Helena Sinervo kadehti lapsena kauniisti toisistaan puhuvia ihmisiä. Viiden veljen sisko ja ankaran isän tytär oppi siirtymään valokeilasta vähän varjoon. Sitä taitoa hän on tarvinnut kirjailijana. Kauniita sanoja toisille ja itselle hän on opetellut näihin päiviin saakka.

On vuosi 2004. Kirjailija Helena Sinervo nousee puhujapönttöön. Hän on juuri voittanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Vaikka hetki on juhlava ja iloinen, puheen lauseissa vilahtaa kuolema. Samana päivänä, kun Helena oli saanut tiedon Finlandia-ehdokkuudestaan, hän sai soiton, samanlaisen kuin vajaat puolta vuotta aiemmin. Toinenkin hänen viidestä veljestään oli kuollut ”saappaat jalassa, kuten sanonta kuuluu, osaksi luonnon kiertokulkua”. Niin Helena Sinervo puheessaan kertoo, katse tiukasti paperiin naulittuna.

Kuoleman kumma kuvasto

Astuttuaan alas puhujapöntöstä Helenasta tuli uudella tavalla tunnettu kirjailija. Niin käy Suomessa, kun kirjoittaa erinomaisen romaanin ja voittaa suuren kirjallisuuspalkinnon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tulevista vuosista pusertui silti raskaita. Niihin tarttui mukaan sairautta, surua ja taas kuolemaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pari vuotta palkinnon jälkeen kuoli Helenan isä, siitä vuoden kuluttua muistisairas äiti. Vanhempien kuolemat tosin olivat lähtöjä, joita keski-ikäinen tytär oli osannut odottaa ja joihin hän oli osannut valmistautuakin. ”Kuolema on rauhoittava asia, hän ajattelee, normi, josta elämä kummallisesti, outoutta hohkaten poikkeaa esimerkiksi keskelle tällaista tilannetta, seisomaan palkintokorokkeella”, Helena oli sanonut jo juhlapuheessaan.

Silti perheenjäsenten kuolemat jättivät jälkeensä surun, jonka voima yllätti. Se ei ollut enää normi, se oli tunnemyrsky.

– Surutyö oli näin jälkeenpäin ajatellen ihan uskomattoman kuormittavaa, Helena sanoo.

"Vaikka minulla ei ollut vanhempieni kanssa mitkään ihannevälit, suru oli silti ihan mystisen syvää."

Syviä ja teräviä olivat myös mieleen pulpahdelleet muistot ja niiden herättämät tunteet, vihakin.

– Voisi kuvitella, että jos ihminen on eläessään hankala, hänen kuolemansa olisi helpotus, mutta ei. Helpotuksen tunne tuli vasta tunteiden myllerryksen jälkeen, sitten kun ei tarvinnut enää käydä jatkuvaa tiliä menneen kanssa. Se ei kuitenkaan tapahtunut nopeasti eikä hallitusti vaihe vaiheelta.

Aihe on kuolemanvakava, mutta Helena ei. Hänen tapansa puhua on samaan aikaan kevyt ja terävä.

Helenan edessä kahvilan pöydässä, kahvikuppien välissä, makaa hänen tuorein romaaninsa Armonranta. Kirja, jonka kirjoitusprosessin sysäsi käyntiin kirjailijan isän kuolema.

– Siihen kiteytyi niin paljon. Tuntui, että hänen lähtöönsä kulminoitui koko lapsuuteni perheen tunnehistoria.

Isättömän isän testamentti

Romaani lähtee liikkeelle oikeasta tapahtumasta. Kun Helena kymmenen vuotta sitten sai soiton, että isä oli huonona, hän lähti välittömästi ajamaan tämän luokse Tampereelle. Mukaan lähtivät silloinen puoliso ja koira. He majoittuivat viikonlopuksi Näsijärven rannalle, vanhan ruukin toimistorakennukseen.

– Meidät ympäröi vielä todellinen vuosisadan lumimyrsky. Siellä järven rannalla, luonnonvoimien keskellä, tunsin konkreettisesti kuin olisin ollut viimeisellä rannalla.

Helena kirjoitti nopeasti lähtötilanteen, mutta sitten romaani jäi lepäämään useaksi vuodeksi. Seitsemän teosta ehti valmistua, ennen kuin hän tarttui Armonrantaan uudelleen.

Isän kuolemaan liittyi vahvasti hänen sukunsa lähihistoria, jonka Helena halusi kirjoittaa romaaniin mukaan. 2000-luvun alussa Helenan isä oli antanut tyttärelleen ison palan omaa historiaansa, pinkan oikeudenkäyntipapereita. Niissä riitelivät isän vanhemmat.

– Isä jätti pöytäkirjat minulle, sillä isättömyys oli vaivannut häntä koko hänen elämänsä ajan. Pöytäkirjoissa, joissa perättiin hänen isältään isyyden tunnustamista, paljastui byrokraattisen sanahelinän takaa liikuttavia asioita. Todistajina oli koneporarin ja kauppiaan leskiä ja huvilanomistajia. Heidät oli marssitettu todistamaan, että isäni äidillä ja isäni isällä oli ollut suhde.

Oikeutta ja oikeutta

Helenan isä oli ei-toivottu lapsi, joka eli muiden hoivissa elämänsä ensimmäiset kuukaudet. Äiti palasi lapsensa luo, mutta suhde pojan isään ei kestänyt. Jostain syystä Helenan isän vanhempien romanssi roihahti kuitenkin uudelleen yhden kesän ajaksi, kun poika oli kymmenen vanha.

– Kesän päätteeksi isoäitini heitti isänisän pois kuvioista. Siitä tuohtuneena tämä perui tunnustuksensa isyydestä ja samalla katkesi myös yhteys omaan poikaan. Isyysoikeudenkäynnit käytiin vasta isänisän kuoleman jälkeen. Isäni oli silloin 30-vuotias. Hän voitti kaikissa oikeusasteissa, vaikkei tietysti saanut koskaan luotua isäänsä mitään suhdetta.

Oikeuden pöytäkirjojen lukeminen avasi Helenan silmiä. Tosin ne herättivät myös kysymyksiä, joihin kukaan ei ollut enää vastaamassa

"Isäni hylättiin monta kertaa, vauvana, kymmenvuotiaana ja vielä aikuisena oikeudenkäynneissä."

– En edelleenkään pysty ymmärtämään, miksi se kaikki viha ja katkeruus siirrettiin häneen.

Yksinäisen lapsen retket

Helena oli kuitenkin haluttu lapsi. Hän syntyi perheeseen viimeisenä, viiden pojan jälkeen.

– Äiti ei kaivannut enää jälkeeni lisää lapsia, mutta oli iloinen, kun sai tytön. Jos olisin ollut poika, elämäni ei todennäköisesti olisi ollut kovin kaksista.

Isä kiinnittyi omaan perheeseensä kuin liima, hän ei hylännyt. Ei, päinvastoin, hän halusi olla maailman vastuullisin isä. Jopa niin vastuullinen, että omat lapset pelkäsivät häntä.

– Häpesin kotiani. En uskaltanut tuoda meille kavereita, sillä isä saattoi saada raivarin. Hän oli äkkipikainen. Meillä ei piesty lapsia, mutta ilmapiiri saattoi olla nöyryyttävä.

Helena oli herkkä lapsi, joka aisti tunnelmia ja asioita, ennen kuin niitä oli vielä edes sanoitettu lauseiksi.

– Pidin sisälläni hirvittävän paljon asioita. Toisaalta otin, niin kuin lapsi ottaa, kaiken annettuna. Minun selviytymiskonstini oli rikas sisäinen maailma. Harrastin lintuja ja tein pitkiä metsäretkiä.

Helena myöntää olleensa yksinäinen.

– Siinäkin on vahvat hyvät puolensa. Tila, jonka yksinäisyys luo ympärilleen, on sellainen johon nykyään usein kirjailijana pyrin.

Helena ei aina sopeutunut myöskään veljiensä maailmaan.

– Teini-ikäisten poikien pikkusiskona oli välillä todella hankalaa. Heidän empatiakykynsä kun ei ollut kummoinen.

Toisaalta Helenakaan ei ollut perinteinen tyttölapsi, itse asiassa kaukana siitä.

– Nykyään olen paljon feminiinisempi kuin lapsena, vaikken vieläkään ole mikään naisellisuuden kukka. Silti minun odotettiin leikkivät nukeilla ja toimittavan äidin perässä pikku askareita. Siihen muottiin en koskaan sopinut.

Vaikka veljet olivat rajuja ja töniviä, löytyi porukasta tukijakin. Yksi Helenan edesmenneistä veljistä vei siskon kirjastoon ja pianotunneille. Molempien kautta löytyi ammatti. Ennen kirjailijanuraa Helena ehti opiskella pianonsoiton opettajaksi.

Tarkkailuasema kasvatti kirjailijaksi

Helenan kotona ei luettu eikä keskusteltu henkeviä. Silti Helena epäilee, että juuri lapsuus kasvatti hänestä kirjailijan.

– Olin tarkkailija. Seurasin konflikteja vierestä ja niitä riitti. Oli ankara isä, veljeslauma, uhrautuva äiti ja katkera isoäiti, joka inhosi miniäänsä.

Äiti oli Helenan lapsuudessa vanhemmista se hyvishahmo. Kuva äidistä tosin muuttui vuosien myötä.

"Tajusin vasta aikuisena, että äiti liittoutui meidän lasten kanssa isää vastaan."

– Toisaalta oli varmasti todella kuluttavaa olla taloudellisesti täysin riippuvainen miehestään. Hän ikään kuin siirsi kunnianhimonsa ja vallanhalunsa seinien sisäpuolelle.

Jollain merkillisellä tavalla Helena kokee, että hänen on pitänyt opetella sosiaaliset taidot muualla kuin suurperheessä. Lapsuudenkodin ihmiset eivät peilanneet toisiinsa armeliasta valoa.

–Koulukaverinani oli tehdastyöläisen lapsi. Ihmettelin, kuinka he siinä perheessä niin ihailivat toistensa ulkonäköä, sanoivat toisiaan kauniiksi. Olin ihan suu auki, koska minun silmissäni he olivat aivan tavallisen näköisiä ja silti niin onnellisia reimafarkuissaan.

Sinervoilla ei kehuttu toisia, ainakaan kovin selväsanaisesti.

– Kun toinen runokirjani oli ilmestymässä, äiti kysyi, onko se sellainen yhtä ohut läpyskä kuin ensimmäinenkin.

Oman elämän armonranta

Helena Sinervo pääsi yliopistoon, valmistui ja ryhtyi runoilijaksi. Ja sai kaksi lasta, pojan ja tyttären.

Lapseen saaminen herätti hänet pohtimaan oman lapsuuden merkitystä.

– Nuorimmaiseni on edelleen kahdeksanvuotiaana oma kainaloiseni. Itse ajoin kolmivuotiaasta pyörällä, puukko toisella puolella vyötä, toisella puolen leikkipistooli. Kun olin viiden, minulle hankittiin kello, että osasin tulla syömään kotiin, Helena hymähtää.

Myös hän on halunnut tarjota lapsilleen erilaisen vanhemmuuden, niin kuin isänsä.

–Vaikka isäni osasi olla törppö, hän myös vanhemmiten katui tekojaan. Isä pyysi vielä kuolinvuoteellaan anteeksi, katui ja halusi tunnustaa asioita. Veljilleni hänen pehmeät puolensa eivät ehkä paljastuneet samalla tavalla kuin minulle.

Armonranta-romaani on omaelämäkerrallinen, mutta se on silti romaani. Päähenkilön nimi on Helena Sinervo, muiden henkilöiden nimet eivät vastaa todellisuutta, kuten ei juonenkuljetuskaan. Silti sen teemat ovat kirjailijalle omasta elämästä tuttuja.

"Kun kirjoitin kirjaa, muistin yhä enemmän kauniita ja hyviä asioita lapsuudestani."

– Kuinka isän kainalossa luettiin Tex Willereitä kammarin sängyllä tai kuinka isä opetti luistelemaan tai heittämään kiviä. Tai kuinka hänen ryhtinsä oikeni ylpeydestä, kun astelimme yhtä matkaa koulun kevätjuhlasta kotiin. Jotenkin niiden muistojen määrän kautta tajusin, kuinka tärkeä olin isälle ollut.

Helena huomasi, että oli tahtomattaan usein juuttunut vaalimaan ikäviä muistoja. Ja syyllistämään niissä paitsi muita, myös itseään.

– Kirjan yksi perusteema on armeliaisuus ja se, että myös itselle on opittava antamaan anteeksi. Jokainen sukupolvi kompastelee ja on epätäydellinen, jokainen ihminen on keskeneräinen. Kun syntyy vaikeisiin perheolosuhteisiin, tällaisen asian oppiminen voi viedä pitkään.

Tämän kirjan jälkeen Helena on löytänyt itseään kohtaan ihan uudenlaista armollisuutta.

"Yhtä aikaa ei voi olla syyllisyydentuntoinen ja onnellinen."

– Itselle on annettava armo, jos tahtoo elää.

Se ei tarkoita Helena Sinervon mielestä sitä, että unohtaisi menneet. Mennyttä voi tarkkailla vähän kauempaakin, kuin rannalta horisonttiin. Osa näkyy, osa ei ja loput voi kuvitella.

Helena Sinervo

Syntynyt 1961 Tampereella, asuu Helsingissä.

Kirjailija, runoilija ja suomentaja. Voittanut 2004 Finlandia-palkinnon romaanilla Runoilijan talossa. Uusin, Armonranta, ilmestyi keväällä.

Kaksi lasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla