Toimittaja Baba Lybeck on saanut tuta vähemmistössä olemisen. Ortodoksisuus ja suomenruotsalaisuus kulkevat yhä mukana, mutta nyt hän ymmärtää erilaisuuden voiman. Ja sen, mitä ilman ei voi elää.

Tänään Baba Lybeck ei puhu treenaamisesta. Ei sanaakaan juoksusta, uinnista tai pyöräilystä eikä triathlonista, ei kahvakuulasta eikä aamujoogasta. Ei, vaikka Uutisvuodon ylituomarin tiukat hauikset tulevat lauantaisin olohuoneeseen kuin sanomaan kaikille sohvaperunoille, että pistäkää tekin kalenteri uusiksi, liikkukaa vaikka vartti päivässä.

Baba kiirehtii tapaamiseen Helsingin yliopiston pääkirjaston kahvilaan suoraan uintitreeneistä, ja pienen hetken päivän teema on uhattuna. Tuleekin mieleen heti liuta kysymyksiä harjoittelusta, kuten montako sataa metriä jäi altaaseen tänä aamuna.

Mutta Baba ei ole pelkkä hauiksen kantaja. Himotreenaajan julkikuvan takana on nainen, joka löytää henkistä tasapainoa ja onnellisuutta lukemisesta. Hän on kirjailija Tito Collianderin tyttärentytär ja lukuhullu.

– Kasvoin kirjoihin kiinni jo lapsena. Ilman kirjoja en voisi elää hyvää elämää. Ne kannattelevat ja auttavat ymmärtämään itseä ja toisia, syitä ja seurauksia. Lukiessa tulee hyvä olo.

Baba on tohkeissaan: tulomatkalla haastatteluun hän huomasi viereisen antikvariaatin ikkunassa Ostetaan kirjoja -kyltin.

– Voisin ehkä myydä sinne ylimääräisiä. Kaikki kirjat eivät mahdu hyllyihin, ei vaikka niitä on pinottu kahteen riviin. Kasoja on joka paikassa ja lisää tulee koko ajan, hän tuskailee.

Kirjailijoiden sukua

Baban molempien vanhempien suvussa on kirjailijoita.

Tito Collianderin ja tämän vaimon, taidegraafikko Ina Collianderin kotiin Helsingin Runeberginkadulle liittyvät Baban varhaiset kirjamuistot.

– Sinne mentiin äidin kanssa kylään, piti käyttäytyä ja vähän ujostuttikin. Muistan, kuinka istuin keltaisella jakkaralla ja isoisä luki ääneen Jöröjukkaa ruotsiksi vahvasti eläytyen.

Tito Collianderin kuollessa Baba oli 22-vuotias. Hän tajusi isoisänsä jättämän henkisen perinnön koko laajuudessaan vasta nelikymppisenä, kun hän vuonna 2007 teki kirjallisuustieteen gradun tämän seitsenosaisista muistelmista.

Omaelämäkerrallisessa kirjasarjassa avautuu kuva Pietarissa syntyneestä taiteilijasta, jolla oli juuret kolmessa kulttuurissa, suomenruotsalaisessa, venäläisessä ja suomalaisessa.

– Titon perhe, varakas suomenruotsalainen sotilassuku menetti Pietarissa Venäjän vallankumouksen melskeissä kaiken omaisuutensa. Tavarat vaihdettiin ruokaan, oli nälänhätä. Tito oppi jo lapsena, että vauraus ei kannattele, että se ei ole hyvän elämän tae.

Muistelmien tutkimisesta kasvoi Baballe paljon isompi asia kuin filosofian maisterin paperit, joita hän lähti keskenjääneiden opintojen vuoksi hakemaan.

–En etsinyt tietoisesti vastauksia identiteettiin liittyviin kysymyksiin.

"Titon tekstien avulla aloin ymmärtää juurettomuuttani ja ulkopuolisen tarkkailijan piirrettäni, sitä tunnetta, että en kuulu ryhmään."

– Minähän edustan kahta vähemmistöä, suomenruotsalaisia ja ortodokseja. Kokemus oli valtava helpotus.

Samalla kirkastui elämänkatsomuksellinen havainto, joka kannattelee vieläkin: Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Vaikka nyt on kaikki hyvin, huomenna voi olla toisin. Siksi elämän rakentaminen ulkoisten asioiden varaan on kestämätöntä.

– Tämän periaatteen mukaan yritän elää. Asumme vuokralla eikä meillä ole autoa, eikä sitä labradorinnoutajaakaan. Onneksi miehelläni on samanlainen arvomaailma.

Töissä on aina mennyt hyvin

Baba sanoo, että töissä hänellä on aina mennyt hyvin. Työtä on riittänyt siitä asti, kun hänet palkattiin lukiolaisena Radio Cityn juontajaksi vuonna 1985. Nelosen uutisankkuriaikaan vuonna 2009 osuivat kiireisimmät työvuodet ja kova säästökuuri, jonka seurauksena osa kollegoista irtisanottiin.

– Jouduin silloin miettimään, mitä tapahtuisi, jos jäisin työttömäksi. Moni työkaveri pelkäsi valtavan pankkilainansa kanssa. Mietin, mihin minun onneni perustuu ja mitkä asiat elämässä ovat ne minimit, joilla pärjään, jos on pakko. Silloin tajusin, että ne ovat liikunta ja kirjat. Ne eivät maksa mitään, eikä niitä voi minulta kukaan viedä. Voin aina mennä ulos lenkille ja kirjastoon.

Arvokysymyksiä? Kyllä, mutta Baba sanoo, että kyse on myös puhtaasta käytännöstä. Vääriin asioihin ei pidä jäädä kiinni. Kun on taloudellisesti vapaa, uskaltaa myös ottaa riskejä, kun siltä tuntuu. Työelämässä erityisesti.

Vanhemmat erosivat, kun Baba oli 6-vuotias. Äiti Maria toimi Eiran sairaalan ylihoitajana ja kouluttautui myös sairaanhoidon opettajaksi. Myöhemmin hän muutti toisen miehensä, valokuvataiteilija Matti Saanion kanssa Hankoon.

– Äiti ja hänen kaksi sisarustaan olivat saaneet äitinsä jälkeen vähän perintöä, ja äitini käytti rahat taloon. Muistan, miten vihaiseksi Tito siitä tuli. Hänen mielestään se oli tyhmintä mitä voi tehdä.

Maria Colliander-Saanio toteutti unelmansa ja perusti Hankoon antikvariaattisen kirjakaupan.

– Äiti opetti aluksi Tammisaaressa tulevia sairaanhoitajia, mutta jäi sitten pois töistä, opiskeli kirjallisuusterapeutiksi 60-vuotiaana ja piti kirjakauppaa kymmenen vuotta.

"Yritän aina muistaa, että uraa voi vaihtaa ja tehdä mitä huvittaa missä iässä tahansa"

Baban äiti täyttää lokakuussa 85 vuotta. Antikvariaatti ja talo Hangossa ovat taakse jäänyttä elämää, kirjat eivät. Äiti pitää yhä kirjapiiriä samoin kuin toimiessaan kirjallisuusterapeuttina.

Työlukemista ja venelukemista

Näkyvän tv-työnsä ohella Baba on kysytty juontaja. Lisäksi hän on toiminut kirjallisuusseminaarien moderaattorina ja yhtenä Helsingin kirjamessujen päähaastattelijoista yhdessä tutkija Anna Kortelaisen ja toimittaja Markus Leikolan kanssa.

Lokakuisten kirjamessujen teema on pohjoismainen kirjallisuus. Luku-urakka on jo alkanut ja tiivistyy kesällä, vaikka kirjailijavieraat eivät olekaan vielä varmistuneet.

– Olen saanut äidinkieleni vuoksi haastatella monia ruotsalaisia ja norjalaisia nykydekkaristeja. Luen dekkareita mielelläni, mutta intohimoista fania minusta ei varmaan tule koskaan, dekkarit ovat liian kaavamaisia minulle, hän nauraa.

Buumia hän ymmärtää silti hyvin. Loistaviahan ne ovat, hän sanoo ja kehuu Lars Keplerin (salanimellä kirjoittava aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril), Carl-Johan Vallgrenin teokset sekä työpari Hans Rosenqvistin ja Michael Hjortin yhteiset kirjat.

Mutta ei hän niitä veneeseen lomalukemiseksi kelpuuttaisi vaan mieluummin elämäkerrallista ja esseististä luettavaa. Merete Mazzarellaa, Claes Anderssonia, Eero Huovista tai ruotsalaista Martina Haagia.

– Omaelämäkerralliset kirjat ovat vähän kuin keskustelua itsensä kanssa. Usein mietin lukiessani, mitä on jätetty kertomatta, hän pohtii.

Omia kaunokirjallisia suunnitelmia Baballa ei tällä hetkellä ole.

– Kynnys on korkea, kun suvussa on kirjailijoita. Mutta teen muistiinpanoja koko ajan. Minähän olen toimittaja, tarkkailija, pidän kirjoittamalla työkaluani yllä.

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Habaa-treenikirja oli silti mukava kokemus. Baba kirjoitti kuntoiluohjelmaansa käsittelevän teoksen suomeksi, ja vaikka kaksikielinen onkin, hän ihmetteli itsekin, miten helposti teksti syntyi.

Lihaksia ja hikeä

Niin, habaa, taas päästiin hauiksiin! Totuus on, että Baba treenaa yhä 8-12 tuntia viikossa, useimmiten muusikko-miehensä kanssa. Tällä kertaa on tähtäimessä elokuussa järjestettävä Kööpenhaminan Ironman-kisa, joka on triathlonin täysmatka: 3,8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja maratonjuoksu.

– En vain taaskaan osaa päättää, ilmoittaudunko koko kisaan. Ja jos ilmoittaudun, pääsenkö edes maaliin. Mutta kun menen sinne, olen maalissa yleensä hyvällä sijoituksella. Tällaista tämä on aina: harjoittelu on minulle tärkeämpää kuin kisaaminen.

Baba täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Se on hänelle pelkkä luku, joka ei tuo mieleen mitään. Ei haavetta tai suunnitelmaa, ei tekosyytä juhlaan. Tai ehkä yhden:

– Haluaisin oppia seisomaan käsilläni, hän sanoo, tosissaan.

Mutta muuten tuntuu siltä, että juuri nyt on kaikki kunnossa. Lapset ovat muuttaneet pois kotoa ja voivat hyvin. Aikaa on yllättäen enemmän kuin vuosikausiin. Voi vaikka soittaa pojalle ja pyytää teatteriin kaveriksi. Tytär muutti äskettäin Berliiniin, ja nyt boheemi kaupunki vetää puoleensa myös hänen vanhempiaan. Sinne on lennetty vierailulle kuukauden parin välein ja lisäksi haaveillaan jo omasta berliiniläiskämpästä.

Todellisuudessa kävi myös niin, että heti kun vapaata tuli lisää, uudet aikasyöpöt ilmaantuivat paikalle, hyvät ja huonot.

– Olen katsonut sarjoja, jotka jäivät näkemättä, kuten House of Cardsin ja Game of Thronesin, käynyt elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Aiemmin en ehtinyt kulttuuritapahtumiin, ja olin aivan tyytyväinen. Nyt ahmin tätä kaikkea.

Sitten ne huonot: kännykän näytöstä on tullut turhankin tuttu, ja vaikka Uutisvuodon juontajan on tutkailtava uutisvirtaa, johonkin raja oli vedettävä. Baba veti sen Facebookin kohdalle ja poisti sen puhelimestaan.

Kun nyt tulee tyhjä hetki, hän avaa kännykästään Humisevan harjun, Helkavirret tai Papin tyttären.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehdessä 4/2016.