Pasunisti Markku Veijonsuo sai vasempaan korvaansa akuutin meluvamman keikalla viisi vuotta sitten. Markku mallinsi studiossaan, miltä kuulovamma kuulostaa.

Pasunisti Markku Veijonsuo menetti ammatin ja rakkaimman intohimonsa, kun akuutti meluvamma teki lopun soittamisesta viisi vuotta sitten.

Taustaa: Mitä kuuluu – vai kuuluuko mitään?

"Elettiin elokuun loppua 2010. Helsinkiin oli avattu uusi jazzklubi Birdland, jossa meillä oli UMO Jazz Orchestran keikka kitaristi Raoul Björkenheimin kanssa. Esitimme hänen rokkaavan teoksensa Primal Mind.

Birdlandin lava oli mitoitettu pikkuyhtyeille. Parikymmenhenkiselle big bandille se oli todella ahdas, ja jouduimme istumaan kuin sillit suolassa.

Ehdotimme klubin omistajalle, että lavalle tuotaisiin korokkeita, jotta puhaltajien ei tarvitse soittaa edessä istuvien korvaan. Klubi-isännän mielestä siihen ei ollut tarvetta.

Vieressäni istuva pasunisti totesi harjoitusten jälkeen äänimiehellemme, että trumpetistin soolomikkiä pitää siirtää, sillä soolo tulee suoraan hänen korvaansa ’saatanan lujaa’. Mikkiä siirrettiin, mutta sen siirron seuraukset paljastuivat vasta itse konsertissa.

Show must go on

Kun trumpetisti aloitti kolmeminuuttisen soolonsa, tunsin saman tien vihlovan kivun vasemmassa korvassani. Kipu oli niin kova, että jouduin jättämään joitain omia osuuksiani soittamatta.

Tiesin, että nyt käy huonosti. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, sillä kädet olivat kiinni pasuunassa eikä liikkumatilaa tuolirivistöjen välissä ollut.

Muusikon ammatissa on myös kirjoittamaton sääntö, että show must go on eli soitto ei saa katketa edes Titanicin kannella. Vaikka kipu repi korvaa, yritin hoitaa keikan kunnialla.

Seuraavana aamuna vasen korva oli aivan tukossa. Kun mitään flunssan oireita ei ilmaantunut, tajusin, että korva ei ollut palautunut illan keikasta. Lähdin työterveyslääkäriin.

Kuulokoe todisti epäilyni oikeaksi.

Vasemman korvani kuulo oli heikentynyt ala- ja yläpäästä eli korkeissa ja matalissa taajuuksissa selvästi. Täytin työtapaturmailmoituksen ja minut passitettiin jatkotutkimuksiin Mehiläiseen. Siellä kuulovamma todettiin sen verran vakavaksi, että minut lähetettiin saman tien ylipainehappihoitoon Helsingin Museokadulle, jossa hoidetaan myös sukeltajantautiin sairastuneet.

Paineistetussa kammiossa hengitetty happi imeytyy ylimäärin vereen ja tällä ylimääräisellä hapella pyritään korjaamaan korvan melusta saamia vaurioita. Tämä on lähes ainoita käytössä olevia lääkkeitä akuuttiin meluvammaan.

Parinkymmenen hoitokerran jälkeen bassopään kuulonalenemani korjaantui ja diskantti palautui juuri ja juuri normaalin kuuloalueen rajoihin. Ikävä kyllä muut oireet jäivät melko lailla ennalleen.

"Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee."

Korva möykkää tauotta

Oireet olivat alusta asti moninaiset. Vasen korva jyrisi, kohisi, pihisi ja vinkui todella kovaa. Lentokoneet laskeutuvat välillä talomme yli Helsinki–Vantaalle. Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee – ja tauotta.
Lisäksi pään sisällä, sisäkorvassa oli jatkuva puristus ja jomotus. Korva oli ikään kuin kotelossa ja jokin puristi sitä koteloa.

Kärsin myös voimakkaasta ääniyliherkkyydestä. Jos kuorma-auto ajoi ohi, minulta meinasi lähteä jalat alta. Aloin tietoisesti vältellä meluisia paikkoja. Konserteissa en pystynyt enää käymään.

Myös pasuunaan tarttuminen osoittautui ylivoimaiseksi. Soittaminen sattui jo itsessään. Jos ajatukseen lisäsi ympärillä soittavan bändin, tilanne meni aivan mahdottomaksi. Jäin sairauslomalle.

Korvani herkistyi etenkin matalille taajuuksille, kuten ilmastointilaitteiden huminoille ja bussien räminälle, joita en ollut aikaisemmin pannut edes merkille.

Korvan jatkuva möykkä teki myös nukahtamisen vaikeaksi. Siihen oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä.

"Oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä."

Näiden fyysisten oireiden päälle tuli identiteettikriisi. Muusikon homma oli ollut intohimoni pienestä pojasta lähtien. Ensimmäiset ammattikeikkani tein jo 16-vuotiaana, ja UMOn pasuunoiden äänenjohtajaksi minut kiinnitettiin 1984.
Tein UMOn ohessa myös omaa soolotuotantoa ja opiskelin äänitteiden äänittäjäksi ja tuottajaksi. Kun olin UMOsta virkavapaalla, toimin Radion sinfoniaorkesterin äänitetuottajana.

Soittamisen loppuessa minulta vietiin kerralla ammatti, intohimo ja identiteetti. Viisikymppiselle miehelle se on aika kova paikka.

Kaiken kukkuraksi alkoi selvitä, että pahin oli vasta edessä. Vakuutusyhtiö nimittäin väitti, että kyseessä ei ollutkaan työtapaturma. Kertomukseni todenperäisyys kiistettiin jyrkästi.

Oikeus, onko sitä?

Koska vakuutusyhtiö ja sen käyttämä asiantuntija kiistivät näytön, minun piti etsiä käsiini Suomen parhaat korvaspesialistit professoritasoa myöten.

Selvitin myös Kuuloliiton kanssa, millaisille äänenpaineille UMOn trumpettisektion edessä pahimmillaan altistuu. Tulokset olivat aika hurjat: UMOn trumpettisektio lähietäisyydeltä mitattuna tuotti 143 desibeliä ja yksittäinen soolotrumpetti 139 desibeliä.

Liikutaan siis äänekkäimpien rock-yhtyeiden huippuluvuissa.

Hain päätökseen muutosta vakuutusyhtiöiden muutoksenhakulautakunnasta. Se piti aiemman päätöksen ennallaan, mikä oli minulle suuri pettymys.

Tässä vaiheessa olisin varmaan jo luovuttanut, jollei Muusikkojen liitto olisi ollut taloudellisena ja henkisenä tukenani. Liiton mielestä tapaukseni oli niin selvä ja periaatteellisesti tärkeä, että valitimme päätöksestä vakuutusoikeuteen. Haimme myös lisää asiantuntijoita ja todistajia Ruotsia myöten.

Henkisesti prosessi otti koville. Olin alussa aika toiveikas, että eihän tässä mitään, tulta päin ja tsemppiä. Kun prosessi pitkittyi, mehut ja voimat alkoivat ehtyä. Se ajatus, että kuulovamman lisäksi voi joutua oikeusmurhan uhriksi, oli todella kylmäävä.

Aivot korjaavat vääristymän

Lopulta viiden vuoden työmme palkittiin ja vakuutusoikeus päätti, että kuulovammallani ja elokuun konsertilla vuonna 2010 oli kuin olikin syy-yhteys. Vakuutusoikeus palautti asian vakuutusyhtiöön ”asianmukaisia toimenpiteitä” varten.

Näistä asianmukaisista toimenpiteistä ei ole vielä päätöstä. Toimitan vakuutusyhtiöön edelleen kaikenlaisia papereita, mutta lähtökohtani ovat nyt paremmat.

Tämän kokemuksen jälkeen ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen tällaisten työtapaturmien ja kohtuuttoman pitkien prosessien ajan, kun tulot romahtavat ja tulevaisuus on tyhjän päällä. Varmaan aika moni luovuttaa taistelun toivottomana.

Entä miten korvani jaksaa? Se vaihtelee. Kulunut kevätkausi oli taas aika paha, enkä oikein tiedä miksi.

Soittamista olen yrittänyt käynnistää uudelleen noin puolen vuoden välein, mutta vartti kevyttä puhallusta peräkkäisinä päivinä tuntuu olevan liikaa.

Onneksi minulla on äänitysstudio ja olen voinut jatkaa niitä töitä. Kuulen toisella korvalla niin kuin ennenkin, ja aivot kompensoivat stereokuuloani. Olen harrastanut musiikin ja äänen analyyttistä kuuntelua niin kauan, että tiedän miltä jokin kuulostaa, vaikka vasen korva ei sitä täysin kerrokaan.

Tiedän, että toinen korvani vääristää, mutta tiedän myös miten. Tässä mielessä minulla on edelleen luotettava ja analyyttinen kuulo.

Näin on tehty ennenkin

En syytä tapahtumasta ketään lavalla olleista, mutta koen olevani jossain määrin välinpitämättömän työsuojelukulttuurin uhri.

Jazzorkesteri on työpaikka siinä missä tehdaskin. Harvassa tehtaassa tehdään enää töitä samalla tavalla kuin 1950-luvulla, mutta big bandissa työsuojeluehdotukset kaatuvat usein siihen, että näin on tehty aina, turha sitä on muuttaa.

Toivon, että kulttuuri vihdoin muuttuu eikä yhdenkään muusikon tarvitse enää menettää työkykyään meluvamman takia.

Työsuojelussa tärkein on aina asenne: ei tuudittauduta siihen, että mitään ei ole ennenkään tapahtunut, vaan analysoidaan tarkasti, mitä saattaa tapahtua. Käytännön tasolla kysymys on pienistä asioista ja muutoksista: soitta-
jien sijoittelusta, porrastuksista, välimatkasta, huomaamattomista plekseistä, kevyestä monitoroinnista ja riittävästä harjoitus- ja sound check -ajasta, jolloin epäkohtiin ehtii puuttua ja eliminoida riskit.

Jos joku toteaa keikan jälkeen, että tuli muuten saatanan lujaa, se on usein myöhäistä."

 

Lue lisää: Armeijasta ääniyliherkkyys.

Koska oireita on vaikea sanallistaa, Markku sävelsi otteen korvansa äänimaailmasta.
Tältä tinnitus kuulostaa

Lisäksi: Älä turhaan kärsi tästä vaivasta.

 

Akuutti meluvamma

Akuutissa meluvammassa osa sisäkorvan aistin- ja tukisoluista tuhoutuu pysyvästi. Osa aistisoluista häiriytyy tilapäisesti, mutta ne toipuvat aikaa myöten itsestään. Loppuosa soluista vaurioituu lievästi ja hoitotoimenpiteet kohdistetaan näiden solujen toiminnan palauttamiseksi.

Hoitotoimenpiteillä pyritään parantamaan sisäkorvan mikroverenkiertoa ja kohottamaan Cortin elimen happipitoisuutta. Mikroverenkierron parantamiseksi käytetään erilaisia lääkehoitoja sekä vakavissa tapauksissa ylipainehappihoitoa.

Huolellisempi kuulonsuojaus on vähentänyt työperäisten meluvammojen määrää. Sen sijaan ongelmaksi on muodostumassa vapaa-ajan harrastusten melu, joka kohdistuu varsinkin nuorisoon.

Vierailija

Tältä kuulostaa kuulovamma

Vierailija 04.08.2015 klo 08:36 "Onneksi" oma tinnitukseni, josta olen nyt kärsinyt noin 25 vuotta, on paljon 'musikaalisempi - kuuluu yhtä aikaa jopa neljä eri sävelkorkeutta! Olen melkein oppinut hyräilemään sen mukaan miten sydän antaa ton perussoundin! Eli ei tinnitus kuitenkaan koko maailmaa kaada, vaikka veemäinen vamma onkin. Vahinko vaan, että toi tinnituskorva on oikeesti ulkosille äänille 100% kuuro, toisessa on toistaiseksi toimiva HUS:in laite ... Minulla on ollut tinnitus ainakin...
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: