"Ensimmäinen viikko meni tutustumisessa jätkiin, niihin jermuihin. Puuta oli jokitörmät aivan valtoimenaan. Suomalaisten tehtävä oli asentaa jokeen puomit ja ohjurit."

Elettiin vuotta 1968, olin juuri armeijasta päässyt nuori miehenalku. Palasin siviilielämään, mutta töitä ei ollut. Oli kuitenkin suhteita. Miten ollakaan, pääsin uittoon Venäjän puolelle, vanhaan Sallaan.

Rajan ylitys oli jo aikamoinen kokemus. Asuimme Sallaniemessä, paikassa jossa Kuolajoki yhtyy Sallajokeen.

Sallaniemessä meillä oli telttamajoitus ja kokki hoiti ruokapuolen. Ennen tukkien jokeen vyörytystä meillä oli kalastusmahdollisuus. Kokille piti tietenkin hommata ruokakalat. Niitä tulikin. Ilman kalavaletta 1,5-metrisiä haukia, siikaa, ahventa. Eihän niissä vesissä kukaan kalastanut. Pääsisipä joskus vielä käymään!

Sitten alkoi tapahtua. Sallaniemeen marssi 200 venäläistä sotilasta, mukanaan pillarit ja traktorit.

Venäläiset vyörytti kaikki tukit ja pöllit jokeen yhtenä päivänä.

Siinä alkoikin uittomiehillä sekamelska. Oli kiire, ettei vesi pääse laskemaan. Jokainen puu piti saada Suomen puolelle. Hyvin ehdittiin.

Siellä sain myös uittomiehen kasteen. Humpsista vaan ja olin joessa. Kaksi samanikäistä jätkää nauroi ja ilkkui: ”Noin siinä käy, kun ei varo.” Rannalle päästyäni vanhemmat jätkät lohduttivat minua ”Odotetaan. On täällä paljon liukkaita tukkeja.” Niinhän siinä kävikin, että naurajat saivat kunnon kasteen. Jätkät on jätkiä.

Kovaa työtä päivät ja yöt, mutta se oli opettavainen reissu elämässä eteenpäin.

Paavo Pettersson