Ohjaaja Ville Suhonen: "Luonto on opettanut nöyryyttä"

Asuin lapsuuteni kaupungissa, Helsingin Herttoniemessä. En ollut mikään varsinainen luonnonlapsi, mutta läheisen Viikin maastot, merenlahdet ja lähimetsiköt tulivat leikkiessä tutuiksi. Ehkä lapsuus avaran lähiöluonnon ympäröimänä herätti kiinnostukseni ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen, jota olen elokuvissanikin käsitellyt. Tein jo ensimmäisen luontodokumenttielokuvani Selviytyjät harmaalokeista. Sen jälkeen olen aina tavalla tai toisella palannut luontosuhteen pariin.

Enää en ole kaupunkilainen. Olen asunut toistakymmentä vuotta maalla Vihdissä, vanhassa kansakoulussa. Vihtiin muutettuani suhteeni luontoon on tietysti tiivistynyt.

Sää antaa raamit päivälle

Maalla tulee pakostakin tarkkailtua luontoa, kun se on tuossa kymmenen metrin päässä. Tarkkailu on kyllä ihan arkipäiväistä, että onpa tuo puu kasvanut tai miten jänis onkin rouskuttanut omenapuiden runkoihin hampaanjälkiä. Luontoon on muovautunut myös uudella tavalla käytännöllinen suhde. Ennen en paljon säätiedotuksia kuunnellut, nyt on lähes pakko, sää antaa raamit päivälle.

En etsi vapaa-ajalla luonnosta mitään erityistä, en sienestä enkä marjasta. Kävelen mielelläni metsässä, mutta jos menen pidemmälle kävelylle, menen tietä pitkin. Lintuja käyn joskus katsomassa Porkkalassa ja viihdyn merellä, mutta muuten olen ihan tavallinen luontoliikkuja. Tietysti elokuvia tehdessä, vaikkapa Pojan ja ilveksen kuvauksissa, luonnossa on tullut oleiltua paljonkin.

Luonto koetaan usein tunkeilijana

Luonto on haastava näyttämö elokuville, se opettaa pakostakin jonkinlaista nöyryyttä ja kunnioitusta ympäristöä kohtaan. Olen oppinut paljon Metsän tarinan kuvaajilta Hannu Siitoselta ja Mikko Pölläseltä. He elävät luonnossa viikkotolkulla, totuttavat itsensä ympäristöön eivätkä halua ohjailla luontoa, mikä olisikin mahdotonta. Peipponen kun ei lennä määräämällä mihinkään.

Luonto ei ole ihmisen koti, vaan ihminen on luonnossa aina vieras. Sitä on nykyihmisen aika vaikea sisäistää. Kaupungissakin luonto koetaan usein tunkeilijana, voikukatkin, jotka puskevat tiensä puhki asfaltin läpi. Toisaalta, kun ihminen menee metsään, hän kokee olevansa luomakunnan herra. Se on ihan absurdia, niin kuin sekin, että kuvittelemme voivamme omistaa maata tai metsää. Miten oikeastaan voi olla mahdollista, että joku omistaisi luontoa? Yksi syy ihmisten ylimielisyyteen luonnon edessä on varmasti se, että meitä on täällä yksinkertaisesti liikaa.

Liian kaunis metsä

Olen aika huolestunut ja pessimistinenkin luonnon tulevaisuuden suhteen. En kuitenkaan ole aktiivisesti mukana luonnonsuojelutyössä, vaan pyrin vaikuttamaan mieluummin töilläni.

Uusin elokuvani Metsän tarina on tosin saanut kritiikkiä siitä, että se esittää metsän niin kauniissa valossa. Vaikka olenkin välillä kyynikko, ei se estä minua vaikuttumasta luonnon kauneudesta. Toivottavasti se ei estä muitakaan.