Tuula Vainikainen, 56, on toimittaja, tietokirjailija, äiti ja tytär. Hän uskoo, että äiti–tytär-suhde selvisi monelta koettelemukselta, koska hänen äitinsä kuoli 66-vuotiaana. Miksi äidit ja tyttäret niin usein riitaantuvat?

"Kevätlomalla Espanjan Aurinkorannikolla kääriydyn iltapäiväunosille kirjavaan villasaaliin. Ostin sen aikanaan äidille Skotlannista; en tosin nähnyt hänen koskaan käyttävän tuliaistani. Harmittihan se, olin kyseisen saalin niin tarkasti ja ajatuksella hänelle valikoinut.

Kun lomailen Espanjassa, muistelen äitiä usein. Näen hänet pää kallellaan San Rafaelin aukiolla, jossa valokuvasin hänet, kun olimme etsimässä perheelleni vuorotteluvapaan ajaksi asuntoa kesällä 1999.

Kuvasin häntä myöhemmin Mijas Pueblossa isän kanssa Virgin de la Penan kappelilla, kun vanhempani tulivat meitä tervehtimään. Äidillä oli silloin päällään samat keltaiset farkut kuin kuolinpäivänään. Viisi vuotta tuon päivän jälkeen äiti nimittäin joutui onnettomuuteen noin korttelin päässä kodistaan. Humalainen pyöräilijä ajoi hänen päälleen suojatiellä keskellä päivää ja Naantalin muumikesää.

Äiti oli kuollessaan 66-vuotias. Terve nainen, niin kuin oikeuslääkäri kirjoitti raportissaan. Olen nyt 10 vuotta nuorempi kuin äitini kuollessaan ja seison elämän etulinjassa puolisoni kanssa. Meitä edeltävät perheenjäsenet ovat kaikki poistuneet.

Kun äiti ei enää tunne

Seuraan ystävättärieni huolta ja taistelua äitiensä ja isiensä hoidon järjestämiseksi. Tyttären huoli äidin kunnosta ja kotona pärjäämisestä on syvä, asuipa muistisairas ja hauras vanhus satojen kilometrien päässä tai samalla paikkakunnalla. Äiti tarvitsisi apua, mutta ei suostu sitä vastaanottamaan. Tyttären käydessä purkautuu paljon pahaa mieltä, puolin ja toisin.

Toisen ystävän huoli äidistään on viime kuukausina vain lisääntynyt, vaikka äidin pitkälle edennyt muisti­sairaus on avannut hänelle ovet hoitokotiin. Äiti ei enää tunne tytärtään.

Kolmannen ystävän äiti kulki Helsingissä viimeiset vuotensa kodin ja eri sairaaloiden välillä. Kun äiti viimein pääsi hoivakotiin, tytär sai huokaista helpotuksesta. Äidin henki ei ollut enää yksin hänen varassaan. Äiti kuoli kahden kuukauden kuluttua tästä.

Mitä positiivista tästä voi sanoa?

Minulla on äitiä ikävä. Tuntuu pahalta, kun ajattelen, mitä kaikkea häneltä jäi kokematta.

Hän ei päässyt viettämään leppoisia eläkepäiviä Espanjaan, vaikka oli opiskellut kieltä vuosia ja toivoi pääsevänsä aurinkoon. Hän ei saanut nähdä kolmen nuorimman poikani ylioppilaaksipääsyä, häitä tai kahden suloisen lapsenlapseni syntymää.

Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt ikävääni uudenlaista, positiivista sävyä.

Äiti kuoli sittenkin onnellisena ja säilytti ihmisarvonsa sekä omatoimisuuteensa loppuun saakka.

Hänen ei tarvinnut virua kotona tai hoitolaitoksessa muistamattomana, sänkyyn liian varhain lääkittynä, ihmetellen, kuka milloinkin ovesta pistäytyisi.

Eikä meidän tarvinnut kokeilla, kuinka äiti–tytär-suhteemme olisi kestänyt, kun minusta olisi tullut hänen huolenpitäjänsä."

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti?

Kirjoita tunteistasi ja keskustele aiheesta tämän jutun alla olevassa kommentointikentässä.