Pasunisti Markku Veijonsuo sai vasempaan korvaansa akuutin meluvamman keikalla viisi vuotta sitten. Markku mallinsi studiossaan, miltä kuulovamma kuulostaa.

Pasunisti Markku Veijonsuo menetti ammatin ja rakkaimman intohimonsa, kun akuutti meluvamma teki lopun soittamisesta viisi vuotta sitten.

Taustaa: Mitä kuuluu – vai kuuluuko mitään?

"Elettiin elokuun loppua 2010. Helsinkiin oli avattu uusi jazzklubi Birdland, jossa meillä oli UMO Jazz Orchestran keikka kitaristi Raoul Björkenheimin kanssa. Esitimme hänen rokkaavan teoksensa Primal Mind.

Birdlandin lava oli mitoitettu pikkuyhtyeille. Parikymmenhenkiselle big bandille se oli todella ahdas, ja jouduimme istumaan kuin sillit suolassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ehdotimme klubin omistajalle, että lavalle tuotaisiin korokkeita, jotta puhaltajien ei tarvitse soittaa edessä istuvien korvaan. Klubi-isännän mielestä siihen ei ollut tarvetta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vieressäni istuva pasunisti totesi harjoitusten jälkeen äänimiehellemme, että trumpetistin soolomikkiä pitää siirtää, sillä soolo tulee suoraan hänen korvaansa ’saatanan lujaa’. Mikkiä siirrettiin, mutta sen siirron seuraukset paljastuivat vasta itse konsertissa.

Show must go on

Kun trumpetisti aloitti kolmeminuuttisen soolonsa, tunsin saman tien vihlovan kivun vasemmassa korvassani. Kipu oli niin kova, että jouduin jättämään joitain omia osuuksiani soittamatta.

Tiesin, että nyt käy huonosti. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, sillä kädet olivat kiinni pasuunassa eikä liikkumatilaa tuolirivistöjen välissä ollut.

Muusikon ammatissa on myös kirjoittamaton sääntö, että show must go on eli soitto ei saa katketa edes Titanicin kannella. Vaikka kipu repi korvaa, yritin hoitaa keikan kunnialla.

Seuraavana aamuna vasen korva oli aivan tukossa. Kun mitään flunssan oireita ei ilmaantunut, tajusin, että korva ei ollut palautunut illan keikasta. Lähdin työterveyslääkäriin.

Kuulokoe todisti epäilyni oikeaksi.

Vasemman korvani kuulo oli heikentynyt ala- ja yläpäästä eli korkeissa ja matalissa taajuuksissa selvästi. Täytin työtapaturmailmoituksen ja minut passitettiin jatkotutkimuksiin Mehiläiseen. Siellä kuulovamma todettiin sen verran vakavaksi, että minut lähetettiin saman tien ylipainehappihoitoon Helsingin Museokadulle, jossa hoidetaan myös sukeltajantautiin sairastuneet.

Paineistetussa kammiossa hengitetty happi imeytyy ylimäärin vereen ja tällä ylimääräisellä hapella pyritään korjaamaan korvan melusta saamia vaurioita. Tämä on lähes ainoita käytössä olevia lääkkeitä akuuttiin meluvammaan.

Parinkymmenen hoitokerran jälkeen bassopään kuulonalenemani korjaantui ja diskantti palautui juuri ja juuri normaalin kuuloalueen rajoihin. Ikävä kyllä muut oireet jäivät melko lailla ennalleen.

"Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee."

Korva möykkää tauotta

Oireet olivat alusta asti moninaiset. Vasen korva jyrisi, kohisi, pihisi ja vinkui todella kovaa. Lentokoneet laskeutuvat välillä talomme yli Helsinki–Vantaalle. Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee – ja tauotta.
Lisäksi pään sisällä, sisäkorvassa oli jatkuva puristus ja jomotus. Korva oli ikään kuin kotelossa ja jokin puristi sitä koteloa.

Kärsin myös voimakkaasta ääniyliherkkyydestä. Jos kuorma-auto ajoi ohi, minulta meinasi lähteä jalat alta. Aloin tietoisesti vältellä meluisia paikkoja. Konserteissa en pystynyt enää käymään.

Myös pasuunaan tarttuminen osoittautui ylivoimaiseksi. Soittaminen sattui jo itsessään. Jos ajatukseen lisäsi ympärillä soittavan bändin, tilanne meni aivan mahdottomaksi. Jäin sairauslomalle.

Korvani herkistyi etenkin matalille taajuuksille, kuten ilmastointilaitteiden huminoille ja bussien räminälle, joita en ollut aikaisemmin pannut edes merkille.

Korvan jatkuva möykkä teki myös nukahtamisen vaikeaksi. Siihen oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä.

"Oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä."

Näiden fyysisten oireiden päälle tuli identiteettikriisi. Muusikon homma oli ollut intohimoni pienestä pojasta lähtien. Ensimmäiset ammattikeikkani tein jo 16-vuotiaana, ja UMOn pasuunoiden äänenjohtajaksi minut kiinnitettiin 1984.
Tein UMOn ohessa myös omaa soolotuotantoa ja opiskelin äänitteiden äänittäjäksi ja tuottajaksi. Kun olin UMOsta virkavapaalla, toimin Radion sinfoniaorkesterin äänitetuottajana.

Soittamisen loppuessa minulta vietiin kerralla ammatti, intohimo ja identiteetti. Viisikymppiselle miehelle se on aika kova paikka.

Kaiken kukkuraksi alkoi selvitä, että pahin oli vasta edessä. Vakuutusyhtiö nimittäin väitti, että kyseessä ei ollutkaan työtapaturma. Kertomukseni todenperäisyys kiistettiin jyrkästi.

Oikeus, onko sitä?

Koska vakuutusyhtiö ja sen käyttämä asiantuntija kiistivät näytön, minun piti etsiä käsiini Suomen parhaat korvaspesialistit professoritasoa myöten.

Selvitin myös Kuuloliiton kanssa, millaisille äänenpaineille UMOn trumpettisektion edessä pahimmillaan altistuu. Tulokset olivat aika hurjat: UMOn trumpettisektio lähietäisyydeltä mitattuna tuotti 143 desibeliä ja yksittäinen soolotrumpetti 139 desibeliä.

Liikutaan siis äänekkäimpien rock-yhtyeiden huippuluvuissa.

Hain päätökseen muutosta vakuutusyhtiöiden muutoksenhakulautakunnasta. Se piti aiemman päätöksen ennallaan, mikä oli minulle suuri pettymys.

Tässä vaiheessa olisin varmaan jo luovuttanut, jollei Muusikkojen liitto olisi ollut taloudellisena ja henkisenä tukenani. Liiton mielestä tapaukseni oli niin selvä ja periaatteellisesti tärkeä, että valitimme päätöksestä vakuutusoikeuteen. Haimme myös lisää asiantuntijoita ja todistajia Ruotsia myöten.

Henkisesti prosessi otti koville. Olin alussa aika toiveikas, että eihän tässä mitään, tulta päin ja tsemppiä. Kun prosessi pitkittyi, mehut ja voimat alkoivat ehtyä. Se ajatus, että kuulovamman lisäksi voi joutua oikeusmurhan uhriksi, oli todella kylmäävä.

Aivot korjaavat vääristymän

Lopulta viiden vuoden työmme palkittiin ja vakuutusoikeus päätti, että kuulovammallani ja elokuun konsertilla vuonna 2010 oli kuin olikin syy-yhteys. Vakuutusoikeus palautti asian vakuutusyhtiöön ”asianmukaisia toimenpiteitä” varten.

Näistä asianmukaisista toimenpiteistä ei ole vielä päätöstä. Toimitan vakuutusyhtiöön edelleen kaikenlaisia papereita, mutta lähtökohtani ovat nyt paremmat.

Tämän kokemuksen jälkeen ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen tällaisten työtapaturmien ja kohtuuttoman pitkien prosessien ajan, kun tulot romahtavat ja tulevaisuus on tyhjän päällä. Varmaan aika moni luovuttaa taistelun toivottomana.

Entä miten korvani jaksaa? Se vaihtelee. Kulunut kevätkausi oli taas aika paha, enkä oikein tiedä miksi.

Soittamista olen yrittänyt käynnistää uudelleen noin puolen vuoden välein, mutta vartti kevyttä puhallusta peräkkäisinä päivinä tuntuu olevan liikaa.

Onneksi minulla on äänitysstudio ja olen voinut jatkaa niitä töitä. Kuulen toisella korvalla niin kuin ennenkin, ja aivot kompensoivat stereokuuloani. Olen harrastanut musiikin ja äänen analyyttistä kuuntelua niin kauan, että tiedän miltä jokin kuulostaa, vaikka vasen korva ei sitä täysin kerrokaan.

Tiedän, että toinen korvani vääristää, mutta tiedän myös miten. Tässä mielessä minulla on edelleen luotettava ja analyyttinen kuulo.

Näin on tehty ennenkin

En syytä tapahtumasta ketään lavalla olleista, mutta koen olevani jossain määrin välinpitämättömän työsuojelukulttuurin uhri.

Jazzorkesteri on työpaikka siinä missä tehdaskin. Harvassa tehtaassa tehdään enää töitä samalla tavalla kuin 1950-luvulla, mutta big bandissa työsuojeluehdotukset kaatuvat usein siihen, että näin on tehty aina, turha sitä on muuttaa.

Toivon, että kulttuuri vihdoin muuttuu eikä yhdenkään muusikon tarvitse enää menettää työkykyään meluvamman takia.

Työsuojelussa tärkein on aina asenne: ei tuudittauduta siihen, että mitään ei ole ennenkään tapahtunut, vaan analysoidaan tarkasti, mitä saattaa tapahtua. Käytännön tasolla kysymys on pienistä asioista ja muutoksista: soitta-
jien sijoittelusta, porrastuksista, välimatkasta, huomaamattomista plekseistä, kevyestä monitoroinnista ja riittävästä harjoitus- ja sound check -ajasta, jolloin epäkohtiin ehtii puuttua ja eliminoida riskit.

Jos joku toteaa keikan jälkeen, että tuli muuten saatanan lujaa, se on usein myöhäistä."

 

Lue lisää: Armeijasta ääniyliherkkyys.

Koska oireita on vaikea sanallistaa, Markku sävelsi otteen korvansa äänimaailmasta.
Tältä tinnitus kuulostaa

Lisäksi: Älä turhaan kärsi tästä vaivasta.

 

Akuutti meluvamma

Akuutissa meluvammassa osa sisäkorvan aistin- ja tukisoluista tuhoutuu pysyvästi. Osa aistisoluista häiriytyy tilapäisesti, mutta ne toipuvat aikaa myöten itsestään. Loppuosa soluista vaurioituu lievästi ja hoitotoimenpiteet kohdistetaan näiden solujen toiminnan palauttamiseksi.

Hoitotoimenpiteillä pyritään parantamaan sisäkorvan mikroverenkiertoa ja kohottamaan Cortin elimen happipitoisuutta. Mikroverenkierron parantamiseksi käytetään erilaisia lääkehoitoja sekä vakavissa tapauksissa ylipainehappihoitoa.

Huolellisempi kuulonsuojaus on vähentänyt työperäisten meluvammojen määrää. Sen sijaan ongelmaksi on muodostumassa vapaa-ajan harrastusten melu, joka kohdistuu varsinkin nuorisoon.

Vinkuna oli tuttuakin tutumpi lisäksi mun tinnitukseen kuuluu mm. matala hurina, joka haittaa usein normaalia keskustelua. Puron solinaa on oikeastaan ihan mukava kuunnella, vaikka äänen lähde ei olekaan aito. :)

Vierailija

"Onneksi" oma tinnitukseni, josta olen nyt kärsinyt noin 25 vuotta, on paljon 'musikaalisempi - kuuluu yhtä aikaa jopa neljä eri sävelkorkeutta! Olen melkein oppinut hyräilemään sen mukaan miten sydän antaa ton perussoundin! Eli ei tinnitus kuitenkaan koko maailmaa kaada, vaikka veemäinen vamma onkin.

Vahinko vaan, että toi tinnituskorva on oikeesti ulkosille äänille 100% kuuro, toisessa on toistaiseksi toimiva HUS:in laite ...

 

 

Minulla on ollut tinnitus ainakin 25 vuotta, tarkkaan en muista milloin sen havaitsin. En havainnut sitä oikeastaan heti ollenkaan, koska olin tottunut "meteliin", joka aiheutui lasteni äänistä ja touhuista ja musiikin kuuntelustani. Tykkäsin kuunnella musiikkia paljon, etenkin korvalappustereoilla, joita käytin 80-luvun lopulla paljon. Kunnes eräänä päivänä tajusin kuuloni huonontuneen stereoiden erittäin kovaäänisestä kuuntelusta niin paljon, etten enää kuule ilman kuulokojetta. Stereoiden kuuntelu loppui kuin seinään silloin. Mutta kuuloani se ei enää palauttanut siihenastiseen tilanteeseen. Harmittaa se tietenkin, mutta oli minun oma virheeni kuunnella niin kovalla äänellä musiikkia. Poikani minulle välillä tuli sanomaan, että älä pidä niin kovalla sitä musaa, se kuuluu tänne olkkariin asti keittiöstä! En sitä valitettavasti silloin heti uskonut. 

No, nyt minulla on lapsuudestani alkaneen kuulovamman lisäksi tinnitus. Kuulen sitä jatkuvasti. Se on minulla sellaista tasaista huminaa, joka ei ainakaan tässä vaiheessa häiritse yöuniani kuten monilla muilla. Välillä kun kuulen ulkoa ruohonleikkurin äänen, se ääni soi monta päivää sen jälkeen, vaikka leikkuria ei näy mailla halmeilla. Kauppakeskuksessa käydessäni kuulen koko ajan jotain kamalaa surinaa, huminaa, ääntä, joka muistuttaa kuin joku käyttäisi autoa tyhjäkäynnillä kaasua kovaa painaen. Joskus jopa kysyin yhdeltä ystävältäni mistä tuo hirveä meteli tulee. Hän hämmästelii ja ihmetteli, mikä meteli..... 

Tämä äänimaailma tinnittajalle on kovin monitahoinen ja yksilöllinen. Sitä eivät "ei-tinnittajat" ymmärrä ollenkaan. Toisille se on yhtä helvettiä, toiset taas "selviävät" siitä siedettävästi. Minäkin olen siihen siinä määrin tottunut, etten sen vuoksi seinille hypi, ainakaan nyt. Tulevasta ei tiedä. Varsinkin yksinäisinä ilta- ja yötunteina valvoessani ja jotain hiljaista puuhatessani "kuulen sen äänen" kaiken aikaa. Joskus, kun keskityn esimerkiksi kuuntelemaan jotakuta tai katsomaan jotain tv-ohjelmaa, unohdan "äänen". Se ei häiritse silloin. Etenkin, kun kuulen jonkun puhuvan. 

Joskus yksinäiset hetket ovat ikäviä, kurjia, kun "ääni" muistuttaa, että olen yksin. Mutta ajattelen silloin, että onneksi "ääni" ei ole niin viheliäinen kuin se monella muulla on. Se ei ole helvetillinen, kuten olen joidenkin kuullut sitä kuvailevan. 

Viimeaikoina olen miettinyt onkohan pojallani nyt alkanut tinnitus, kun hän sellaisen mainitsi havainneensa. Hän on ollut kuvauskeikoilla rockkonserteissa, joissa tunnetusti on melkoinen mekkala. 

Toinen korvani on kuuroutunut, toisessa on kuulokoje, jolla vielä pärjään. 

Mistähän löytyisi kauppakeskus ymv., jossa ei olisi niin kauhea meteli eikä olisi niitä hirveitä "kuulutuksia", joita kuulee taukoamatta (ilman tinnitustakin). Koko ajan pitää jotain "kailottaa, kuuluttaa ja mainostaa" eikä kunnon akustiikasta tai miellyttävästä äänestä puhettakaan. Käyn lähes päivittäin ruokakaupassa, joka sijaitsee kauppakeskuksessa, jossa monta kertaa olen närkästynyt, että aina, aina kuuluu sitä korviin koskevaa nopeatahtista kailotusta kovaäänisistä. Kun eivät osaa edes puhua äänellä ja rytmillä, joka olisi korville miellyttävä. 

Uskokaa tai älkää, olisi joskus suorastaan ruhtinaallista nauttia kauppakeskuksesta tai liiketilasta tmv., jossa olisi hiljainen rauha. Tai sitten vain hiljaista, rauhallista taustamusiikkia - nimenomaan hiljaista ja rauhallista. Se tekisi asioinnit miellyttäviksi myös kuulovammaisille ja tinnittajille. 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla