Tuula Vainikainen, 56, on toimittaja, tietokirjailija, äiti ja tytär. Hän uskoo, että äiti–tytär-suhde selvisi monelta koettelemukselta, koska hänen äitinsä kuoli 66-vuotiaana. Miksi äidit ja tyttäret niin usein riitaantuvat?

"Kevätlomalla Espanjan Aurinkorannikolla kääriydyn iltapäiväunosille kirjavaan villasaaliin. Ostin sen aikanaan äidille Skotlannista; en tosin nähnyt hänen koskaan käyttävän tuliaistani. Harmittihan se, olin kyseisen saalin niin tarkasti ja ajatuksella hänelle valikoinut.

Kun lomailen Espanjassa, muistelen äitiä usein. Näen hänet pää kallellaan San Rafaelin aukiolla, jossa valokuvasin hänet, kun olimme etsimässä perheelleni vuorotteluvapaan ajaksi asuntoa kesällä 1999.

Kuvasin häntä myöhemmin Mijas Pueblossa isän kanssa Virgin de la Penan kappelilla, kun vanhempani tulivat meitä tervehtimään. Äidillä oli silloin päällään samat keltaiset farkut kuin kuolinpäivänään. Viisi vuotta tuon päivän jälkeen äiti nimittäin joutui onnettomuuteen noin korttelin päässä kodistaan. Humalainen pyöräilijä ajoi hänen päälleen suojatiellä keskellä päivää ja Naantalin muumikesää.

Äiti oli kuollessaan 66-vuotias. Terve nainen, niin kuin oikeuslääkäri kirjoitti raportissaan. Olen nyt 10 vuotta nuorempi kuin äitini kuollessaan ja seison elämän etulinjassa puolisoni kanssa. Meitä edeltävät perheenjäsenet ovat kaikki poistuneet.

Kun äiti ei enää tunne

Seuraan ystävättärieni huolta ja taistelua äitiensä ja isiensä hoidon järjestämiseksi. Tyttären huoli äidin kunnosta ja kotona pärjäämisestä on syvä, asuipa muistisairas ja hauras vanhus satojen kilometrien päässä tai samalla paikkakunnalla. Äiti tarvitsisi apua, mutta ei suostu sitä vastaanottamaan. Tyttären käydessä purkautuu paljon pahaa mieltä, puolin ja toisin.

Toisen ystävän huoli äidistään on viime kuukausina vain lisääntynyt, vaikka äidin pitkälle edennyt muisti­sairaus on avannut hänelle ovet hoitokotiin. Äiti ei enää tunne tytärtään.

Kolmannen ystävän äiti kulki Helsingissä viimeiset vuotensa kodin ja eri sairaaloiden välillä. Kun äiti viimein pääsi hoivakotiin, tytär sai huokaista helpotuksesta. Äidin henki ei ollut enää yksin hänen varassaan. Äiti kuoli kahden kuukauden kuluttua tästä.

Mitä positiivista tästä voi sanoa?

Minulla on äitiä ikävä. Tuntuu pahalta, kun ajattelen, mitä kaikkea häneltä jäi kokematta.

Hän ei päässyt viettämään leppoisia eläkepäiviä Espanjaan, vaikka oli opiskellut kieltä vuosia ja toivoi pääsevänsä aurinkoon. Hän ei saanut nähdä kolmen nuorimman poikani ylioppilaaksipääsyä, häitä tai kahden suloisen lapsenlapseni syntymää.

Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt ikävääni uudenlaista, positiivista sävyä.

Äiti kuoli sittenkin onnellisena ja säilytti ihmisarvonsa sekä omatoimisuuteensa loppuun saakka.

Hänen ei tarvinnut virua kotona tai hoitolaitoksessa muistamattomana, sänkyyn liian varhain lääkittynä, ihmetellen, kuka milloinkin ovesta pistäytyisi.

Eikä meidän tarvinnut kokeilla, kuinka äiti–tytär-suhteemme olisi kestänyt, kun minusta olisi tullut hänen huolenpitäjänsä."

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti?

Kirjoita tunteistasi ja keskustele aiheesta tämän jutun alla olevassa kommentointikentässä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.