Kansallisteatteri on täynnä historiaa – ja aaveita

Kun katsoo Suomen Kansallisteatteria ulkoapäin, tuntee itsensä pikkuruiseksi. Arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelema rakennus on seissyt tässä vuodesta 1902.

Marraskuussa 1939 sen ovet suljettiin neljäksi kuukaudeksi, kun Suomessa syttyi sota. Sitten ne avattiin taas.

Oppaaksi kierroksellemme lupautuu Kansallisteatterin vahtimestari ja intohimoinen teatterihistorian harrastaja, Matti Patana.

Hän on vastassa heti eteisaulassa ja aloittaa esittelyn suoraan suurimmasta: Tauno Palosta. Palosta maalattu muotokuva roikkuu eteisaulan vasemmassa päätyseinässä.

Tässä talossa kaikki puhuvat Taunosta Palosta pelkkää hyvää.

– Mitään merkittävää taidettahan tämä ei ole. Palo ei ollut tässä edes itse mallina. Taulun arvo on siinä, että siinä on Tauno Palo. Filmitähti ja legenda, joka teki Kansallisteatterissa 40 vuoden uran, Matti sanoo.

– Tässä talossa kaikki puhuvat Taunosta pelkkää hyvää. Hän oli hirveän vaatimaton ja auttavainen. Taunolla oli niin sanottua toisen asteen älyä, kykyä huomioida muita. Vastanäyttelijänäkin hän oli turvallinen, ei varastanut näyttämöä toiselta. Toisin kuin Joel Rinne.

Joel Rinne tuijottaa työkaveriaan Tauno Paloa vastapäiseltä seinältä, omasta muotokuvastaan. Rinne näytteli talossa 44 vuotta.

Joel Rinne näytteli talossa 44 vuotta.

Aulassa kannattaa ihailla myös kauniin yksinkertaisia puupöytiä ja tuoleja. Ne ovat arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemat, kuten yläkerrosten yleisölämpiöidenkin kalusteet.

Pöytien lisäksi Saarinen suunnitteli 1900-luvun alussa kaikenlaista isompaakin, kuten Helsingin päärautatieaseman.

Ensi-illasta puuttuu vain yksi

Jos astuu teatteriin toisesta sisäänkäynnistä, Kaisaniemen puiston puolelta, pääsee tänä syksynä avattuun kahvila Willensaunaan.

Tilassa oli 1950-luvulla Teatterigrilli. Se oli näyttelijöiden ja muiden taiteilijoiden suosima kokoontumispaikka ja Helsingin ainut ravintola, joka tuohon aikaan oli auki aamuneljään.

Maailmaa näiden seinien sisällä paransi muun muassa kirjailija Mika Waltari.

Yleisö oli raivoissaan ihastuksesta.

Kahvilan seinillä loistavat valotaulut. Jokaisessa niistä on lause, joka liittyy johonkin teatterin näytelmään.

Esimerkiksi ”Yleisö oli raivoissaan ihastuksesta” on otsikko, joka painettiin lehteen toukokuussa 1869, kun ensi-iltansa oli saanut Aleksis Kiven Lea.

Maamme ensimmäinen suomenkielinen näytelmä oli hitti. Ensi-iltana katsomosta puuttui vain Aleksis Kivi.

–  Yksi huhu on se, että koska Kivi oli huonosti pukeutunut ja maistissa, kollegani olisi käännyttänyt hänet ovelta. Toivottavasti se ei pidä paikkaansa. Olisin niin toivonut, että hän olisi saanut kokea sen suosiomyrskyn, Matti Patana sanoo.

Sisarusten teatteri

Kun Aleksis Kiven mieli järkkyi, ymmärrystä ja rahaa hänelle tarjosi senaattorinpoika Kaarlo Bergbom. On pitkälti Kaarlon ja hänen siskonsa Emilie Bergbomin ansiota, että meillä on nykyinen Kansallisteatteri.

Sisarukset nimittäin toimivat sen edeltäjän, Suomalaisen teatterin, johtajina. Kaarlo oli taiteellinen johtaja, Emilie huolehti taloudesta.

Kattomaalaus maksoi hengen

Jos haluat istua paikalla, johon kaikki muutkin haluavat, valitse kuudennen rivin keskipaikka. Se on Kansallisteatterin katsomon halutuin paikka.

Presidentin aitio, joka on ylhäällä lavan vasemmassa etureunassa, on näkyvyydeltään niin surkea, että sitä eivät Kekkosen jälkeen ole huolineet presidentitkään.

Presidentin aitiosta on surkea näkyvyys.

Kun Onni Tarjanne suunnitteli katsomon, hän ei halunnut siihen keskikäytävää. Sali oli hänestä tasa-arvoisempi, kun kukaan ei voinut näyttäytyä astelemalla keskikäytävää pitkin. Istuimiin pääsee vain katsomon sivuista.

Salin kattomaalauksen maalasi taiteilija Yrjö Ollila vuonna 1932. Samana vuonna hän myös kuoli.

–  Ollila joutui maalaamaan katonrajassa selällään, kasvot ylöspäin. Maalin väriaineet ilmeisesti aiheuttivat myrkytyksen, joka tuhosi hänen maksansa. Ollila kuoli 45-vuotiaana. Maalaus maksoi hänen henkensä, Matti sanoo.

Vaimon kosto: surupuku

Teatterin traagisin näyttelijäpari on ikuistettu tauluihin. Urho Somersalmen muotokuvan löytää pääkatsomon läheltä, vastapäätä vasemmanpuolisia naulakoita. Aili Somersalmen muotokuva on lähellä oikeanpuolisia naulakoita.

On ehkä hyvä, että taulut ovat mahdollisimman kaukana toisistaan.

Urho ja Aili kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijöiksi vuonna 1908. Urho oli ensimmäisiä suomalaisia filmitähtiä ja kunnostautui erityisesti lihaksikkaan ensirakastajan rooleissa.

–  Urholla oli muitakin naisia. Aina kun Urholla oli suhde, Aili pukeutui surupukuun. Siitä kaikki täällä teatterilla tiesivät, milloin Urholla oli jotakin meneillään. Söi kuulemma miestä aika paljon.

Kun Urho jäi eläkkeelle, hän sai Näyttelijäliitolta lahjaksi työkalupakin, jossa oli kirves.

Viisi vuotta myöhemmin, 12. huhtikuuta 1962, Urho otti lahjakirveen, löi sillä Ailia päähän ja iski puukon rintaan. Sen jälkeen hän hirttäytyi.

Syyksi siihen aikaan arveltiin ”pitkäaikaiseen masennukseen liittyvää mielenhäiriötä”.

Väitetään, että Urho vaeltelee teatterissa yhä. Jos katsoo oikein tarkasti, hänet saattaa nähdä katsomon toisella parvella. Yleensä Urho istuu keskipaikalla.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 23/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.