Siskosten Annamaija Sletzingerin (vas.) ja Leena Rekolan elämä on nyt Yhdysvalloissa, mutta kumpikin tuntee itsensä suomalaiseksi.

Tämä on elämää! Annamaija ”Molla” Sletzinger, 62, vakuuttaa.
Helle hellii Oriveden Eräjärvellä, ja Molla on palannut juuri uimasta.

– Washington DC:ssä on kesäaikaan tukahduttavan kosteaa, täällä on aivan ihanaa, Molla kehuu Suomen suvea. Hän on käymässä Suomessa 14 vuoden tauon jälkeen.

Mollan isosiskon, Bostonissa asuvan Leena Rekolan, 68, viime käynnistä Suomessa ei ole yhtä pitkä aika. Vanhemmilta jäänyt pieni mökki Eräjärvellä Pirkanmaalla on hänen omistuksessaan.

– Pyrin käymään täällä vuosittain, mutta vierailut jäävät lyhyiksi.
Leenalla on pienet asunnot myös Portugalissa ja Ruotsissa.
Leenan aviomies taidemaalari Jason Berger (1924–2010) kuoli neljä vuotta sitten. Kuolinpesän inventaario on työllistänyt Leenaa siitä lähtien.  

– Luulin palaavani Eurooppaan, kun Jasonista aika jättää. Niin luulen vieläkin, mutta saapa nähdä, minä vuonna.

Finnjäveliksi huudeltiin

Leenan ja Mollan isä Juhani Rekola (1916–1986) oli jatkosodassa sotilaspappi. Hänen pestiinsä kuului hakea omalle komppa­nialleen paketteja Kittilästä. Näillä matkoillaan hän tutustui Kittilän pappilan tyttäreen Eeva Aunoon.

Juhani ja Eeva vihittiin maaliskuussa 1943. Rekoloiden esikoinen Sakari syntyi seuraavana vuonna, Leena 1945, Jukka 1948 ja ”pikkutytöt” Annamaija ja Eevaliisa 1952. Kaksostyttöjen viralliset nimet unohtuivat pian, sillä heistä tuli Molla ja Hanna.

Sodan loputtua perhe muutti ensin Helsinkiin ja sitten Hauholle. Eevalle viiden lapsen ja pappilan pyörittäminen kävi raskaaksi. Hän ehdotti miehelleen, josko tämä hakisi papiksi Tukholmaan. Tukholmassa ei olisi pappilaa, joten hänen hommansa puolittuisi, Eeva laskeskeli.

Tukholmaan Rekolat saapuivat Lucian päivänä joulukuussa 1956. Vanhimmat lapset aloittivat kevätlukukauden ruotsalaisessa koulussa täysin ummikkoina.

– Olin puberteetin kynnyksellä. En ymmärtänyt opetuksesta mitään ja piirtelin tylsistyneenä pulpetin kantta. Minua kiusattiin sekä suomalaisuuteni että pituuteni takia, Leena kertoo.

Myös Molla ja Hanna saivat kuulla olevansa finnjäveleitä, vaikka puhuivatkin kohta laulavaa ruotsia.

– Isoveli Sakari oli poikkeus.
Hän oli niin fiksu ja vahva, että tappeli itselleen aseman. Hänestä tehtiin aika pian kouluneuvoston puheenjohtaja, Leena kertoo.

Tukholman isä Camillo

Elämä Ruotsissa asettui pikkuhiljaa. Juhani Rekolasta tuli tunnettu hahmo suomenruotsalaisten keskuudessa – erikoinen pappi, joka viihtyi Slussenin sissien kanssa ja kirjoitti sittemmin klassikoiksi muodostuneita esseekokoelmiaan kuten Jokainen enkeli on pelottava, Kuolemantanssi ja Kadotetun paratiisin portilla.

'Laitapuolen kulkijoilla oli jopa sanonta, että ”kun Jumala hylkää, Rekola auttaa”.

Kotona lasten piti pyytää apua äidiltä.

– Jos lamppu hajosi, äiti sen vaihtoi, Leena muistelee.

Juhani sen sijaan haastoi lapsiaan ajattelemaan kysymällä esimerkiksi kesken leikkien, mikä on Occamin partaveitsi (= periaate jonka mukaan selitysvoimaisista teorioista tulisi valita yksinkertaisin).

– Minua lukeminen ei kiinnostanut, joten minulle isä tyytyi ehdottamaan, että mennäänkö uimaan, Molla muistelee.

Molla löysi oman lajinsa 15-vuotiaana mentyään ensi kertaa Täbyn laukkaradalle.

– Minusta tuli jockey, ja osallistuin vuonna 1973 laukkaratsastuksen MM-kisoihin Brasiliassa. Yleensä meiltä kysyttiin, olemmeko Juhani Rekolan lapsia. Isä oli tosi ylpeä, kun taksikuski kysyi kerran häneltä, onko hän Molla Rekolan sukua, Molla nauraa.

Harvardin herra ja heppatyttö

Koulun jälkeen Molla jatkoi ratsastusta, mutta tienasi elantonsa sairaanhoitajana.

Leena puolestaan vaihtoi maisemaa, kun koulut oli käyty.

– Olin aina valmis lähtemään. Lähdin 16-vuotiaa­na Skotlantiin kesäksi, lukion jälkeen vuodeksi Ranskaan lapsenvahdiksi ja sitten Amerikkaan vuonna 1969.
Bostonissa Leena pääsi rikkaan amerikkalaisperheen lapsenhoitajaksi ja aloitti työn lomassa taideopinnot The Art Institute of Bostonissa. Hän valmistui taidekoulusta 1973.

Kun Molla oli 19-vuotias, hän lähti tapaamaan isosiskoaan Yhdysvaltoihin. Bostonissa Molla tapasi myös Leenan poikaystävän ja tämän parhaan kaverin Martin Sletzingerin. Tapaaminen osoittautui sittemmin kohtalokkaaksi.
Martin valmistui valtiotieteen tohtoriksi Harvardista, meni naimisiin ja sai työpaikan Yhdysvaltojen kongressista. Hän työskenteli kongressissa Itä-Euroopan asioi­den spesialistina. Työ toi hänet Ruotsiin ja Suomeen vuonna 1984.

– Olin tuolloin Ruotsissa. Martin soitti ja pyysi minut päivälliselle. Lopuksi hän kysyi, voisinko ottaa mahdollisesti myös pikkusiskoni mukaan, Leena muistelee.

Päivällisen jälkeen Martin ja Molla alkoivat pitää yhteyttä yli 10 vuoden tauon jälkeen.

– Aika pian Martin soitti Yhdysvalloista ja kysyi, tulenko hänen vaimokseen ja muutanko Yhdysvaltoihin. En miettinyt sekuntiakaan, vastasin heti kyllä, Molla kertoo.

Martin oli ehtinyt erota vaimostaan, mutta uusi liitto ei ollut vielä synagogassa kuulutettu. Martinin syvästi juutalainen äiti ei hyväksynyt uutta miniää.

– Ajattele nyt: Harvardin tohtori vaihtoi juutalaisen juristin heppatyttöön, jonka isä oli luterilainen pappi. Äiti ei puhunut Martinille moneen kuukauteen.

Ihminen voi aina lähteä

Mollaa muutto Yhdysvaltoihin alkoi hirvittää, kun selvisi, minkä kaiken hän joutuisi jättämään: perheen, ystävät, työn, hevoset, jopa koiransa.

– Siinä vaiheessa isäni sanoi, että puilla ja kasveilla on juuret, ihmisillä ei. Hän rohkaisi minua lähtemään. Lisäksi Martin lupasi, että jos en sopeudu, hän tulee kanssani Ruotsiin.

Molla muutti Yhdysvaltoihin syksyllä 1985. Lapset Maija-Liisa ja Jussi syntyivät seuraavan kolmen vuoden sisään.

Isosisko Leena oli Amerikkaan asettumisessa suureksi avuksi. Siskokset soittivat toisilleen viikoittain – ja soittavat edelleen.

Lopulta myös Martinin äiti heltyi.

– Hänen perjantai-iltojensa sapattiateriat New Jerseyssä ovat parasta, mitä olen koskaan syönyt.

Kun lapset olivat muutaman vuoden iässä, Molla kyllästyi kotirouvana olemiseen. Hän pakkasi lapset autoon ja ajoi lähimmälle laukkaradalle.

– Kysyin, pääsenkö töihin. Olen ollut siitä läh­tien, 24 vuotta, töissä laukkahevostallilla, jossa hevosia valmennetaan.

Vaimo numero kolme

Leena eli vuosia osin Ruotsissa, osin Yhdysvalloissa. Perhe, johon hän meni aikoinaan lapsenvahdiksi, omisti vanhan huvilan Martha’s Vine­yardilla. Leena sai asua huvilaa ilmaiseksi ja maalata siellä. Kuukausien maalausperiodit hän rahoitti pitämällä näyttelyitä ja tekemällä sairaalatöitä Ruotsissa.

Yhdysvaltoihin saapuessaan Leena kävi usein tervehtimässä vanhaa taidekouluopettajaansa Jason Bergeriä.

– Hän oli hyvä maalari ja hauska opettaja, jonka motto oli ”minä kerron vitsejä ja he oppivat”.

Leena tutustui sekä Jasonin ensimmäiseen että toiseen vaimoon. Kun Jason jäi toistamiseen leskeksi, Leena meni tapaamaan häntä Portugaliin.

– Hän oli tosi masentunut.

Leenan avulla Jason löysi uudestaan innon maalata ja elää. Leenan yllätykseksi vuosikymmenten ystävyys syveni rakkaudeksi.

– Jos joku olisi sanonut minulle nuorena, että menen viisikymppisenä itseäni 22 vuotta vanhemman Jasonin kanssa naimisiin, olisin juossut pakoon.

Avioliitosta tuli onnellinen ja värikäs. Se kesti 13 vuotta Jasonin kuolemaan asti.

– Oikeastaan Jasonia kiinnosti vain kaksi asiaa. Hän maalasi päivät ja mietti sen jälkeen, mitä hyvää sitä tänään söisi. Onneksi hän oli loistava kokki, sillä minä en ole, Leena kertoo.

Jasonin kuoltua Leenan haltuun jäivät pariskunnan asunto Portugalin Tavirassa, vuokra-asunto Bostonissa ja suunnaton määrä maalauksia. Leena on selvitellyt kuolinpesää siitä lähtien ja hoitanut myös Jasonin mielenterveysongelmista kärsivän ainoan lapsen asioita.

Olen suomalainen

Vaikka ihmisellä ei ole juuria, velvollisuudet hänellä on.
Mollaa sitovat Washingtoniin perhe ja hevoset, Leenaa Bostoniin hoitamattomat asiat.

Mutta minkä maan kansalaisiksi he oikeastaan kokevat itsensä?

– Koen itseni suomalaiseksi ja eurooppalaiseksi, tässä järjestyksessä. Muutan todennäköisesti jossain vaiheessa joko Portugaliin tai Ruotsiin, Leena vastaa
Molla sanoo olevansa suomalainen, vaikka on asunut maassa viimeksi 58 vuotta sitten.

– Mutta et sinä enää Eurooppaan muuta, Leena arvelee.
– Ei sitä koskaan tiedä, Molla sanoo.

Ainakin yhtä asiaa Molla kaipaa Suomesta edelleen.

– Ostin eilen kymmenen levyä Fazerin sinistä.

Leena ja Annamaija

Leena Rekola

Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Bostonissa ja osan
vuodesta Lissabonissa. Käy kesäisin Eräjärvellä
mummonsa vanhassa mökissä.

Ammatti Taidemaalari, valmistunut The Art Institute of Bostonista.

Perhe Oli naimisissa taidemaalari Jason Bergerin (1924–2010) kanssa tämän elämän viimeiset 13 vuotta.

Annamaija ”Molla” Sletzinger

Syntynyt 1952 Helsingissä, asuu Washington DC:ssä.

Ammatti Sairaanhoitaja, mutta tehnyt suurimman osan työurastaan
laukka­hevosten parissa.

Perhe Naimisissa eläkkeellä olevan valtiotieteiden tohtorin Martin Sletzingerin kanssa. Lapset Maija-Liisa, s. 1986, ja Jussi, s. 1988.

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi