Ritva Ruohtula kävi ennen sairastumistaan innokkaasti maalauskursseilla esimerkiksi Suomenlinnassa.
Ritva Ruohtula kävi ennen sairastumistaan innokkaasti maalauskursseilla esimerkiksi Suomenlinnassa.

Lähes 40 vuotta maalaamista harrastanut Ritva Ruohtula sai perheeltään lahjaksi vähän erilaiset syntymäpäivät: taidenäyttelyn helsinkiläisessä taidegalleriassa. 

Ritva Ruohtula vietti viikko sitten 80-vuotissyntymäpäiviään todellisessa väriloisteessa. Kutsuvieraina olivat ystävät ja sukulaiset, puheita pidettiin ja maljoja nosteltiin niin Ritvalle kuin väriloisteelle, hänen vuosien varrella maalaamilleen tauluille. Juhlapaikkana oli nimittäin helsinkiläinen Taidesalonki Piirto.

Lähes neljäkymmentä vuotta maalaamista harrastanut Ritva sai oman näyttelyn lahjaksi perheeltään. Näyttelyyn oli koottu 53 hänen maalaustaan eri vuosikymmeniltä.

Ritva Ruohtulan taulut näyttelyyn perhe valitsi yhdessä.
Ritva Ruohtulan taulut näyttelyyn perhe valitsi yhdessä.

– Suurimman työn tekivät tyttäreni ja mieheni, ja he tekivät näyttelystä onnistuneen. Uskoisin, että heillä oli sitä tehdessään oikein mukavaa. Itse osallistuin leipomalla juustotankoja, jotka tuntuivat maistuvan kaikille valkoviinin ja mehun kera. Mehun olin keittänyt kotipihan vadelmista ja punaisista viinimarjoista, Ritva kertoo. 

Matka muistoihin

Näyttelyn suunnittelu ja taulujen valinta nostivat muistoja pintaan. Ritva Ruohtula aloitti maalausharrastuksen 1980-luvun alussa, kun Helsingin kaupunki järjesti työntekijöilleen mahdollisuuden osallistua muotokuvamaalari Sonja Jäämeren kurssille. Siitä päivätyönsä terveydenhuollossa tehnyt Ritva sai kipinän jatkaa maalaamista.

– Näyttelyä kootessamme ihmettelin, että olinko minä tuonkin maalannut. Teokset olivat siis tehneet tehtävänsä ja pujahtaneet omille teilleen.

Ritvan maalaus.
Ritvan maalaus.

Ritva Ruohtula myöntää maalaamisen olevan hänelle terapeuttista toimintaa. Niin hän on voinut sysätä oman pitkäaikaisen ja hankalan sairautensakin, suusyövän, edes hetkittäin pois mielestä.

– Aiheet ja ideat kypsyvät kävelyillä luonnossa. Joskus joku hyvä juttu lehdessä tai kuva aloittaa työn, mikä työstää itse itseään eteenpäin. Ihmiset, piirteet, kehon kieli tuovat esille asioita, jotka näkyvät kuvissani. Alitajuntaan jää aina jotakin kehittymään.

Ritva on pitänyt aiemminkin pari näyttelyä, mutta nyt ensi kertaa taulujen valinnasta vastasivat muut. Näin avajaisten jälkeen hän on entistäkin vakuuttuneempi, että tapa oli mitä parhain juhlistaa merkkipäivää.

– Sain tavata ystäviä ja monia kaukaakin tulleita sukulaisia.Tilaisuus oli todellakin lämminhenkinen ja ikimuistettava. Sukulaislapsetkin viihtyivät näyttelyssä, etsivät lempparitaulua ja juoksivat ympäri ilokseen ja vanhempiensa kauhuksi.

Ritva Ruohtulan Ajatukset väreinä -retrospektiivinen näyttely on avoinna Taidesalonki Piirtossa 6.10. saakka.

 

Haaveissa oma näyttely?

Gallerioista kannattaa ennakkoluulottomasti kysellä, löytyisikö niistä aikaa ja tilaa myös ihan harrastajamaalarin näyttelylle. Näin kehottaa Anita Aula Galleria Piirtosta, Helsingissä.

– Kannattaa olla ajoissa liikenteessä, sillä näyttelyt sovitaan hyvissä ajoin. Vaikkapa vuosi ennen mietittyä ajankohtaa voisi olla sopiva, Aula kertoo.

Ritva Ruohtulan näyttely on avoinna galleriassa kaksi viikkoa, mutta näyttelyiden pituudet vaihtelevat, samoin gallerian vuokra- ja sopimusehdot, hyvin tapauskohtaisesti.

– Mutta kaikesta voidaan siis neuvotella, joten kannattaa rohkeasti olla yhteydessä gallerioihin, Aula kehottaa.

Risto Elolle, 68, kansantanssi on harrastus, jossa yhdistyy liikkumisen riemu ja aidot ystävyyssuhteet.

"Innostukseni kansantanssiin lähti siitä, että kuljetin kahta tytärtämme Helsingissä Karjalatalolle kansantanssiharjoituksiin muutama vuosikymmen sitten. Me lastemme harjoituksia seuranneet vanhemmat istuksimme pitkään vain seinäruusuina, kunnes päätimme kokeilla lajia itse. Löysimme meille ohjaajan, ja homma lipesi nopeasti hanskasta. Melko pian matkasimme jo Irlantiin asti kansantanssifestareille.

Olen joskus miettinyt, miksi suomalainen kansantanssi viehättää minua niin paljon. Olen tullut siihen tulokseen, että pidän joukkuelajeista - sellainenhan kansantanssikin pohjimmiltaan on. Tehdään yhdessä, saavutetaan jotain yhdessä ja pidetään kivaa yhdessä. Suomalaisessa kansantanssissa on hurjan paljon erilaisia askelia, ja se on ollut minulle positiivinen haaste.

Kansantanssissa itselleni tärkeintä on rytmiikka: vien musiikin jalkoihin. Koen onnistumisen iloa, kun opin askeleet. Askelten ja rytmin vaihtelevuus on aivan erilaista kuin vaikkapa lavatanssissa, jossa kolme neljä minuuttia mennään vain tiettyjä askeleita. Tässä lajissa yhden tanssin aikana askelkuvioita on moninkertainen määrä.

Harjoitusten ja esiintymisten jälkeen on hyvä olo. Tuntuu siltä, että on ihan oikeasti harjoittanut kuntoaan, tasapainoaan ja koordinaatiotaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Kansantanssipiireissä sosiaaliset suhteet ovat neutraalit: on ihan sama, kuka on tohtori ja kuka autonkuljettaja, sellaiset asiat eivät merkitse mitään. Mutta kun pitelee toista ihmistä kädestä ja liikkuu samaan tahtiin tämän kanssa, syntyy mielihyvän tunne. Tanssiessamme kosketamme toisiamme aidosti."


Kenelle kansantanssi sopii?

Kansantanssi on erityisen monipuolista liikuntaa, ja se sopii kenelle tahansa. Samalla saa kosketusta toisiin ihmisiin. Tanssiessa vapautuu mielihyvähormoneja, ja kunto kasvaa kuin huomaamatta. Tanssi on ihmiselle luonnollista liikkumista. Jos perinteiset askeleet eivät kiinnosta, tarjolla on modernisoitua nykykansantanssia.

Näin pääset alkuun

Aikuisille sopivaa toimintaa järjestävät muun muassa Suomalaisen Kansantanssin Ystävät, Finlands Svenska Folkdansring, Karjalainen Nuorisoliitto ja Suomen Nuorisoseurat. Etsi sinua lähinnä oleva yhdistys ja liity mukaan. Yhdistykset tarjoavat tanssikursseja myös aloittelijoille. Et tarvitse edes omaa tanssiparia.

Kansantanssi

Perustuu 1800-luvun puolivälistä alkaen muistiin merkittyihin rahvaan perinnetansseihin, joita on tanssittu Suomessa 1700-luvun lopulta 1930-luvulle. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään: rannikkoseutujen suomenruotsalaisiin, yleissuomalaisiin ja nopeita rytmejä suosiviin karjalaisiin tansseihin.

Hankasalmen metsissä käy mustikka-aikaan kuhina. Säännöt ovat yksinkertaiset: se kerää joka kerkeää. Näin tuumaa myös ahkera marjastaja Sirpa Hatakka.

Heinäkuu on lopuillaan, mutta mustikkakausi vasta alkaa Keski-Suomessa Hankasalmella.

Sirpa Hatakka, 50, ei harmittele marjasadon myöhästymistä. Rehut on saatu tehtyä tilan lehmille, ja nyt on hyvää aikaa mustikkametsälle.

Sirpan ensimmäiset muistikuvat mustikkaretkiltä ovat kaukaa. Hänen äitinsä ansaitsi sivutuloa marjanpoiminnalla ja tytär oli matkassa pienestä pitäen.

– Ne reissut tuntuivat pitkiltä, sillä kotiin ei lähdetty ennen kuin äidin sangot olivat täynnä, Sirpa muistelee.

Moinen siedätyshoito voisi viedä marjastusinnon loppuiäksi, mutta toisin kävi.

Sirpa kerää mustikkaa kotitarpeiksi. Satakunta litraa menee pakkaseen.

Sen päälle hän noukkii tuoreena syötävät. Kokeneelta poimijalta sadan litran kerääminen onnistuu 10–20 litran ja muutaman tunnin kertaerissä.

– Eipä sieltä metsästä paria ämpäriä enempää saa kerralla kannettuakaan.

Sirpa muutti miehelään Hankasalmen Säkinmäkeen parikymppisenä. Lapsia syntyi neljä, ja he alkavat olla jo omillaan. Maatila elää metsästä ja nuorkarjan kasvatuksesta. Tilalla varttuu myös kolme ravihevosta.

Sirpa tuntee vetoa marjametsään sekä järki- että tunnesyistä.

– Marjat ovat terveellisiä, eikä niiden hankkimiseen tarvitse käyttää rahaa. Miehelläni on nuoruusiän diabetes. Tiedän, että teen hänellekin hyvän työn, kun kerään marjoja pakkaseen.

Luonto hoitaa paitsi antimiensa syöjiä, myös niiden kerääjää.

"Metsässä saa akkunsa ladattua", Sirpa toteaa.

Tämän kesän tavoitteesta on vasta neljäsosa kerättynä, joten on aika lähteä katsomaan, ovatko mustikat kypsyneet.

Mustikoiden kerääminen ei ole kallista välineurheilua. Sirpan päivän varusteet ovat kumisaappaat, farkut, kevyt ulkoilutakki, kymmenen litran ämpäri ja vaaleanpunainen poimuri.

Hyttysiä ei ole. Jos olisi, Sirpa pukeutuisi miehensä vanhaan Marimekko-paitaan.

– Se on niin paksua puuvillaa, että hyttynen ei pistä läpi eivätkä risut raavi.

Ajamme metsäautotien päähän ja kipuamme vanhalle hämäläisten eränkäyntialueiden rajapisteelle Häähninmäelle. Edellisenä iltana maastossa on suunnistettu, ja suunnistajien mukaan mustikkaa oli paljon.

Ainakin mustikanvarpuja riittää. Lähempää erottuvat myös marjat, mutta osa on vielä pieniä ja raakojakin.

Muutama vuosi sitten Sirpa olisi odottanut suosiolla muutaman päivän, mutta enää siihen ei ole varaa.

Hankasalmen metsiin on syntynyt kilpailutilanne: paikalliset vastaan thaipoimijat.

Sirpa suhtautuu thaipoimijoihin kunnioituksella. Aamun ensimmäiset thaipoimijahavainnot hän teki jo kuudelta.

– Se kerää joka kerkeää, näinhän se menee. Metsään jää niin paljon marjaa, että kyllä näistä riittää meille kaikille.

Häähninmäelle thaimaalaiset eivät ole aamusta osuneet. Marjasaaliin ratkaisevat oma viitseliäisyys ja luonnon anteliaisuus. Vaikka kypsiä mustikoita saa vielä etsiä, ämpäri täyttyy parissa tunnissa.

Työn touhussa mieli rauhoittuu. Homma vetää hiljaiseksi puheliaammankin ihmisen.

– Enemmän kuin thaipoimijat minua arveluttavat karhut, Sirpa sanoo.

Säkinmäen kylässä jälki- ja näköhavaintoja karhuista tehdään tiuhaan.

Metsässä kannattaakin pitää pientä meteliä itsestään.

– Kun olen yksin metsässä, koetan muistaa kolistella ja rykiä, Sirpa kertoo.

Pari kertaa hänellä on marjamatkalla ollut vahva tunne, että hän ei ole yksin.

– Viime vuosina olen alkanut käydä marjassa vähän useammin naapurien kanssa, kun kotoa ei saa ketään karhun syötiksi, Sirpa toteaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä vuonna 2016.

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Mustikkahirmun ykkössääntö: Se kerää joka kerkiää

Minä olen saanut näissä korvissa marjastaa ja sienestää yksin jo kohta neljäkymmentä vuotta. Koskaan en ole marjamaitani joutunut kenenkään kanssa jakamaan. Vaan kuinkas kävikään, tänään lampsin koreineni paikalle mitä en ollut vielä ehtinyt kerätä tyhjäksi ja mitä, mitä ihmettä siellä kyykkkikin aivan vieras nainen .Minulla meni tulikuuma aalto päästä varpaisiin, ei tänne saa tulla, nämä ovat minun marjamaitani. Sitten alkoi naurattaa...kyllä ihminen on pieni...
Lue kommentti
Vierailija

Mustikkahirmun ykkössääntö: Se kerää joka kerkiää

Tuosta marjastuksesta sen verran, että moni pitää omimansa marjapaikkansa visusti salaisuutenaan paljastamatta sitä muille tyyliin "Kätkäläinen" joka jopa vartioi hillasuotaan muilta marjojen kypsymiseen saakka. Tuommoinen marjakateus on aina huvittanut minua suuresti ja siitä monet naurut nauranut sellaiseen törmätessäni. Tuossa vielä siitä satiirin muodossa: http://cheatingu.com/uutissirkus/?p=2350
Lue kommentti