, uudet aikasyöpöt ilmaantuivat paikalle, hyvät ja huonot.

– Olen katsonut sarjoja, jotka jäivät näkemättä, kuten House of Cardsin ja Game of Thronesin, käynyt elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Aiemmin en ehtinyt kulttuuritapahtumiin, ja olin aivan tyytyväinen. Nyt ahmin tätä kaikkea.

Sitten ne huonot: kännykän näytöstä on tullut turhankin tuttu, ja vaikka Uutisvuodon juontajan on tutkailtava uutisvirtaa, johonkin raja oli vedettävä. Baba veti sen Facebookin kohdalle ja poisti sen puhelimestaan.

Kun nyt tulee tyhjä hetki, hän avaa kännykästään Humisevan harjun, Helkavirret tai Papin tyttären.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehdessä 4/2016.

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.