Äiti ja lapsi Pihlajasaaren hiekkarannalla, 1969. Kuva: Bonin Volker von / Helsingin kaupunginmuseo
Äiti ja lapsi Pihlajasaaren hiekkarannalla, 1969. Kuva: Bonin Volker von / Helsingin kaupunginmuseo

"Me tytöt opimme varhain pitämään ikävän itsellämme, siivoamaan ja silittämään, ettei äidin tarvinnut..."

"Olen kasvanut Kalliossa 60-luvulla. Meitä on kolme sisarta, ja minä olen vanhin – kaksiossa elettiin, koko viiden hengen perhe.

 Muistan lapsuudestani äidin äänen. Hän lauloi meille usein, milloin mitäkin: ”Ja se aasi joka veti, se tahtoi kotiin heti...”, ja lausui runoja – hänen äänensä helisi ja sai kylmät väreet kulkemaan käsivarsiani pitkin jo pikkutyttönä. Rohdinmekkoballadi sai kyyneleet silmiini, vaikken kaikkea tainnut vielä oikein ymmärtääkään.

Lukemisesta tuli minulle vähitellen hyvin tärkeää. Muistan kävelymatkat äidin kanssa kirjastoon, tuliaisena kassillinen aarteita, joita tutkittiin hartaasti yhdessä. Luettiin ääneen ja sukellettiin seikkailuihin, jotka auttoivat pääsemään pois pienen kodin ahtaudesta, milloin viidakoiden uumeniin, milloin vaatekaapin kautta Narniaan asti.

Leikki auttoi ikävään

Olin kahdentoista, kun muutimme Kalliosta uuteen suuntaan ja isompaan kotiin. Elämä muuttui muutenkin: äitini sairastui vain vähän yli 30-vuotiaana vaikeaan reumaan, joka eteni nopeasti ja aiheutti hänelle paljon kipuja ja liikkumisen esteitä. Isä otti vastuun arjen pyörittämisestä, äiti oli paljon poissa isojen leikkausten ja moniaiden hoitojen takia: Heinolan reumasairaala tuli tutuksi myös meille lapsille.

Meillä oli kova ikävä, mutta sitä ei saanut näyttää. Isän hyväntahtoinen ohje oli, että kaikkien oli oltava reippaita eikä valittaa saanut, kun äiti tuli kotiin lomalle, ettei hänelle tule paha mieli.

Kun tuli oikein kova kaipuu, me leikimme, että äiti onkin kotona: yksi meistä käveli ympäri olohuonetta ja käytti äidin kyynärsauvaa, jonka nitinää lattiaa vasten me kaksi muuta kuuntelimme silmät kiinni. Kuvittelimme, että äiti se siinä kävelee. Sitten vaihdettiin kulkijaa, jotta meistä jokainen sai vuorollaan kuvitella, että äiti onkin kotona...

Juttelin näistä äidille vasta kun olin jo aikuinen. Hän kertoi silloin, että oli ollut välillä hyvin onneton luullessaan, ettemme tarvinneet häntä mihinkään, kun olimme niin reippaita ja kaikki oli kotona aina järjestyksessä.

Sairaus aiheutti sen, etten oppinut äidiltäni koskaan niitä asioita, joita kuvittelen useampien tytärten äideiltään oppineen: ruuanlaittoa, käsitöitä – en osaa kutoa tai virkata edes pannulappua. Kuntoutuksen ja uudelleenkoulutuksen vaiheissa äitini kävi omaa kouluaan samaan aikaan kuin me tyttäretkin – muistan, miten luimme aineitamme toisillemme ääneen ja itkimme yhdessä keittiön pöydän ääressä kaikista liikuttavimmille kohdille. Me opimme paljon kirjallisuudesta ja tarinoiden, tunteiden ja elämämme jakamisesta.

Tee testi: Miten paljon mummoa sinussa on?

Opin äidiltäni myös paljon arjen viisautta silloin, kun itsestäni tuli äiti ja äidistäni lasteni ja sisarteni lasten rakas Mummo. Hienotunteisesti, lämpimästi hän on osallistunut lastemme elämään ja tarjonnut apua, minkä on omalta sairaudeltaan saattanut. Silmät loistaen lapseni tulivat kotiin mummolareissuilta. Vaikka Pappa edelleen huolehti upeasti arjesta, Mummo oli se, joka paistoi aamiaiseksi lettuja ja luki parhaat sadut.

Yhteinen nauru kantaa

Nyt omat lapseni ovat aikuisia. Tyttäreni ovat suunnanneet teatterin, taiteen, käsillä tekemisen ja satujen maailmaan – kaikki lapseni, pieninä ollessaan, olivat minusta ”maailman parhaita leikkijöitä” ja nyt tyttöseni saavat edelleen leikkiä ja leikitellä myös työssään.

Minulle oli todella vaikeaa, kun lapsemme muuttivat vähitellen pois kotoa. Kahden tyttären ja kahden pojan tuoman arkisen vauhdin ja äänen tilalle oli haastavaa löytää niitä asioita, jotka täyttäisivät tyhjät huoneet ja paikat ruokapöydässä. Vähitellen olen alkanut löytää omia juttujani, ja sitä kuka minä olen, ihan itse vain.

Pidän elämästäni. Onneksi välimme lasten kanssa ovat läheiset ja lämpimät ja näemme sentään suhteellisen usein. Parasta on, kun he kaikki kumppaneineen ja puolisoineen tulevat joskus yhtä aikaa. Silloin voin seistä itsekseni keittiössä (ja pikkuisen hermoilla ruuanlaitosta) ja vain kuunnella, kuin he juttelevat ja nauravat yhdessä olohuoneessa – minulle se on onnellisin ääni maailmassa.

En ole osannut opettaa lapsilleni kovin kummoistakaan kokkaustaitoa käsitöistä puhumattakaan, mutta he ovat ne löytäneet ja oppineet ihan itse. Perheessämme he ovat oppineet tarinoinnin taidon, ja jakamisen, ja yhdessä liikuttumisen tärkeän kyvyn.

Kun klaanimme kokoontuu kokonaisuudessaan, meitä on yhdessä jo todella paljon. Vanhemmillani on yhteensä kaksitoista lastenlasta puoliskoineen ja kaksi lapsenlapsenlasta. He kaikki osaavat jo odottaa Mummon helkkyvää ääntä, kun tapaamme taas – ja sitä, kuinka me tyttäret pyyhimme silmiämme, kun on Rohdinmekkoballadin vuoro.

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Äiti osaa keskittyä hyviin asioihin

Osat vaihtuvat, kun elämä etenee. Isäni on nyt huonossa kunnossa, askel lyhentynyt, ja on äidin vuoro huolehtia arjesta. Ryhmyisillä käsillään, vastaleikatun koipensa kanssa äiti sinnittelee ja tekee parhaansa, jotta vanhempani saisivat olla yhdessä kotona vielä mahdollisimman kauan. Me tyttäret autamme minkä voimme. Väsymys näkyy, huoli näkyy äidin silmissä, mutta sitkeästi hän keskittyy arjen pieniin hyviin asioihin ja kaikkeen siihen, mistä vielä voi iloita juuri nyt: uuteen hyvään kirjaan kirjastosta, ruokaan, joka maistui isäkullallekin, sanaristikkoon, joka tuli melkein valmiiksi, siihen, että kenkä mahtui tänään turvonneeseen jalkaan.

Sain monta vuotta sitten äidiltäni postia, silloin, kun lapset olivat vielä pieniä ja arki legopeltoa muistuttavassa kodissa usein vähemmän hohdokasta. Minun kortissani luki: ”Hymyile, lapseni - päiväsi on kaunis.” Sen olen oppinut ja halunnut muistaa, joka päivä. Se on tärkeintä, ja se on tärkeää myös minun tyttärilleni ja poikasilleni. Ei haittaa, että en oppinut lapsena tekemään äitini kanssa pannulappuja. Olen oppinut kiittämään tästä päivästä ja elämään juuri nyt."

Pikkukuu

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?