Äiti ja lapsi Pihlajasaaren hiekkarannalla, 1969. Kuva: Bonin Volker von / Helsingin kaupunginmuseo
Äiti ja lapsi Pihlajasaaren hiekkarannalla, 1969. Kuva: Bonin Volker von / Helsingin kaupunginmuseo

"Me tytöt opimme varhain pitämään ikävän itsellämme, siivoamaan ja silittämään, ettei äidin tarvinnut..."

"Olen kasvanut Kalliossa 60-luvulla. Meitä on kolme sisarta, ja minä olen vanhin – kaksiossa elettiin, koko viiden hengen perhe.

 Muistan lapsuudestani äidin äänen. Hän lauloi meille usein, milloin mitäkin: ”Ja se aasi joka veti, se tahtoi kotiin heti...”, ja lausui runoja – hänen äänensä helisi ja sai kylmät väreet kulkemaan käsivarsiani pitkin jo pikkutyttönä. Rohdinmekkoballadi sai kyyneleet silmiini, vaikken kaikkea tainnut vielä oikein ymmärtääkään.

Lukemisesta tuli minulle vähitellen hyvin tärkeää. Muistan kävelymatkat äidin kanssa kirjastoon, tuliaisena kassillinen aarteita, joita tutkittiin hartaasti yhdessä. Luettiin ääneen ja sukellettiin seikkailuihin, jotka auttoivat pääsemään pois pienen kodin ahtaudesta, milloin viidakoiden uumeniin, milloin vaatekaapin kautta Narniaan asti.

Leikki auttoi ikävään

Olin kahdentoista, kun muutimme Kalliosta uuteen suuntaan ja isompaan kotiin. Elämä muuttui muutenkin: äitini sairastui vain vähän yli 30-vuotiaana vaikeaan reumaan, joka eteni nopeasti ja aiheutti hänelle paljon kipuja ja liikkumisen esteitä. Isä otti vastuun arjen pyörittämisestä, äiti oli paljon poissa isojen leikkausten ja moniaiden hoitojen takia: Heinolan reumasairaala tuli tutuksi myös meille lapsille.

Meillä oli kova ikävä, mutta sitä ei saanut näyttää. Isän hyväntahtoinen ohje oli, että kaikkien oli oltava reippaita eikä valittaa saanut, kun äiti tuli kotiin lomalle, ettei hänelle tule paha mieli.

Kun tuli oikein kova kaipuu, me leikimme, että äiti onkin kotona: yksi meistä käveli ympäri olohuonetta ja käytti äidin kyynärsauvaa, jonka nitinää lattiaa vasten me kaksi muuta kuuntelimme silmät kiinni. Kuvittelimme, että äiti se siinä kävelee. Sitten vaihdettiin kulkijaa, jotta meistä jokainen sai vuorollaan kuvitella, että äiti onkin kotona...

Juttelin näistä äidille vasta kun olin jo aikuinen. Hän kertoi silloin, että oli ollut välillä hyvin onneton luullessaan, ettemme tarvinneet häntä mihinkään, kun olimme niin reippaita ja kaikki oli kotona aina järjestyksessä.

Sairaus aiheutti sen, etten oppinut äidiltäni koskaan niitä asioita, joita kuvittelen useampien tytärten äideiltään oppineen: ruuanlaittoa, käsitöitä – en osaa kutoa tai virkata edes pannulappua. Kuntoutuksen ja uudelleenkoulutuksen vaiheissa äitini kävi omaa kouluaan samaan aikaan kuin me tyttäretkin – muistan, miten luimme aineitamme toisillemme ääneen ja itkimme yhdessä keittiön pöydän ääressä kaikista liikuttavimmille kohdille. Me opimme paljon kirjallisuudesta ja tarinoiden, tunteiden ja elämämme jakamisesta.

Tee testi: Miten paljon mummoa sinussa on?

Opin äidiltäni myös paljon arjen viisautta silloin, kun itsestäni tuli äiti ja äidistäni lasteni ja sisarteni lasten rakas Mummo. Hienotunteisesti, lämpimästi hän on osallistunut lastemme elämään ja tarjonnut apua, minkä on omalta sairaudeltaan saattanut. Silmät loistaen lapseni tulivat kotiin mummolareissuilta. Vaikka Pappa edelleen huolehti upeasti arjesta, Mummo oli se, joka paistoi aamiaiseksi lettuja ja luki parhaat sadut.

Yhteinen nauru kantaa

Nyt omat lapseni ovat aikuisia. Tyttäreni ovat suunnanneet teatterin, taiteen, käsillä tekemisen ja satujen maailmaan – kaikki lapseni, pieninä ollessaan, olivat minusta ”maailman parhaita leikkijöitä” ja nyt tyttöseni saavat edelleen leikkiä ja leikitellä myös työssään.

Minulle oli todella vaikeaa, kun lapsemme muuttivat vähitellen pois kotoa. Kahden tyttären ja kahden pojan tuoman arkisen vauhdin ja äänen tilalle oli haastavaa löytää niitä asioita, jotka täyttäisivät tyhjät huoneet ja paikat ruokapöydässä. Vähitellen olen alkanut löytää omia juttujani, ja sitä kuka minä olen, ihan itse vain.

Pidän elämästäni. Onneksi välimme lasten kanssa ovat läheiset ja lämpimät ja näemme sentään suhteellisen usein. Parasta on, kun he kaikki kumppaneineen ja puolisoineen tulevat joskus yhtä aikaa. Silloin voin seistä itsekseni keittiössä (ja pikkuisen hermoilla ruuanlaitosta) ja vain kuunnella, kuin he juttelevat ja nauravat yhdessä olohuoneessa – minulle se on onnellisin ääni maailmassa.

En ole osannut opettaa lapsilleni kovin kummoistakaan kokkaustaitoa käsitöistä puhumattakaan, mutta he ovat ne löytäneet ja oppineet ihan itse. Perheessämme he ovat oppineet tarinoinnin taidon, ja jakamisen, ja yhdessä liikuttumisen tärkeän kyvyn.

Kun klaanimme kokoontuu kokonaisuudessaan, meitä on yhdessä jo todella paljon. Vanhemmillani on yhteensä kaksitoista lastenlasta puoliskoineen ja kaksi lapsenlapsenlasta. He kaikki osaavat jo odottaa Mummon helkkyvää ääntä, kun tapaamme taas – ja sitä, kuinka me tyttäret pyyhimme silmiämme, kun on Rohdinmekkoballadin vuoro.

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Äiti osaa keskittyä hyviin asioihin

Osat vaihtuvat, kun elämä etenee. Isäni on nyt huonossa kunnossa, askel lyhentynyt, ja on äidin vuoro huolehtia arjesta. Ryhmyisillä käsillään, vastaleikatun koipensa kanssa äiti sinnittelee ja tekee parhaansa, jotta vanhempani saisivat olla yhdessä kotona vielä mahdollisimman kauan. Me tyttäret autamme minkä voimme. Väsymys näkyy, huoli näkyy äidin silmissä, mutta sitkeästi hän keskittyy arjen pieniin hyviin asioihin ja kaikkeen siihen, mistä vielä voi iloita juuri nyt: uuteen hyvään kirjaan kirjastosta, ruokaan, joka maistui isäkullallekin, sanaristikkoon, joka tuli melkein valmiiksi, siihen, että kenkä mahtui tänään turvonneeseen jalkaan.

Sain monta vuotta sitten äidiltäni postia, silloin, kun lapset olivat vielä pieniä ja arki legopeltoa muistuttavassa kodissa usein vähemmän hohdokasta. Minun kortissani luki: ”Hymyile, lapseni - päiväsi on kaunis.” Sen olen oppinut ja halunnut muistaa, joka päivä. Se on tärkeintä, ja se on tärkeää myös minun tyttärilleni ja poikasilleni. Ei haittaa, että en oppinut lapsena tekemään äitini kanssa pannulappuja. Olen oppinut kiittämään tästä päivästä ja elämään juuri nyt."

Pikkukuu

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?

Eläkeläisillä on monia pieniä iloja, joista he työelämässä ollessa vain unelmoivat. Voi valvoa myöhään, käydä päivällä elokuvissa tai pitää yöpaitapäivän, jolloin ei edes poistu kotoa. 

Ne pienimmät ilot ovat usein suurimmat.

Kysyimme eläkeläisiltä, mikä heidän elämässään on nyt parasta. Mikä näistä ilahduttaa tai ilahduttaisi sinua eniten?

  1. Saan nukkua niin myöhään kuin huvittaa ja lukea aamulla lehteä vaikka puoleenpäivään.
  2. Voin katsella yömyöhään Netflixistä elokuvia, jos siltä tuntuu. Aamulla ei tarvitse olla pirteänä työvalmiudessa! 
  3. Liikunnalle on enemmän aikaa kuin työelämässä. Päivällä on jumpissa ja uimahallissa väljää ja mukavaa.
  4. Voin nauttia kulttuuriannoksen jo päivällä. Monissa teattereissa ja elokuvateattereissa on päivänäytöksissä eläkeläishintoja.
  5. Kokeilen uusia lounaspaikkoja. Monista ravintoloista saa päivällä eläkeläisalennuksia.
  6. Elän ex tempore -elämää. Päätän vasta aamulla, mitä teen. Ostan vaikka halvan bussilipun lähikaupunkiin ja käyn siellä retkellä.
  7. Tunnen itseni tärkeäksi. Voin hoitaa sairastunutta lastenlasta tai vaikka naapurin lasta. Auttaminen tuo hyvää mieltä kaikille.

Plussaelämää lastenlasten kanssa

Helsinkiläinen Aira Väisänen, 66, kertoo alkukriisin jälkeen nauttineensa eläkkeelläolosta.

– Olen uutisnälkäinen, uppoudun aamuisin Helsingin Sanomiin ja seuraan monia nettisivuja. Käyn pari kertaa viikossa liikunnassa, saman verran muissa ryhmäharrastuksissa. Yllättäen olen muuttumassa kulttuurimummoksi, koska saan liput elokuviin ja teattereihin päivä- tai eläkeläishinnoin. Tuntuu ylelliseltä istua elokuvissa kello 12. Opiskeluaikaisen ystävättären kanssa kokeilemme kerran kuussa uutta ruokapaikkaa. Lounasaikaan monissa ravintoloissa saa eläkeläisalennuksen. 

Aira toteaa myös olevansa onnekas, kun voi ja saa olla mukana 7- ja 4-vuotiaiden tyttärenpoikien arjessa. Hän oli itse aikoinaan kahden tytön kiireinen yksinhuoltaja, ja muistaa, että säätämistä riitti.

– Tunnen, että minua tarvitaan. Voin olla pojille yhtenä lisävoimavarana toisten isovanhempien lisäksi. Pääsen taas leikkimään piilosta ja tutustumaan poikaenergiaan!

Vuorotyötä tekevien vanhempien päivät vaihtelevat ja venyvät. Airalle napsahtaa yleensä pari iltapäivää viikossa, joskus lauantai tai sunnuntai tai muutama sairaspäivä.

– Nämä eivät rasita minua yhtään. Läheisyys tuo iloa puolin ja toisin.

Aira on huomannut, että eläkkeelläkin pitää olla sovittuja aikatauluja, tapaamisia ja tapahtumia. Muuten viikoista tulee pelkkää löysää puuroa. Elämänlaatu on paljolti oman uteliaisuuden ja aktiivisuuden varassa.

– Varsinkin yksinasuvan on opeteltava sitkeästi itsensä johtajaksi, koska työpaikan pomo tai kukaan muukaan ei enää kerro, mitä tänään tai huomenna pitäisi tehdä. Ja silti parasta on arjen väljyys, mahdollisuus tarttua yllätyksiin, katsella rauhassa pihlajassa herkuttelevia tilhiä tai lukea kirjaa vielä silloinkin, kun työikäiset menevät nukkumaan.

Kuntoilua ja kirjoittamista

Järvenpääläinen Raili Ojala-Signell, 67, löysi kuntoilun vasta eläkkeellä, vaikka pyöräily ja kävely ovat aina olleet osa arkea.

– Menin kolmen kuukauden ohjattuun ryhmään, jossa opetettiin kädestä pitäen eri liikuntavaihtoehtoja. Liikkumisesta tuli osa arkeani. Nykyisin käyn ainakin kolmesti viikossa jumpissa tai kuntosalilla. Senioreiden ohjattu kuntosalitreeni on tuonut elämääni uusia ystäviä. Myös talviuinti on tärkeää. Loka-huhtikuussa käyn jumpan jälkeen avannossa, Raili kertoo.

Kirjoittajaryhmät ovat täynnä eläkeläisiä, joilla vihdoin on aikaa tutkia muistiinpanoja ja vanhoja valokuvia. Raili kirjoitti omakustanteena elämänkertansa vuonna 2014 ja ystävänsä Aunen elämänkerran vuonna 2016. Raili on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi, ja työtäkin hän teki kuulovammaisten parissa.

– Olen skannannut sukulaisten ja tuttavien valokuva-albumeita lapsuuteni ja nuoruuteni Säynätsalon kuurojen yhteisöstä, retkistä, juhlista sekä vierailuista. Kuvia on noin 1500, ja aion tehdä niistä Ifolorin ohjelmalla valokuvakirjan. 

Raililla on etäavomies. Molemmat elävät omissa kodeissaan 40 kilometrin päässä toisistaan.

– Se on meille paras ratkaisu. Arkipäivät rauhoitamme omille jutuillemme. Viikonloput ovat yhteistä aikaa, jolloin harrastamme kulttuuria, ystävien tapaamista, mökkeilyä ja puutarhanhoitoa.

Uusi, hyvä elämänvaihe

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen, 63, on ollut osatyökyvyttömyyseläkkeellä elokuusta 2015  lähtien.

– Sain osa-aikaeläkepäätöksen 60-vuotiaana. Se ei tullut yhtään liian aikaisin, Heikki toteaa, ja kertoo kokemusten kahdesta kevennetystä työvuodesta olleen pelkästään myönteisiä.

Työ, lepo ja palautuminen olivat oikeassa suhteessa. Työ ei vienyt kaikkea energiaa ja toimintatarmoa.

Heikki Kupiainen.
Heikki Kupiainen.

– Työskentelen lukion historian ja yhteiskunnallisten aineiden lehtorina ja jaksan nyt nauttia aiempaa paremmin työstäni. Työntekoon on palannut iloisuus, rentous ja letkeys - jopa tilannekomiikkakin saattaa toimia.

Ja mikä parasta: vapaa-ajalla Heikki jaksaa puuhastella ja harrastaa. Puuhaa riittää kotitarpeiksi omakotitalossa ja loma-asunnolla. 

– Kuntoilu raikkaassa ulkoilmassa on hyvä vastakohta siisteille sisätöille. Virtaa liikenee niin vanhoille kuin uusillekin harrastuksille. Päivänokoset ovat uusi ylellisyys – samoin kiireettömät aamut. Tästä mieluisasta elämänvaiheesta on hyvä siirtyä aikanaan täyseläkeläiseksi melko hyväkuntoisena, vireänä ja tyytyväisenä.

Joulutähti ja amaryllis pitävät pintansa, mutta viime vuosien aikana suosioon on noussut myös menneiltä vuosikymmeniltä tuttu joulukukka. 

Joulutähti on monille suomalaisille joulukukkien kruunaamaton kuningas, mutta tiesitkö, että muualla Euroopassa se ei kuulu jouluun lainkaan? 

– Keski-Euroopassa joulutähden nimi on tähtilatva ja se on suosittu äitienpäiväkukka, kertoo Kukkakauppa Bieder Ruoholahden floristi Tapio Komminaho.

Joulukukat voi hankkia jo hyvissä ajoin. Esimerkiksi joulutähti kestää hyvällä hoidolla ainakin kuukauden verran. Se viihtyy vedottomassa, valoisassa paikassa ja pitää tasaisesta kosteudesta. Mullan pinta saa kuivahtaa kasteluiden välissä, niin joulutähti ei varista alimpia lehtiään ja pysyy kauniina aattoon asti.

Joulutähti on edelleen erittäin suosittu joulukukka, mutta ei enää se ostetuin.

– Viime vuonna meillä myytiin eniten kotimaista amaryllista, Komminaho paljastaa.

Amaryllis on sipulikukka ja siten vaatimaton hoidon suhteen. Se ei tarvitse kuin tilkan vettä siinä vaiheessa, kun kukka alkaa avautua.

– Osa ei anna vettä silloinkaan, mutta itse annan hivenen, jotta kukka avautuu kauniisti eikä siihen jää ryppyjä avausvaiheessa, Komminaho vinkkaa.

Toinen suosittu joulun sipulikukka on hyasintti. Sekin on muualla Euroopassa kevään eikä joulun kukka: hyasintin keltaista versiota myydään esimerkiksi Tanskassa ja Hollannissa eniten pääsiäisen aikaan. 

– Hyasintti on klassikko, mutta tänä päivänä osa ihmisistä on aika tuoksuherkkiä, joten voimakkaan tuoksunsa vuoksi hyasinttia ei osteta enää niin paljon kuin ennen. 

Amaryllis ja hyasintti ovat Komminahon mukaan ehdottomasti helppohoitoisimmat joulukukat: niille riittää pari tilkkaa vettä koko niiden elinkaaren aikana.

– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.
– Joulutähti pitää yhä pintansa, sanoo Bieder Ruoholahti -kukkaliikkeen Tapio Komminaho.

Uudet tuulet

Vai kaipaisitko kotiin jotain raikkaampaa vaihtoehtoa joulukukalle? Jos joulutähti ja amaryllis tuntuvat tylsiltä valinnoilta, vaihtoehtoja on. Tällä hetkellä suurta suosiota nauttii vuosikymmenten takaa tuttu kaunotar.

– Jouluruusu teki paluun noin kymmenen vuotta sitten ja sitä esitellään nyt joka sisustuslehdessä tyylikkäänä, kauniina joulukukkavaihtoehtona.  Sitä oli paljon jo 1900-luvun alussa ja siitä aina 50-luvulle asti. Sen jälkeen meillä Suomessa alkoi olla lämpimämpää, ja joulutähdet ja kumppanit nousivat suosioon, koska ne tarkenivat jouluruusua paremmin, Komminaho kertoo. 

Toinen kaunis, ei-perinteinen joulukukka on valkoinen orkidea.

– Ne voidaan koristella kukkaliikkeessä vaikka kävyillä tai ruseteilla. 

Jouluruusua saapuu ostamaan myös huhtikuussa eläkkeelle jäänyt Aune-Marja Sinisalo, 63. 

– Pistäydyin hiljattain pikkusiskoni Seijan luona ja hänellä oli jouluruusu. Ihastelin sitä ja Seija sanoi, että muistaa jouluruususta aina Aura-Leenan, isosiskomme, joka kuoli tammikuussa. Aura-Leena osti usein meille siskoksille jouluruusut. Nyt saamme ostaa ne itse, Sinisalo kertoo. 

Komminaho neuvoo Sinisalolle, miten jouluruusun saa kukoistamaan.

– Laitoin näille liikkeen ruusuille aamulla lisää ja juuri katsoin, että kannattaa kohta lisätä. Nämä juovat paljon. 

Aune-Marja Sinisalo käy usein samassa kukkaliikkeessä. Joulukukat hän ostaa joka vuosi hyvissä ajoin ja saa niitä myös ystäviltään. 

– Suosikini on nyt tämä jouluruusu, mutta amaryllis on myös aivan ihana. Pidän punaisista ja valkoisista joulukukista. Ostan ne jo aikaisin ja toivon, että ne kuolevat pian joulun jälkeen – sitten jo riittää, hän nauraa. 

Lue kattava opas: Näin hoidat kaikkia joulukukkia oikein