Pasunisti Markku Veijonsuo sai vasempaan korvaansa akuutin meluvamman keikalla viisi vuotta sitten. Markku mallinsi studiossaan, miltä kuulovamma kuulostaa.

Pasunisti Markku Veijonsuo menetti ammatin ja rakkaimman intohimonsa, kun akuutti meluvamma teki lopun soittamisesta viisi vuotta sitten.

Taustaa: Mitä kuuluu – vai kuuluuko mitään?

"Elettiin elokuun loppua 2010. Helsinkiin oli avattu uusi jazzklubi Birdland, jossa meillä oli UMO Jazz Orchestran keikka kitaristi Raoul Björkenheimin kanssa. Esitimme hänen rokkaavan teoksensa Primal Mind.

Birdlandin lava oli mitoitettu pikkuyhtyeille. Parikymmenhenkiselle big bandille se oli todella ahdas, ja jouduimme istumaan kuin sillit suolassa.

Ehdotimme klubin omistajalle, että lavalle tuotaisiin korokkeita, jotta puhaltajien ei tarvitse soittaa edessä istuvien korvaan. Klubi-isännän mielestä siihen ei ollut tarvetta.

Vieressäni istuva pasunisti totesi harjoitusten jälkeen äänimiehellemme, että trumpetistin soolomikkiä pitää siirtää, sillä soolo tulee suoraan hänen korvaansa ’saatanan lujaa’. Mikkiä siirrettiin, mutta sen siirron seuraukset paljastuivat vasta itse konsertissa.

Show must go on

Kun trumpetisti aloitti kolmeminuuttisen soolonsa, tunsin saman tien vihlovan kivun vasemmassa korvassani. Kipu oli niin kova, että jouduin jättämään joitain omia osuuksiani soittamatta.

Tiesin, että nyt käy huonosti. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, sillä kädet olivat kiinni pasuunassa eikä liikkumatilaa tuolirivistöjen välissä ollut.

Muusikon ammatissa on myös kirjoittamaton sääntö, että show must go on eli soitto ei saa katketa edes Titanicin kannella. Vaikka kipu repi korvaa, yritin hoitaa keikan kunnialla.

Seuraavana aamuna vasen korva oli aivan tukossa. Kun mitään flunssan oireita ei ilmaantunut, tajusin, että korva ei ollut palautunut illan keikasta. Lähdin työterveyslääkäriin.

Kuulokoe todisti epäilyni oikeaksi.

Vasemman korvani kuulo oli heikentynyt ala- ja yläpäästä eli korkeissa ja matalissa taajuuksissa selvästi. Täytin työtapaturmailmoituksen ja minut passitettiin jatkotutkimuksiin Mehiläiseen. Siellä kuulovamma todettiin sen verran vakavaksi, että minut lähetettiin saman tien ylipainehappihoitoon Helsingin Museokadulle, jossa hoidetaan myös sukeltajantautiin sairastuneet.

Paineistetussa kammiossa hengitetty happi imeytyy ylimäärin vereen ja tällä ylimääräisellä hapella pyritään korjaamaan korvan melusta saamia vaurioita. Tämä on lähes ainoita käytössä olevia lääkkeitä akuuttiin meluvammaan.

Parinkymmenen hoitokerran jälkeen bassopään kuulonalenemani korjaantui ja diskantti palautui juuri ja juuri normaalin kuuloalueen rajoihin. Ikävä kyllä muut oireet jäivät melko lailla ennalleen.

"Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee."

Korva möykkää tauotta

Oireet olivat alusta asti moninaiset. Vasen korva jyrisi, kohisi, pihisi ja vinkui todella kovaa. Lentokoneet laskeutuvat välillä talomme yli Helsinki–Vantaalle. Korvani möykkäsi pahimmillaan kovempaa kuin laskeutuva lentokone jylisee – ja tauotta.
Lisäksi pään sisällä, sisäkorvassa oli jatkuva puristus ja jomotus. Korva oli ikään kuin kotelossa ja jokin puristi sitä koteloa.

Kärsin myös voimakkaasta ääniyliherkkyydestä. Jos kuorma-auto ajoi ohi, minulta meinasi lähteä jalat alta. Aloin tietoisesti vältellä meluisia paikkoja. Konserteissa en pystynyt enää käymään.

Myös pasuunaan tarttuminen osoittautui ylivoimaiseksi. Soittaminen sattui jo itsessään. Jos ajatukseen lisäsi ympärillä soittavan bändin, tilanne meni aivan mahdottomaksi. Jäin sairauslomalle.

Korvani herkistyi etenkin matalille taajuuksille, kuten ilmastointilaitteiden huminoille ja bussien räminälle, joita en ollut aikaisemmin pannut edes merkille.

Korvan jatkuva möykkä teki myös nukahtamisen vaikeaksi. Siihen oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä.

"Oli pakko hakea apua nukahtamislääkkeistä."

Näiden fyysisten oireiden päälle tuli identiteettikriisi. Muusikon homma oli ollut intohimoni pienestä pojasta lähtien. Ensimmäiset ammattikeikkani tein jo 16-vuotiaana, ja UMOn pasuunoiden äänenjohtajaksi minut kiinnitettiin 1984.
Tein UMOn ohessa myös omaa soolotuotantoa ja opiskelin äänitteiden äänittäjäksi ja tuottajaksi. Kun olin UMOsta virkavapaalla, toimin Radion sinfoniaorkesterin äänitetuottajana.

Soittamisen loppuessa minulta vietiin kerralla ammatti, intohimo ja identiteetti. Viisikymppiselle miehelle se on aika kova paikka.

Kaiken kukkuraksi alkoi selvitä, että pahin oli vasta edessä. Vakuutusyhtiö nimittäin väitti, että kyseessä ei ollutkaan työtapaturma. Kertomukseni todenperäisyys kiistettiin jyrkästi.

Oikeus, onko sitä?

Koska vakuutusyhtiö ja sen käyttämä asiantuntija kiistivät näytön, minun piti etsiä käsiini Suomen parhaat korvaspesialistit professoritasoa myöten.

Selvitin myös Kuuloliiton kanssa, millaisille äänenpaineille UMOn trumpettisektion edessä pahimmillaan altistuu. Tulokset olivat aika hurjat: UMOn trumpettisektio lähietäisyydeltä mitattuna tuotti 143 desibeliä ja yksittäinen soolotrumpetti 139 desibeliä.

Liikutaan siis äänekkäimpien rock-yhtyeiden huippuluvuissa.

Hain päätökseen muutosta vakuutusyhtiöiden muutoksenhakulautakunnasta. Se piti aiemman päätöksen ennallaan, mikä oli minulle suuri pettymys.

Tässä vaiheessa olisin varmaan jo luovuttanut, jollei Muusikkojen liitto olisi ollut taloudellisena ja henkisenä tukenani. Liiton mielestä tapaukseni oli niin selvä ja periaatteellisesti tärkeä, että valitimme päätöksestä vakuutusoikeuteen. Haimme myös lisää asiantuntijoita ja todistajia Ruotsia myöten.

Henkisesti prosessi otti koville. Olin alussa aika toiveikas, että eihän tässä mitään, tulta päin ja tsemppiä. Kun prosessi pitkittyi, mehut ja voimat alkoivat ehtyä. Se ajatus, että kuulovamman lisäksi voi joutua oikeusmurhan uhriksi, oli todella kylmäävä.

Aivot korjaavat vääristymän

Lopulta viiden vuoden työmme palkittiin ja vakuutusoikeus päätti, että kuulovammallani ja elokuun konsertilla vuonna 2010 oli kuin olikin syy-yhteys. Vakuutusoikeus palautti asian vakuutusyhtiöön ”asianmukaisia toimenpiteitä” varten.

Näistä asianmukaisista toimenpiteistä ei ole vielä päätöstä. Toimitan vakuutusyhtiöön edelleen kaikenlaisia papereita, mutta lähtökohtani ovat nyt paremmat.

Tämän kokemuksen jälkeen ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen tällaisten työtapaturmien ja kohtuuttoman pitkien prosessien ajan, kun tulot romahtavat ja tulevaisuus on tyhjän päällä. Varmaan aika moni luovuttaa taistelun toivottomana.

Entä miten korvani jaksaa? Se vaihtelee. Kulunut kevätkausi oli taas aika paha, enkä oikein tiedä miksi.

Soittamista olen yrittänyt käynnistää uudelleen noin puolen vuoden välein, mutta vartti kevyttä puhallusta peräkkäisinä päivinä tuntuu olevan liikaa.

Onneksi minulla on äänitysstudio ja olen voinut jatkaa niitä töitä. Kuulen toisella korvalla niin kuin ennenkin, ja aivot kompensoivat stereokuuloani. Olen harrastanut musiikin ja äänen analyyttistä kuuntelua niin kauan, että tiedän miltä jokin kuulostaa, vaikka vasen korva ei sitä täysin kerrokaan.

Tiedän, että toinen korvani vääristää, mutta tiedän myös miten. Tässä mielessä minulla on edelleen luotettava ja analyyttinen kuulo.

Näin on tehty ennenkin

En syytä tapahtumasta ketään lavalla olleista, mutta koen olevani jossain määrin välinpitämättömän työsuojelukulttuurin uhri.

Jazzorkesteri on työpaikka siinä missä tehdaskin. Harvassa tehtaassa tehdään enää töitä samalla tavalla kuin 1950-luvulla, mutta big bandissa työsuojeluehdotukset kaatuvat usein siihen, että näin on tehty aina, turha sitä on muuttaa.

Toivon, että kulttuuri vihdoin muuttuu eikä yhdenkään muusikon tarvitse enää menettää työkykyään meluvamman takia.

Työsuojelussa tärkein on aina asenne: ei tuudittauduta siihen, että mitään ei ole ennenkään tapahtunut, vaan analysoidaan tarkasti, mitä saattaa tapahtua. Käytännön tasolla kysymys on pienistä asioista ja muutoksista: soitta-
jien sijoittelusta, porrastuksista, välimatkasta, huomaamattomista plekseistä, kevyestä monitoroinnista ja riittävästä harjoitus- ja sound check -ajasta, jolloin epäkohtiin ehtii puuttua ja eliminoida riskit.

Jos joku toteaa keikan jälkeen, että tuli muuten saatanan lujaa, se on usein myöhäistä."

 

Lue lisää: Armeijasta ääniyliherkkyys.

Koska oireita on vaikea sanallistaa, Markku sävelsi otteen korvansa äänimaailmasta.
Tältä tinnitus kuulostaa

Lisäksi: Älä turhaan kärsi tästä vaivasta.

 

Akuutti meluvamma

Akuutissa meluvammassa osa sisäkorvan aistin- ja tukisoluista tuhoutuu pysyvästi. Osa aistisoluista häiriytyy tilapäisesti, mutta ne toipuvat aikaa myöten itsestään. Loppuosa soluista vaurioituu lievästi ja hoitotoimenpiteet kohdistetaan näiden solujen toiminnan palauttamiseksi.

Hoitotoimenpiteillä pyritään parantamaan sisäkorvan mikroverenkiertoa ja kohottamaan Cortin elimen happipitoisuutta. Mikroverenkierron parantamiseksi käytetään erilaisia lääkehoitoja sekä vakavissa tapauksissa ylipainehappihoitoa.

Huolellisempi kuulonsuojaus on vähentänyt työperäisten meluvammojen määrää. Sen sijaan ongelmaksi on muodostumassa vapaa-ajan harrastusten melu, joka kohdistuu varsinkin nuorisoon.

Tältä kuulostaa kuulovamma

Vierailija 04.08.2015 klo 08:36 "Onneksi" oma tinnitukseni, josta olen nyt kärsinyt noin 25 vuotta, on paljon 'musikaalisempi - kuuluu yhtä aikaa jopa neljä eri sävelkorkeutta! Olen melkein oppinut hyräilemään sen mukaan miten sydän antaa ton perussoundin! Eli ei tinnitus kuitenkaan koko maailmaa kaada, vaikka veemäinen vamma onkin. Vahinko vaan, että toi tinnituskorva on oikeesti ulkosille äänille 100% kuuro, toisessa on toistaiseksi toimiva HUS:in laite ... Minulla on ollut tinnitus ainakin...
Lue kommentti

Sirkku Moisio suunnitteli vapaudentäyteisiä eläkepäiviä yhdessä miehensä kanssa. Puolison sairauskohtaus muutti hetkessä kaiken.

Pakkasin poikani Niklaksen kanssa astioita muuttolaatikoihin heinäkuussa 2015. Tyhjensimme kotiamme, josta oli juuri tehty kaupat. Mieheni Seppo oli Ruotsin-risteilyllä työkavereidensa kanssa.

Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin unohtanut puhelimeni autoon ja huomasin vasta parin tunnin kuluttua, että minulle oli soitettu kymmenkunta kertaa tuntemattomasta numerosta. Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin jäänyt puoli vuotta aikaisemmin eläkkeelle, ja olimme mieheni kanssa uuden ja kutkuttavan elämänvaiheen alussa. Poikamme Patrick, 26, ja Niklas, 28, olivat muuttaneet omilleen, ja iso talomme Puumalan Hurissalossa oli myyty.

Tulevaisuus oli ihanan avoin, voisimme tehdä mitä vain, vaikka lähteä matkalle maailman ympäri. Aluksi aioimme muuttaa lapsuudenkotiini Lappeenrantaan ja tehdä siellä remonttia.

Kesken muuttokiireiden Seppo empi, ehtisikö hän osallistua työpaikkansa palkintoristeilylle. Kannustin häntä lähtemään. Kyllä me poikien kanssa kolmestaan selviäisimme muuttokuorman pakkaamisesta.

Perheemme on aina ollut tiivis yksikkö. Siihen on ehkä vaikuttanut se, että pojat tupsahtivat meille kuin yllätyslahjoina. Asuimme Sepon kanssa vuosikausia Ruotsissa ja olimme olleet lähes kaksikymmentä vuotta ilman ehkäisyä. Kun muutimme Suomeen maaseudulle 1988, tulin vihdoin raskaaksi.

Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin.

Seppo hoiti alle kouluikäisiä poikia monta vuotta kotona minun käydessäni töissä. Heidän suhteensa oli aivan erityinen. Isä oli tärkeä pojille etenkin, kun minä sairastuin harvinaiseen syöpään, leiomyosarkoomaan, poikien ollessa 6- ja 8-vuotiaat. Olimme vielä silloin Sepon kanssa avoliitossa, mutta ennen leikkaustani lainasimme sormukset ja kävimme maistraatissa vihittävänä.

Nyt, vuosia myöhemmin, kun pojat olivat jo aikuisia ja omillaan, me vanhemmat haaveilimme Lapin vaelluksista ja rokkikonserteista. Halusimme nauttia kahden aikuisen elämästä. Mutta toisin kävi.

Soitin heti tuntemattomaan numeroon, josta puhelut olivat tulleet. Sepon risteilyporukan matkanjohtaja kertoi, että mieheni oli saanut sairaskohtauksen. Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin. Hän oli ilmeisesti saanut aivoinfarktin ja maannut avuttomana hytissä. Sepon hyttikaverit eivät olleet ymmärtäneet, että Seppo on sairas.

”Onko isä vihannes?” oli Niklaksen ensimmäinen kysymys puhelun jälkeen. En osannut vastata.

Päätin, että jatkamme pakkaamista emmekä lähde poikien kanssa Ruotsiin. Matka Puumalasta Tukholmaan olisi kestänyt kauan, eikä meistä olisi ollut siellä apua. Mutta talon tyhjentämisessä meitä tarvittiin. Tunteille ei ollut aikaa.

Kaverit tulivat auttamaan, ja siivosimme porukalla. Jotain vertauskuvallistakin siinä oli näin jälkikäteen ajateltuna – vanha elämä pantiin pakettiin.

Seppo lennätettiin Norrtäljestä Mikkelin keskussairaalaan, missä näimme hänet ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen.

Astuin poikien kanssa huoneeseen ja menin heti Sepon lähelle. Silmistä näin, että hän tunnisti meidät – ja sitten hän halasi minua kovasti vasemmalla kädellään. Oikealta puolelta hän oli ihan veltto.

Aivoinfarkti teki hänestä 80-prosenttisen invalidin.

Aivoinfarkti oli tehnyt entisestä hyväkuntoisesta fyysistä työtä tekevästä miehestä 80-prosenttisen invalidin.

Tuntui hyvältä nähdä Seppo, vaikka minun voimakasta miestäni ei enää ollut. Aivovamman takia häneltä oli mennyt myös puhekyky.

Seppo oli sairaalassa kolme kuukautta, ja jo siellä sain ensituntuman taistelusta, jota vammaisten omaisten täytyy käydä. Sepolle tarjottiin ylläpitävää fysioterapiaa kerran viikossa. Sain vaadittua hänelle kuntouttavan fysioterapian kahdesti viikossa. Se antaa toivoa Sepon tilan paranemisesta.

Vaihtoehtoina Sepolle oli ympärivuorokautinen laitosasuminen tai palveluasuminen kotona. Viisas lääkäri suositteli palveluasumista kotona, ja löysin meille Puumalasta vuokra-asunnon Saimaan rannalta.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle.

Koska Seppo on vaikeavammainen, hänellä on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan 40 tuntia viikossa. Poikamme Niklas opiskeli Jyväskylässä englantia, mutta ei ollut saanut gradua tehtyä. Mitä siellä roikkumaan, muuta tänne, kehotin. Niinpä hän ryhtyi isänsä avustajaksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän on avustajana niin pitkään kuin haluaa.

Niklaksen pesti suo minulle vapaata. Asuntommehan on tavallaan laitos, jossa teemme työtä Niklaksen kanssa vuorotellen. Avustaja on vammaiselle maksuton, sillä kunta maksaa sen.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle. Luonto antaa paljon voimaa minulle.

Seppo saa puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa viikoittain siihen asti, kunnes täyttää 65 maaliskuussa. Periaatteessa ajatus on työelämään kuntoutuminen. Sen jälkeen hän ei ”tarvitse” kuin vähän kuntoutusta, neurologi päättää minkä verran.

Hyvä kunto on pelastanut Sepon. Vasen puoli on erityisen vahva, vasemmalla kädellä hän soitti kitaraakin. Hän pukeutuu ja syö itse ja pystyy käymään vessassa yksin pyörätuolilla. Aluksi hahmottaminen oli hänelle vaikeaa, ja hän törmäili kotona pyörätuolilla. Katsomme yhdessä telkkarista ruotsalaisia ja englantilaisia dekkareita. Hän nauttii niistä kuuntelemalla. Lukea hän ei enää osaa, kun vasen keskiaivolohko ei enää toimi.

Ostimme Sepolle tablettitietokoneen, jolla hän on oppinut tekemään sudokuja ja etsimään Youtubesta musiikkia. Tähän kaikkeen pitää itsellä olla halu, ja onneksi Sepolta löytyi kipinä elämiseen.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään.

Parisuhteemme on muuttunut enemmän hoivasuhteeksi, sillä olen aina kiinni Sepon hoidossa. Mutta pussailemme ja halailemme kyllä. Jos vähän vihjaisen, että pitäisikö tehdä jotain rajumpaakin, Seppo ihan kauhistuu. Seppo on tavallaan entisensä mutta toisaalta erilainen. Aivoinfarkti muuttaa ihmistä.

Ulkoilla Seppo ei halua, sillä hän arastelee vammaisuuttaan. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Hän haluaisi olla normaali, eikä pyörätuolissa. Pyörätuolikyyti on epätasaista, ja Seppo on herkkä tärähdyksille.

Hän on ikänsä ollut kova rakentamaan ja tekemään töitä käsillään. Voi vain kuvitella, miten vaikeaa on hyväksyä, että se kaikki on menneisyyttä.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään. Seppo vastaa katsekontaktilla. Hän osaa sanoa joo ja ei, mutta ne voivat mennä väärin. Täytyy kysyä pari kertaa, jotta voi olla varma vastauksesta.

Puheterapeutin mielestä Seppo osaisi enemmän kuin mitä haluaa sanoa.

Minä en halunnut hakea viralliseksi omaishoitajaksi. Arvostan omaa aikaani enemmän kuin sitä pientä rahaa, minkä saisin. Laki muuttui toissa vuonna niin, että ilman virallisen omaishoitajan asemaakin minulla on oikeus kolmeen vapaapäivään kuukaudessa. Niklas hoitaa silloin isäänsä kolmen euron tuntipalkalla.

Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Toki tunnen usein raivoa ja toivottomuutta, kun pitäisi vaikka saada Seppo äkkiä lähtökuntoon, ja taksi odottaa. Yleensä tunne johtuu väsystä. Järjellä ajatellen tajuan, että ei kannata tuhlata energiaa tilanteen murehtimiselle. Joka katastrofin jälkeen olen päässyt jaloilleni ja alkanut uskoa tulevaisuuteen. Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Jotta oma elämäni ei pyörisi vain sairastuneen ympärillä, lähdin mukaan kymmenen hengen porukkaan, jolla perustimme luovan yrityksen Krims­Kramsin. Myymme paikallisia käsitöitä ja kiinnostavaa retrotavaraa sekä vuokraamme kirpparipöytiä.

Olen usein Krims­Kramsissa myymässä, sillä tykkään tavata ihmisiä. Asun puhumattoman miehen kanssa, joten juttelu ja ajatustenvaihto virkistää.

Saatan lähteä kotoa kahvilaan päiväkahville, vaikka saisin kahvin kotonakin. Liu’uttelen potkukelkalla mäen alas ja olen jo keskustassa kyläraitilla.

Viime keväänä pidin ensimmäisen kerran lomaa ja kävin Tukholmassa sukulaistytön ylioppilasjuhlissa. Marraskuussa kokoonnuimme vanhan työpaikkani Saltsjöbadenin porukalla Tukholmassa, ja huhtikuussa tapaamme taas.

Spontaanin lähtemisen olen menettänyt, mutta suunnitellen se sujuu. Ostin koko perheelle joululahjaksi liput Santanan konserttiin. Se on kesällä Helsingissä Kaisaniemen puistossa. Saa nähdä miten reissu onnistuu.

Laulaminen henkireikänä

Lähdin kansalaisopiston karaokekurssille, sillä vanhenevan ihmisen äänihuulet kaipaavat voimistelua. En ollut koskaan kokeillut karaokea, mutta itsensä pitää laittaa likoon ja antaa aivoille uutta tekemistä. Pojat virnuilivat uudelle harrastukselleni. Esiinnymme ehkä keväällä kansalaisopiston kevät­karkeloissa. Saatan joskus uskaltautua ravintolaan laulamaan.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 7/2018.

Lue myös:

Laulaminen henkireikänä

 

 

SIRKKU MOISIO

SYNTYNYT 1952 Lappeenrannassa. Asuu Puumalassa.

PERHE Aviomies Seppo, ja pojat Niklas ja Patrick Lindgren.

HARRASTUKSET Valo­kuvaus, sukututkimus, Puumalan omaishoitajien vertaistukiryhmän vetäminen. Mukana Puumalan Essoten vanhus- ja vammaisneuvostossa.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta