Kalakauppaa Helsingin Kauppatorilla vuonna 1936. Stillkuva filmistä Helsingfors, Finland 1936 / Museoviraston Kuvakokoelmat
Kalakauppaa Helsingin Kauppatorilla vuonna 1936. Stillkuva filmistä Helsingfors, Finland 1936 / Museoviraston Kuvakokoelmat

Museovirasto on digitoinut vanhimman säilyneen Suomessa kuvatun värielokuvan. Katso myös muut Museoviraston julkaisemat kaitafilmit!

Museoviraston Kuvakokoelmien vanhin säilynyt, Suomessa kuvattu värielokuva on julkaistu netissä. Elokuvassa liikutaan Helsingin kauppatorilla vuonna 1936. Tuolloin tuntematon kuvaaja taltioi kaitafilmille Helsingin kauppatorin vilinää ja höyrylaiva S/S Arcturuksen matkan Helsingistä Iso-Britannian Hulliin. Mustavalkoisen filmin keskellä on kolmen minuutin pituinen väriotos Kauppatorista.

Lisäksi Museovirasto on julkaissut Youtube-tilillään muita kaitafilmejä. Kaitafilmit on käsikirjoittanut Eero Naskali ja kuvannut Mauri Front, ja ne on digitoinut Reel One Oy.

Alla olevat videot kertovat, miten saaristossa valmistauduttiin Helsingin silakkamarkkinoille, neuvotaan perinteisen puukon valmistusta ja rakennetaan hirsitalo. Katso alta kaikki hienot filmit!

Puukonvalmistusta, 1981:

Nahkiaisten pyydystystä, 1986:

Vaskenvalajat, 1986:

Savipotti, 1989:

Hirsirakennus, 1990:

Silakkamarkkinat, 1994:

Jouhisiimaa ja hamppuköyttä, 2005–2006

 

Syksyn pimeys ja viimat eivät ET:n ystäviä säikäytä. He osaavat kääntää kaamoksen leppoisan nautiskelun ajaksi. 

Kysyimme ET:n Facebook-ystäviltä, mistä he saavat voimaa syksyyn. Saimme yli 500 toinen toistaan ihanampaa vastausta, joista näkee, että me suomalaiset osaamme nauttia kaikista vuodenajoistamme täysillä. Ja vaikka ei olisikaan suuri syksyn ystävä, moni löytää hyviä keinoja selvitä yli kaamoksen.

Luonto on vastaajien mukaan yksi antoisimmista voimanlähteistä.

Raijasta on mukavaa ikuistaa syksyn merkkejä. "Kameran kanssa samoilu metsässä luontokuvia ottaen rentouttaa."  Marja-Liisa  hakee metsästä tarvikkeet syksyn kukka-asetelmiin samalla, kun hän ihastelee luonnon väriloistoa. Sirkka-Liisa suuntaa kuntolomalle Kainuun maisemiin nauttimaan ruskasta ja lenkkeilyä happirikkaassa syyssäässä,

"Niin kauan kun on värejä, ei syksystä tarvitse kärsiä! Metsä tuoksuu hyvälle, tuuli ja sade eivät haittaa, jos on kunnon varusteet", Liisa rohkaisee.

Tiinasta lenkkeilysäät ovat mukavia juuri siksi, ettei ole liian kylmä tai kuuma. Margitin piristäviin rutiineihin kuuluu päivittäinen 1–2 tunnin kävely. Tuula tykkää lenkkeillä tihkusateessa, Helenan paras aamulääke on sauvakävely. 

Paavo virkistyy sieniretkillä. Myös Kirsti nautiskelee sienimetsästä "tuoksuineen ja kenties myös saaliineen". "Ja onhan se mukavaa katsoa kuivattujen sienien purkkirivistöä ja talven aikana nauttia syksyn sadosta", hän kirjoittaa.

Aulikki lataa akkunsa joka-aamuisen metsälenkin rauhassa ja hiljaisuudessa. "Metsässä on myös yksi puu jota halaan. Tunnen ihan värinän jonka puulta saan."

Anita ja Jonna virkistyvät koiralenkeillä, Helmi ulkoilee lastenlasten kanssa. Sirpa paljastaa kahlailevansa värikkäissä lehdissä. 

Kynttilöiden ja lyhtyjen valossa

Pimeän keskellä tuikkivat kynttilät ja kauniit pihavalot tuovat monelle iloa syksyyn.

"Takassa valkea, kynttilät ja lyhdyt palamassa. Se on siinä" Seija tiivistää. 

Pirkkokin pistää syysiltojen ratoksi kynttilät palamaan. "Löhöasento päivän reippailun jälkeen, takkatulen lämmössä, kuunnellen vesisateen ropinaa ja odotellen kirkkaampia päiviä."

Vuokon syksy on touhua täynnä marjoineen ja pihatöineen. "Tunnelmavaloja laitan ulos." 

"Marjat, sienet, kurkut, punajuuret ym. laariin laitetaan ja talvella sit nautitaan", Raili runoilee.

Marjatta torjuu väsyttävää valottomuutta kirkasvalolampulla. Tanjaa auttaa tieto parista reissusta etelään talven aikana. "Pakko päästä lataamaan valoa akkuihin", hän kirjoittaa.

Maarit myöntää ennen vihanneensa syksyä. "Nyt mie olen hurahtanut siihen. Mie leivon piirakoita, otan valokuvia ja ihhailen kommeita ruskan värejä."

Asta on syksyn lapsia, ehkäpä siksi tämä on hänestä paras vuodenaika. "Pimenevät illatkin viehättävät; voi sytyttää kynttilän ja käpertyä lämpimän shaalin alle. Käsityöt ja lukeminen ovat mieluisaa puuhaa.....ja voihan joskus vaan olla, eikä kummia puuhastella." 

"Leivinuuni lämmitetty eka kertaa tänä kesänä. Voi sitä ihanaa jälkilämpöä", Eija kertoo. "Tuikkuja illalla poltellaan ja katsellaan viimeisiä kesän kukkia. Isäntä huolehtii lehtien haravoinnista...siis heti kun tipahtaa yksikin."

Marjo nauttii tyttären tekemästä inkivääri-sitruunaihmejuomasta kynttilöiden ja muiden kausivalojen loisteessa.

Ihanaa kotoilua

Kotoillessa on kiva laittaa paikkoja uuteen uskoon, kilisytellä puikkoja, uppoutua hyvään kirjaan tai ratkoa sanaristikoita.

Sirpa kuvailee syksypuuhiaan: "Parvekepöydillä kukat, lyhdyissä kynttilät, samoin sisällä! Verhot vaihdettu, samoin sohvatyynyt ym! Väri viininpunainen." Myös Jussin lista kuulostaa mukavalta: "Valmistan lohturuokaa, sytytän kynttilät, teen käsitöitä ja sisustan kotia."

Suvia piristävät ulkoilu, saunominen, leipominen, kynttilät ja jouluvalot sekä hyvät kirjat. Ritvalla on tapana käpertyä sadesäällä viltin alle hyvän kirjan kanssa

Jarkko rakastaa kuunnella musiikkia ja käydä keikoilla. "Se on asia josta saan voimaa syksyyn, ja ehdottomasti sellainen harrastus, josta haluan pitää kiinni pitkään!"

"On ihanaa sytyttää kynttilät, kutoa, lukea, kuunnella musiikkia. Nauttia pimeästä ja talven ja joulun tulosta", Ulla tuumaa.

Pertti tekee sanaristikoita, kuuntelee eri radiokanavia ja nukkuu vähän enemmän, sillä "eihän sitä kesällä raski". 

Vesijumppaa ja yhdessäoloa

Syksy on lähtölaukaus uusille harrastuksille ja kesätauolla olleille ajanvietteille.

Maritalle teatteri tuo ryhtiä syksyyn. Kaisa saa voimia vesikävelystä ja -jumpasta, Aili lähtee kuntosalille ja Tarja lavikseen. Titta joogaa ja meditoi, Jarkko opiskelee, Tintti piirtää ja Maija ratsastaa.

"Kun syksy tulee, herään eloon", Terttu iloitsee. "Alkavat kerhot ja piirit, voin keskittyä uusiin käsitöihin. Ei kiusaa hyttyset ja kärpäset." 

Pirjon syksyyn kuuluvat uuden harrastuksen aloittaminen, dekkareiden lukeminen, löhöily telkkarin ääressä ja kynttilöiden polttelu.

Lastenlasten iloinen seura antaa voimia Tuulalle. "Yritän pitää yhteyttä ystäviini mahdollisimman paljon", Kaija kirjoittaa.

Henna saa voimaa perheen kanssa ulkoilusta ja kavereista. "Syksyt olisivat ihan kamalia ilman näitä ihania ihmisiä ympärilläni." 

"Hyvä ruoka ja rentoutuminen hyvän elokuvan parissa rakkaan mieheni kainalossa", ovat Anniinan voimanlähteitä

Helille syksy on portti talveen. "Kynttilät saa ottaa esille ja valaista pimeitä ihania iltoja. Tykkään." Eeva petaa pihamaan seuraavaa kesää varten. 

Marianne kertoo: "Kaikki suuret päätökset olen tehnyt aina syksyllä. Syksyssä on mahtava voima!"

Petos, vararikko, sukupuolenkorjaus, orjuus. Valitsimme syksyn kirjoista koskettavimmat. 

Se ei ollut Intia

Selja Ahavan kirja on kumma pakkaus: peitellysti kerrotun dokumenttiromaanin ja absurdin historiallisen löytöretken kiehtova rinnastus. Sen kertoo nainen, jonka mies eräänä aamuna avaa suunsa ja kertoo halunneensa aina olla nainen. Lause jakaa elämän ja todellisuuden kahtia ja syöksee naisen mustaan, kelluvaan tilaan. Mitä tämä kaikki on tähän asti ollut, onko se ollut miehen ja naisen aito rakkaussuhde ensinkään?

Kolumbus haki Intiaa ja luuli aina päässeensä sinne. Nainen luuli löytäneensä elämänsä kumppanin ja nyt hän dokumentoimaan, miten mies muuttuu naiseksi, miten omat tunteet ja ajatukset myllertävät. Kunnes on aika päästää irti. Mitä sen jälkeen? Ehkä siihenkin kysymykseen vastaava romaani vielä joskus tulee.

– Sinikka Klemettilä, tuottaja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus.

 

Alaska opettaa

Tämä on vähän toisenlainen länkkäri. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1885 Alaskaan, vähän sen jälkeen, kun Venäjä oli erehtynyt myymään alueen Yhdysvalloille.

Eversti Allen Forrester lähtee parin sotilaan ja parin intiaanin avustuksella tutkimaan jylhän Wolverine-joen yläjuoksua – sillä silmällä, miten luonnonrikkauksiin päästään hankalassa maastossa käsiksi. Ja millaista vastarintaa on odotettavissa seudun alkuperäisasukkaiden taholta. 

Pelkkä ahne paska eversti ei ole, vaan tuntee aitoa kiinnostusta ja arvostusta tapaamiaan intiaaniheimoja kohtaan. Ja on syytäkin. Ilman intiaanien apua ja varoituksia valkoiset miehet olisivat kuolleet nälkään ja kylmään useammankin kerran.

Toinen näkökulma on everstin nuoren vaimon, joka odottaa esikoistaan ja miestään Vancouverin kasarmilla. Sophie käy omaa taisteluaan ajan sovinnaista naiskuvaa vastaan. Hän purkaa tarmoaan ja ikäväänsä hankkimalla kameran - aikamoinen tempaus tuohon aikaan. Vahva rakkaus luontoon, erityisesti lintuihin, valaa häneen uskoa myös suurimman tuskan hetkellä.

Menestyskirjailija Eowyn Ivey on kotoisin Alaskasta ja sen huomaa taidossa, jolla hän lataa tarinaan dokumentin tarkkaa uskottavuutta. Päähenkilöiden ilojen ja koettelemusten sekaan hiipii myös outoja, intiaanien mytologiaan kirjattuja uskomuksia, joihin tekee mieli uskoa.

– Kristiina Dragon, toimittaja

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle, Bazar. Suomennos Marja Helanne.

 

Eron anatomia

Elena Ferranten kerrontatapa on uskomattoman intensiivinen. Hän kuljettaa tarinaa kuin trilleriä, vaikka kyse olisi vain yhden ihmisen mielenliikkeistä. Kerronnassa on lähes dostojevskiläinen poljento.

Napoli-kirjasarjastaan maailmanmaineeseen ponkaisseen Ferranten uutuusromaani kertoo tarinan avioerosta ja jätetyksi tulemisesta aviovaimon näkökulmasta. Kotirouvan elämään tyytynyt vaimo käy läpi koko hyljätyksi tulemisen tunneskaalan. Epäusko, pettymys, vainoharhat, mustasukkaisuus, viha ja viha vuorottelevat, kun vaimo yrittää saada ajatuksiinsa tolkkua. Hän haparoi läpi muistikuvia, joiden kautta myös nykyhetkeen löytyy jonkinlaista järkeä.

Lukukokemus on raastava, mutta kirja pitää otteessaan alusta loppuun.

– Irina Björkman, toimittaja

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät. Suom. Taru Nyström. WSOY.

 

Rajaton ahneus

Erittäin vetävästi kirjoitettu Seitsemäs kevät sisältää seitsemän tarinaa ja seitsemän päähenkilöä. Henkilöiden kertomukset kytkeytyvät löyhän kudelman avulla toisiinsa.

Tiina Laitila Kälvemarkin teos vie lukijan Ruotsista Suomeen, Skotlantiin ja Intiaan. Aiheet vaihtelevat itsensäpaljastajan häpeästä pettämiseen, valehteluun ja teiniraskauteen. Yksi kertomus kuvaa äitiä, joka palkkaa sijaissynnyttäjän Intiasta halutessaan vielä yhden lapsen, jotta voi kirjoittaa vauvapäivityksiä somessa. Kirjan punaisena lankana soljuu ihmisen loputon ahneus.

– Reija Ypyä, toimittaja

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY.

 

Kaikki järjestyy

Kannattaa lukea sata kirjaa törmätäkseen yhteen tällaiseen, kirjoitin Facebookiin luettuani Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat.

Kirja alkaa 1950-luvun Helsingistä, jossa elokuvasalissa paikannäyttäjänä työskentelevä koulupoika, Visa, näkee elokuvan van Goghista. Se muuttaa kaiken. Yhtäkkiä Visa on varma: hänestä tulee taiteilija. Se ei ole ihan tavallisin tulevaisuudensuunnitelma yksinhuoltajaäidin pojalle.

Kirja seuraa Visan unelman toteutumista ja kuljettaa lukijaa hänen mukanaan päivien, vuosien ja vuosikymmenten läpi lainaamaan taidekirjoja Rikhardinkadun kirjastosta, ostamaan maalaustarvikkeita, piirustustunnille Vapaaseen taidekouluun, taiteilijoiden ullakkotiloihin, ateljeisiin, asuntoihin, näyttelyihin, Venetsiaan. Haahtela on mestari annostelemaan yksityiskohtia paikoista niin, että lukijan omalle mielikuvitukselle jää tilaa tehdä loput.

Parasta kirjassa on tunnelma, jota sekä tempo että teksti tukevat. Kirja on eheä kokoelma todella kauniita lauseita, jotka lempeästi vetävät lukijan osaksi maailmaansa niin, että viipyilevästä tunnelmasta ei millään viitsisi palata todellisuuteen. Edellinen kirja, jonka tunnelmasta olin yhtä hurmaantunut, oli Ulla-Lena Lundbergin Finlandialla palkittu Jää.  

Juonen ja tunnelman sekaan Haahtela on piilottanut maalaustaiteen oppitunnin. Voin kuvitella, että moni googlailee teoksia, joiden avulla Visa kirjassa tutkii mestareiden maalausjälkeä ja valonkäyttöä. Itse olin niin rakastunut olooni Visan seurassa, että en osannut irrottautua kirjasta ruudun ääreen.   

Oli jännää huomata, että kronologinen ja ehkä lopulta aika yllätyksetönkin juoni piti otteessaan niin tiukasti. Visa kaikessa kirkasotsaisuudessaan olisi voinut ärsyttääkin, mutta ei. Mietin jälkeenpäin, että totaalinen antautuminen kirjalle saattoi johtua myös siitä, että kerrankin kaikki oli niin eheää ja tempoilematonta. Siksi suosittelenkin kirjaa kaikille, joista tuntuu, että mikään ei riitä ja koko ajan revitään sataan suuntaan. Mene Visan seuraan ja rentoudu. Kaikki järjestyy. 

– Elina Salo, toimituspäällikkö

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017

 

Uutisten takaa

Repaleinen tarina alkaa Delhistä ja päättyy sinne, hautausmaalla sijaitsevaan täysihoitolaan. Sitä pyörittävään Anjumiin, miesnaiseen, ei voi olla ihastumatta. Oikeastaan Arundhati Royn kirjoittaman romaanin kaikki henkilöt ovat erilaisia ja ulkopuolisia. Heidän mukanaan lukija päätyy myös Kashmirin 1990-luvun itsenäisyystaisteluihin ja korruptoituneen poliisin kidutuskeskuksiin. Taiturimainen kerronta on hätkäyttävän yksityiskohtaista, älykkäällä ironialla ryyditettyä. Kaiken pohjalla roihuaa kuitenkin suuri rakkaustarina.

Jumalaisen kaunis Kashmir on yhä Intian ja Pakistanin kiistakapula. Romaani auttaa ymmärtämään, mitä uskonnon nimissä harjoitettu terrori tarkoittaa tavallisen naisen, miehen ja lapsen kannalta. Se järkyttää, mutta ennen kaikkea valaa uskoa huomiseen.

– Kristiina Dragon, toimittaja

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö. Suom. Hanna Tarkka. Otava.

 

Poikkeuksellinen kudelma

Oman elämänsä kanssa haahuilevalle Samuel Andresen-Andersonille tarjoutuu mahdollisuus kirjoittaa hänet lapsena hylänneen äitinsä tarina. Sitä selvittäessään hän joutuu käymään läpi oman elämänsä: keiden syytä tai ansiosta on se, millainen minusta tuli?

Yli 700-sivuinen järkäle on ollut kansainvälinen myyntimenestys. Tarinankertojana Nathan Hilliä on verrattu John Irwingiin – ansaitusti.

Siirtymissä henkilöstä toiseen kirja menettää otettaan, mutta aina uuden tarinan päästyä alkuun imu palaa.

Viimeistään kirjan loppu todistaa, että Hill osaa muutakin kuin liimata yksittäisiä tarinoita perätysten. Lopetus nivoo alkujaan erilliset tarinat osaksi isompaa kuviota niin hienosti, että ihmisyyttä ja ihmissuhteita tuli mietittyä monta iltaa jälkeenpäin.

– Elina Salo, toimituspäällikkö

Nathan Hill: Nix. Suom. Raimo Salminen. Gummerus.

 

Pelottava tosiasia

Saksalaisen Süddeutsche Zeitung -lehden sähköposti piippasi joulunpyhinä 2015. Lyhyt viesti oli ytimekäs: ”Kiinnostaisiko informaatio?” Siitä alkoi tutkivan journalismin historian mittavin projekti, jonka aikana panamalaisesta Mossack Fonsesca -lakiasiaintoimistosta vuodettiin yli 11,5 miljoonaa asiakirjaa. Ne paljastivat, miten pankit, suuryritykset ja raharikkaat ovat vuosikymmenien piilottaneet varojaan veroparatiiseihin. 

Aluksi vuodettuja asiakirjoja tutkivat lehden toimittajat Bastian Obermayer ja Frederik Obermaier, mutta pian selvisi, että mukaan tarvitaan huomattavasti enemmän ihmisiä. Lopulta papereiden paljastamia salaisuuksia selvitti 400 toimittajaa ympäri maailmaa.

Panaman paperit kertoo tutkimusten etenemisestä kronologisessa järjestyksessä, mutta rönsyilee samalla toimittajien tekemien löytöjen yksityiskohtiin. Paljastuksen kohteeksi joutuvat niin Leo Messin tapaiset urheilutähdet kuin maailman mahtavimmatkin; Vladimir Putinin satojen miljoonien eurojen rahansiirtojen selviäminen on kuin suoraan jännityskirjasta. Islannissa kaatui hallitus, kun papereista selvisi pääministeri Sigmundur David Gunnlaugssonin salanneen omaisuuttaan. Kaikkiaan vuodetuista asiakirjoista löytyi tietoja yli 40 maan ylimmän johdon veroparatiisiyhtiöistä.

Hallitsijoiden ja miljonäärien veronkierron lisäksi Mossack Fonsescan asiakirjat paljastivat karmealla tavalla sen, miten helppo yritysten on vältellä veroja siirtelemällä varojaan maasta toiseen. Esimerkiksi Afrikasta pimitetään veroparatiisiyhtiöiden avulla tuplaten enemmän rahaa kuin mitä sinne maksetaan kehitysapua.     

Vaikka Panaman papereita voi lukea kuin dekkaria, on siinä parasta – ja samalla pelottavinta – se, että kirja on totta. 

– Ilja Ojala, toimittaja

Bastian Obermayer & Frederik Obermaier: Panaman Paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui. Into.

 

Itsekurin ylistys

Harvinaista herkkua: poliittiset muistelmat, joiden viime käänteet ovat vain reilun vuoden takaa keväältä 2016. Nyt tiedän, miltä shortsikohu, hallintarekistereihin liittyvä sori siitä -myrsky ja kokoomuksen puheenjohtajan paikalta putoaminen näyttivät kokijan pallilta.

Kirjassa käydään kronologisesti läpi Alexander Stubbin koko elämä. Puuduttavuudesta ei silti ole tietoakaan, sillä nopealukuinen kirja etenee kuin juna.

Stubb kertoo oppineensa joukkuepelin lätkästä ja itsekontrollin golfista. Kaverit kutsuvat miestä terveyspoliisiksi. Politiikan ohella kirjan innostavinta antia onkin se kurinalaisuus, jolla Stubb aikatauluttaa tuntinsa työn, treenin, ravinnon ja unen kesken. Hän ei tinkinyt rytmistä edes ministerikausinaan.

– Elina Salo, toimituspäällikkö

Alexander Stubb, Karo Hämäläinen: Alex. Otava.

 

Suleika avaa silmänsä

Suleika on nöyrä tataarivaimo, joka asuu despootti-aviomiehensä sekä hirveän anoppinsa vallan alla. Kun kulakit eli varakkaat talonpojat kodeistaan, Suleikan mies tapetaan ja Suleika karkotetaan Siperiaan. Suleika osaa venäjää vain vaivoin, eivätkä puna-armeijan sotilaat puhu tataaria.

Matka Siperiaan on pitkä ja järkyttävä, ja päättyy lopulta Angara-joen rannalle karuihin olosuhteisiin. Leirillä on yksi johtaja ja useita karkotettuja. Leirillä ei ole kunnon työkaluja, vaan ainostaan heitä kuljettavasta veneestä tuodut heiveröiset sahat, ämpärit, muutama verkko ja panoksia.

Arki tuntemattomien ihmisten keskellä on rankkaa, mutta Suleika ottaa tyynenä vastaan tulevan. Hän ystävystyy Kazanin yliopiston entisen professorin kanssa. Pietarilaisälymystö tuo kontrastia sekalaiseen seurakuntaan. Irvokkaalla tavalla karkotettujen rakentama Semrukin kylän on kuin Neuvostoliitto pienoiskoossa.

Suleika selviää, sillä hän on tottunut alistumaan, mukautumaan, näkemään nälkää ja raatamaan. Hän asuu kylässä 17 vuotta.

Moskovassa asuva kirjailija ja elokuvantekijä Guzel Jahinalla on tataarijuuret. Hänen isoäitinsä karkotettiin Siperiaan vain seitsemän vuoden ikäisenä. Perhe rakensi muiden pakkosiirrettyjen kanssa kylän, jossa he asuivat 17 vuotta.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä. Into 2016. Suomennos Kirsti Era. 

– Reija Ypyä, toimittaja

 

Kahden kerroksen väkeä

Englantilainen kartano-elämä jaksaa viehättää. Sadie Jonesin romaani sijoittuu viime vuosisadan alkupuolelle, Downton Abbeyn kaltaiseen köyhtyvään kartanoon. Kartanon arki keskeytyy, kun läheisellä junaradalla tapahtuu onnettomuus ja joukko tuntemattomia matkustajia joutuu majoittumaan kartanon suojiin.

Jonesilla on verraton taito kirjoittaa kepeää epookkia ja viritellä tunteita, havaintoja ja kohtauksia. Kerronnan kepeys on kuin harso, jonka takana lymyilee pimeämpiä voimia.

Erityisen kiehtovaa romaanissa on kaikki se, mitä ei sanota. Kohtaukset ja niiden henkilöhahmot aukeavat silmien eteen värikylläisinä kuin Shakes-pearen parhaat draamakohtaukset. Syön hattuni, jos kirjan tarina ei levittäydy menestyselokuvana valkokankaille parin vuoden kuluessa.

– Irina Björkman, toimittaja

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat. Suom. Marianna Kurtto. Otava.

 

Orjuuden kasvot

Alkuasetelma on kutkuttava. 1700-luvulla Ghanassa eläneet sisarpuolet päätyvät toisistaan tietämättä samaan (yhä pystyssä olevaan) Cape Coastin linnoitukseen: Effie valkoisen valloittajan vaimoksi, Esi orjaksi kohti Amerikkaa. Kummankin sukuhaaran kohtaloita seurataan Yaa Gyasin romaanissa näihin päiviin saakka. Lopuksi sukupuun oksat vielä kietoutuvat ihmeellisellä tavalla yhteen.

Vetävästi joskin paikoin hiukan naiivisti kirjoitettu tarina kuvaa oivaltavasti, miten rasismi juurtui Yhdysvaltoihin ja miksi tietyt afrikkalaiset heimot olivat niin hanakasti mukana orjakaupassa.

Nykyisin Kaliforniassa asuva kirjailija saa myös uskomaan, että meillä on kohtalonyhteys sukumme menneisyyteen, halusimme tai emme.

– Kristiina Dragon, toimittaja

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin. Suom. Sari Karhulahti. Otava.

 

Leikatako vai ei?

En olisi uskonut, että aivokirurgin työstä kertova kirja vie mukanaan kuin paraskin dekkari. Henry Marsh on arvostettu brittiläinen neurokirurgi, joka jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta –muistelmissaan hän kertoo vastustamattoman kiinnostavasti ihmisen aivoista ja tekemistään leikkauksista.

Neurokirurgin arkea ovat verisuoniperäiset hyvänlaatuiset kasvaimet, aneurysmat eli valtimon pullistumat ja pahanlaatuiset kasvaimet, joiden leikkaaminen antaa potilaalle usein vain lisäaikaa. Myös kolmoishermosäryn hoito vaatii neurokirurgia.

Marsh onnistuu kuvaamaan monimutkaista työtään hyvin ymmärrettävästi, ja suorastaan viihdyttävästi  – maallikko pysyy mukana erilaisissa operaatioissa. Vaikka kirurgin työ ja aivojen leikkaaminen on veristä ja ronskia hommaa, Marshin teksti ei tee lukijaa huonovointiseksi. Aivot näyttäytyvät kiehtovina.

Marsh usein tuskailee, että vaikeampaa kuin itse leikkaus on päätöksen tekeminen. Leikatako vai ei? Onnistuminen toisi potilaalle terveyden tai ainakin paljon lisää terveitä päiviä, epäonnistuminen pahimmillaan avuttomuuden ja kärsimyksen.

Marshin persoonasta kertoo paljon se, että yhtä paljon kuin leikkausten kulkuun Marsh käyttää aikaa tapaamiensa ihmisten kuvailuun. Hänelle ihmiset eivät ole ”tapauksia” vaan eläviä olentoja, joilla on puoliso, lapsia, vanhemmat, työ ja harrastukset. Itseään säästämättä kirurgi miettii leikkauksen vaikutuksia potilaiden arkeen. Hän kertoo ihmisistä, jotka paranivat, mutta hän kertoo myös heistä, jotka vammautuivat vaikeasti ja elivät loppuelämänsä autettavina. Hänen potilaitaan on kuollut leikkauksissa tai niiden seurauksina. Marsh kuvailee raastavia syyllisyyden tunteita, jotka seuraavat epäonnistumisia. Hän paljastaa ennen leikkausta tuntemansa pelon, mutta myös kunnianhimon, jota erityisen vaikeat operaatiot hänessä herättivät.

Vaikka Marsh on ehtinyt tehdä aivoleikkauksia 40 vuoden ajan, aivojen mysteeri on hänestä aina yhtä kiehtova: miten päämme sisällä sijaitseva kudos verisuonineen ja hermoineen antaa meille jokaiselle ainulaatuisen minuuden.

– Marja-Liisa Husso, tuottaja

Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Suom. Ulla Lempinen. S & S 2017.

 

Lennokas Kannas

Arvo Tuominen tietää, miten lukijan kiinnostus herätetään: Ruhtinas Demidoffin surullinen tapaus, Mieluimmin juoppo kuin kommunisti, Mystinen linnoitus. Nämä ovat tarinoita tuoreessa Karjalan Kaleidoskooppi -kirjassa, jonka Tuominen on kirjoittanut rennosti mutta asiantuntevasti. Lukija pääsee retkelle Karjalankannaksen historiaan. Tuominen käy Viipurissa, Terijoella, Käkisalmella, Kivennavalla, Antreassa, ja kertoo Kannaksen tarinaa kylä kylältä.

Kirja on täynnä hauskoja anekdootteja, rosvoja ja sankareita sekä monia historiasta tuttuja nimiä. Tuominen esittelee Otto-Ville Kuusisen huvilan ja Emmi Jurkan datshan, kertoo Toivo Kuulan elämän viimeiset vaiheet ja katsastaa runoilija Edith Södegranin kodin. Kirja loppuu aivan kesken, lukija janoaisi nähdä ja kuulla lisää.

– Riitta Korhonen, päätoimittaja

Arvo Tuominen: Kannaksen kaleidoskooppi. Reuna.

 

Aikuisia tunnustuksia

Kjell Westön romaanin ei toivoisi loppuvan lainkaan, niin kiinnostavia sen ihmiset ovat. Keskiössä on Rabellien mahtisuku, jonka osaksi minäkertoja ajautuu jo poikana. Hän ystävystyy Alex Rabellin kanssa, ja tämän siskosta, oikukkaasta ja hurmaavasta Stellasta tulee hänen intohimonsa kohde.

Tarina on kolmen suomenruotsalaisen sukupolven kuvaus 1960-luvulta tähän päivään. Sukupuolet ja -polvet sekä yhteiskuntaluokat törmäilevät. Westö kuvaa hienosti eri aikojen Helsinkiä ja Uudenmaan saaristoa.

Viisikymppinen kertoja ei päästä itseään vähällä. Kirjailijanura tökkii, ja hän elättää itseään historian opettajan sijaisuuksilla. Seksuaalielämäkin käsitellään: aluksi poika masturboi, sitten riittää naisia ja lopulta ystävyys naiseen vie voiton seksistä. Himot ovat laimentuneet.

– Reija Ypyä, toimittaja

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suom. Laura Beck. Otava.

 

Suoraa toimintaa Ylistarossa

Myös tuottelias Antti Tuuri kantaa kortensa kekoon Suomen itsenäisyyden juhlavuonna.

Dokumentteihin perustuva romaani Tammikuu 18 kertoo sisällissodan alkuvaiheista Etelä-Pohjanmaalla. Punaiset ja valkoiset jo taistelevat Viipurissa, kun Ylistarossa pitäisi riisua aseista siellä edelleen majailevat venäläissotilaat.

Valta Venäjällä oli vaihtunut ja eduskunta julistanut Suomen itsenäiseksi, joten vieraan vallan joukkojen olisi pitänyt poistua. Kaiken päälle sotilaat olivat syyllistyneet ruoan varasteluun.

Romaanin minäkertoja on itsenäisyysmies Ahto Sippola, Ylistaron suojeluskunnan esikunnan jäsen, joka kulkee ympäri pitäjää ja järjestelee sotilaskoulutusta. Samalla suoraviivainen käytännön mies yrittää hankkia suojeluskunnalle aseita, myös venäläisiltä.

Jännitys tiivistyy, kun Sippola kuulee suunnitelmista katkaista Vaasaan vievä rautatie ja saa salaperäisen käskykirjeen. Toiminnan puhjetessa hänestä tulee Ylistaron pataljoonan komentaja. Se ei suinkaan vähennä hänen tietynasteista omahyväisyyttään.

Jännittävistä tapahtumista huolimatta romaanin tyyli on tuurimaisen toteavaa ja lakonista, jopa kuivakkaa. Ajoittain vaikuttaa siltä kuin teksti olisi suoraan jostakin raportista.

Tärkeästä paikallishistoriallisesta aiheesta Tuuri kuitenkin kirjoittaa. Sisällissodan asetelmista ja taustoista löytyy loputtomiin näkökulmia. Etelä-Pohjanmaa on hänelle luonteva rajaus. 

Mielenkiintoinen tieto on, että armeijan ylipäälliköksi nimitettyä Mannerheimia ei Pohjanmaalla vuoden 1918 alussa tunnettu.

Hän oli Sippolallekin ”Venäjän armeijassa palvellut hurri”, jolle ei välttämättä voisi suoda vastuuta venäläissotilaitten aseistariisunnasta.

− Hannu Nieminen, toimittaja

Antti Tuuri: Tammikuu 18. Otava.