Siskosten Annamaija Sletzingerin (vas.) ja Leena Rekolan elämä on nyt Yhdysvalloissa, mutta kumpikin tuntee itsensä suomalaiseksi.

Tämä on elämää! Annamaija ”Molla” Sletzinger, 62, vakuuttaa.
Helle hellii Oriveden Eräjärvellä, ja Molla on palannut juuri uimasta.

– Washington DC:ssä on kesäaikaan tukahduttavan kosteaa, täällä on aivan ihanaa, Molla kehuu Suomen suvea. Hän on käymässä Suomessa 14 vuoden tauon jälkeen.

Mollan isosiskon, Bostonissa asuvan Leena Rekolan, 68, viime käynnistä Suomessa ei ole yhtä pitkä aika. Vanhemmilta jäänyt pieni mökki Eräjärvellä Pirkanmaalla on hänen omistuksessaan.

– Pyrin käymään täällä vuosittain, mutta vierailut jäävät lyhyiksi.
Leenalla on pienet asunnot myös Portugalissa ja Ruotsissa.
Leenan aviomies taidemaalari Jason Berger (1924–2010) kuoli neljä vuotta sitten. Kuolinpesän inventaario on työllistänyt Leenaa siitä lähtien.  

– Luulin palaavani Eurooppaan, kun Jasonista aika jättää. Niin luulen vieläkin, mutta saapa nähdä, minä vuonna.

Finnjäveliksi huudeltiin

Leenan ja Mollan isä Juhani Rekola (1916–1986) oli jatkosodassa sotilaspappi. Hänen pestiinsä kuului hakea omalle komppa­nialleen paketteja Kittilästä. Näillä matkoillaan hän tutustui Kittilän pappilan tyttäreen Eeva Aunoon.

Juhani ja Eeva vihittiin maaliskuussa 1943. Rekoloiden esikoinen Sakari syntyi seuraavana vuonna, Leena 1945, Jukka 1948 ja ”pikkutytöt” Annamaija ja Eevaliisa 1952. Kaksostyttöjen viralliset nimet unohtuivat pian, sillä heistä tuli Molla ja Hanna.

Sodan loputtua perhe muutti ensin Helsinkiin ja sitten Hauholle. Eevalle viiden lapsen ja pappilan pyörittäminen kävi raskaaksi. Hän ehdotti miehelleen, josko tämä hakisi papiksi Tukholmaan. Tukholmassa ei olisi pappilaa, joten hänen hommansa puolittuisi, Eeva laskeskeli.

Tukholmaan Rekolat saapuivat Lucian päivänä joulukuussa 1956. Vanhimmat lapset aloittivat kevätlukukauden ruotsalaisessa koulussa täysin ummikkoina.

– Olin puberteetin kynnyksellä. En ymmärtänyt opetuksesta mitään ja piirtelin tylsistyneenä pulpetin kantta. Minua kiusattiin sekä suomalaisuuteni että pituuteni takia, Leena kertoo.

Myös Molla ja Hanna saivat kuulla olevansa finnjäveleitä, vaikka puhuivatkin kohta laulavaa ruotsia.

– Isoveli Sakari oli poikkeus.
Hän oli niin fiksu ja vahva, että tappeli itselleen aseman. Hänestä tehtiin aika pian kouluneuvoston puheenjohtaja, Leena kertoo.

Tukholman isä Camillo

Elämä Ruotsissa asettui pikkuhiljaa. Juhani Rekolasta tuli tunnettu hahmo suomenruotsalaisten keskuudessa – erikoinen pappi, joka viihtyi Slussenin sissien kanssa ja kirjoitti sittemmin klassikoiksi muodostuneita esseekokoelmiaan kuten Jokainen enkeli on pelottava, Kuolemantanssi ja Kadotetun paratiisin portilla.

'Laitapuolen kulkijoilla oli jopa sanonta, että ”kun Jumala hylkää, Rekola auttaa”.

Kotona lasten piti pyytää apua äidiltä.

– Jos lamppu hajosi, äiti sen vaihtoi, Leena muistelee.

Juhani sen sijaan haastoi lapsiaan ajattelemaan kysymällä esimerkiksi kesken leikkien, mikä on Occamin partaveitsi (= periaate jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista tulisi valita yksinkertaisin).

– Minua lukeminen ei kiinnostanut, joten minulle isä tyytyi ehdottamaan, että mennäänkö uimaan, Molla muistelee.

Molla löysi oman lajinsa 15-vuotiaana mentyään ensi kertaa Täbyn laukkaradalle.

– Minusta tuli jockey, ja osallistuin vuonna 1973 laukkaratsastuksen MM-kisoihin Brasiliassa. Yleensä meiltä kysyttiin, olemmeko Juhani Rekolan lapsia. Isä oli tosi ylpeä, kun taksikuski kysyi kerran häneltä, onko hän Molla Rekolan sukua, Molla nauraa.

Harvardin herra ja heppatyttö

Koulun jälkeen Molla jatkoi ratsastusta, mutta tienasi elantonsa sairaanhoitajana.

Leena puolestaan vaihtoi maisemaa, kun koulut oli käyty.

– Olin aina valmis lähtemään. Lähdin 16-vuotiaa­na Skotlantiin kesäksi, lukion jälkeen vuodeksi Ranskaan lapsenvahdiksi ja sitten Amerikkaan vuonna 1969.
Bostonissa Leena pääsi rikkaan amerikkalaisperheen lapsenhoitajaksi ja aloitti työn lomassa taideopinnot The Art Institute of Bostonissa. Hän valmistui taidekoulusta 1973.

Kun Molla oli 19-vuotias, hän lähti tapaamaan isosiskoaan Yhdysvaltoihin. Bostonissa Molla tapasi myös Leenan poikaystävän ja tämän parhaan kaverin Martin Sletzingerin. Tapaaminen osoittautui sittemmin kohtalokkaaksi.
Martin valmistui valtiotieteen tohtoriksi Harvardista, meni naimisiin ja sai työpaikan Yhdysvaltojen kongressista. Hän työskenteli kongressissa Itä-Euroopan asioi­den spesialistina. Työ toi hänet Ruotsiin ja Suomeen vuonna 1984.

– Olin tuolloin Ruotsissa. Martin soitti ja pyysi minut päivälliselle. Lopuksi hän kysyi, voisinko ottaa mahdollisesti myös pikkusiskoni mukaan, Leena muistelee.

Päivällisen jälkeen Martin ja Molla alkoivat pitää yhteyttä yli 10 vuoden tauon jälkeen.

– Aika pian Martin soitti Yhdysvalloista ja kysyi, tulenko hänen vaimokseen ja muutanko Yhdysvaltoihin. En miettinyt sekuntiakaan, vastasin heti kyllä, Molla kertoo.

Martin oli ehtinyt erota vaimostaan, mutta uusi liitto ei ollut vielä synagogassa kuulutettu. Martinin syvästi juutalainen äiti ei hyväksynyt uutta miniää.

– Ajattele nyt: Harvardin tohtori vaihtoi juutalaisen juristin heppatyttöön, jonka isä oli luterilainen pappi. Äiti ei puhunut Martinille moneen kuukauteen.

Ihminen voi aina lähteä

Mollaa muutto Yhdysvaltoihin alkoi hirvittää, kun selvisi, minkä kaiken hän joutuisi jättämään: perheen, ystävät, työn, hevoset, jopa koiransa.

– Siinä vaiheessa isäni sanoi, että puilla ja kasveilla on juuret, ihmisillä ei. Hän rohkaisi minua lähtemään. Lisäksi Martin lupasi, että jos en sopeudu, hän tulee kanssani Ruotsiin.

Molla muutti Yhdysvaltoihin syksyllä 1985. Lapset Maija-Liisa ja Jussi syntyivät seuraavan kolmen vuoden sisään.

Isosisko Leena oli Amerikkaan asettumisessa suureksi avuksi. Siskokset soittivat toisilleen viikoittain – ja soittavat edelleen.

Lopulta myös Martinin äiti heltyi.

– Hänen perjantai-iltojensa sapattiateriat New Jerseyssä ovat parasta, mitä olen koskaan syönyt.

Kun lapset olivat muutaman vuoden iässä, Molla kyllästyi kotirouvana olemiseen. Hän pakkasi lapset autoon ja ajoi lähimmälle laukkaradalle.

– Kysyin, pääsenkö töihin. Olen ollut siitä läh­tien, 24 vuotta, töissä laukkahevostallilla, jossa hevosia valmennetaan.

Vaimo numero kolme

Leena eli vuosia osin Ruotsissa, osin Yhdysvalloissa. Perhe, johon hän meni aikoinaan lapsenvahdiksi, omisti vanhan huvilan Martha’s Vine­yardilla. Leena sai asua huvilaa ilmaiseksi ja maalata siellä. Kuukausien maalausperiodit hän rahoitti pitämällä näyttelyitä ja tekemällä sairaalatöitä Ruotsissa.

Yhdysvaltoihin saapuessaan Leena kävi usein tervehtimässä vanhaa taidekouluopettajaansa Jason Bergeriä.

– Hän oli hyvä maalari ja hauska opettaja, jonka motto oli ”minä kerron vitsejä ja he oppivat”.

Leena tutustui sekä Jasonin ensimmäiseen että toiseen vaimoon. Kun Jason jäi toistamiseen leskeksi, Leena meni tapaamaan häntä Portugaliin.

– Hän oli tosi masentunut.

Leenan avulla Jason löysi uudestaan innon maalata ja elää. Leenan yllätykseksi vuosikymmenten ystävyys syveni rakkaudeksi.

– Jos joku olisi sanonut minulle nuorena, että menen viisikymppisenä itseäni 22 vuotta vanhemman Jasonin kanssa naimisiin, olisin juossut pakoon.

Avioliitosta tuli onnellinen ja värikäs. Se kesti 13 vuotta Jasonin kuolemaan asti.

– Oikeastaan Jasonia kiinnosti vain kaksi asiaa. Hän maalasi päivät ja mietti sen jälkeen, mitä hyvää sitä tänään söisi. Onneksi hän oli loistava kokki, sillä minä en ole, Leena kertoo.

Jasonin kuoltua Leenan haltuun jäivät pariskunnan asunto Portugalin Tavirassa, vuokra-asunto Bostonissa ja suunnaton määrä maalauksia. Leena on selvitellyt kuolinpesää siitä lähtien ja hoitanut myös Jasonin mielenterveysongelmista kärsivän ainoan lapsen asioita.

Olen suomalainen

Vaikka ihmisellä ei ole juuria, velvollisuudet hänellä on.
Mollaa sitovat Washingtoniin perhe ja hevoset, Leenaa Bostoniin hoitamattomat asiat.

Mutta minkä maan kansalaisiksi he oikeastaan kokevat itsensä?

– Koen itseni suomalaiseksi ja eurooppalaiseksi, tässä järjestyksessä. Muutan todennäköisesti jossain vaiheessa joko Portugaliin tai Ruotsiin, Leena vastaa
Molla sanoo olevansa suomalainen, vaikka on asunut maassa viimeksi 58 vuotta sitten.

– Mutta et sinä enää Eurooppaan muuta, Leena arvelee.
– Ei sitä koskaan tiedä, Molla sanoo.

Ainakin yhtä asiaa Molla kaipaa Suomesta edelleen.

– Ostin eilen kymmenen levyä Fazerin sinistä.

Leena ja Annamaija

Leena Rekola

Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Bostonissa ja osan
vuodesta Lissabonissa. Käy kesäisin Eräjärvellä
mummonsa vanhassa mökissä.

Ammatti Taidemaalari, valmistunut The Art Institute of Bostonista.

Perhe Oli naimisissa taidemaalari Jason Bergerin (1924–2010) kanssa tämän elämän viimeiset 13 vuotta.

Annamaija ”Molla” Sletzinger

Syntynyt 1952 Helsingissä, asuu Washington DC:ssä.

Ammatti Sairaanhoitaja, mutta tehnyt suurimman osan työurastaan
laukka­hevosten parissa.

Perhe Naimisissa eläkkeellä olevan valtiotieteiden tohtorin Martin Sletzingerin kanssa. Lapset Maija-Liisa, s. 1986, ja Jussi, s. 1988.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.