Moni keski-ikäinen nainen uupuu hoivatarpeiden puristuksessa, kun lapset ja vanhemmat vaativat hoivaa samanaikaisesti.

Työt on tehtävä ja lapset hoidettava. Moni keski-ikäinen joutuu huomaamaan, että sekään ei riitä, sillä samaan aikaan vanhemmat ikääntyvät ja alkavat kaivata apua.

Aviopari Heikki ja Kirsi Hiilamo ovat kirjoittaneet aiheesta kirjan Hoivataistelu – tekoja läheisten puolesta (Kirjapaja, 2015).

Kirjan mukaan jo kolmasosa työssäkäyvistä hoivaa työn ohessa ikääntynyttä tai sairastavaa läheistään.

Puolison tai vanhemman hoivaamiseen kuuluu kevyimmillään ruuanlaittoa ja siivoamista, raskaimmillaan ympärivuorokautista sairaanhoitoa.

Kohti omaishoivavaltiota

Suomen perustuslaki sanoo, että julkisen vallan on turvattava ”jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut”.

Käytännössä asia jää kuntien vastuulle ja ne määrittävät, mitä julkiseen palvelulupaukseen kuuluu.

Hoivataistelun lähtötilanteen sanelee siis asuinkunta. Esimerkiksi kotiavun laajuus vaihtelee kunnittain.

Pienten lasten hoitoa helpotetaan monin tavoin, mutta aikuisten huolenpitoon yhteiskunta suhtautuu pidättyvämmin.

Ikääntyvien ainut subjektiivinen palveluoikeus on palvelutarpeen arviointi 75-vuotiaana. Oikeus koskee vain arviointia, ei enää arvioinnin tulosten täytäntöönpanoa.

Suomessa on karsittu vauhdilla vanhusten laitoshoitoa, ja osa hoivatarpeesta on sysätty omaisille. Kirjoittajat tulkitsevat, että olemme siirtymässä hyvinvointivaltiosta omaishoivavaltioon.

Hoivavastuu kuormittaa

Julkisessa terveydenhuollossa potilaan kuluttajan rooli on heikko. Valinnan mahdollisuuksia on vähän ja päätöksistä on vaikea valittaa.

Vapaaehtoisessa omaishoivassa kuluttajan rooli poistuu täysin. Toisella puolen ovat hoivattavan tarpeet ja toisella omaishoitajan jaksaminen.

Kotipalvelu hoitaa osan tehtävistä, mutta hoivavastuuta sille ei voi ulkoistaa. Se kaatuu läheisille.

Hoivataistelu-kirjassa 18 ihmistä avaa hoivarintamakokemuksiaan. Heidän mukaansa omaisten ja terveydenhuollon ammattilaisten kommunikaatio toimii huonosti. Omaiset ovat ikään kuin ”tiellä”, vaikka kantavat päävastuun läheisensä selviytymisestä. 

Tuntemattomat sotilaat

Omaishoivasta on vaikea puhua, sillä siihen liittyy intiimejä, tunnekylläisiä kysymyksiä. Hoivaa koskevat kiistat kiristävät usein sisarusten välejä.

Omaishoivassa vastuu ei jakaudu tasaisesti. Yksi sisaruksista ottaa yleensä hoivatyön vastuulleen ja hoivataistelu nielaisee helposti koko elämän.

Hoivaaminen on pääsääntöisesti naisten vastuulla. Omaishoivan työjärjestys on tämä: puoliso, tytär, miniä, poika ja muut sukulaiset.

Omaishoivassa naiset huolehtivat muun muassa kodista ja hygieniasta, miehet korjaus- ja pihatöistä. Kaupassakäynti ja kyyditseminen jakautuvat tasaisemmin sekä miesten että naisten vastuulle.

Suurin osa aikuisia läheisiä hoitavista on keski-ikäisiä naisia, joiden omat lapset ovat aikuistuneet tai aikuistumassa.

”Kiltit tyttäret” säästävät yhteiskunnan varoja, mutta laittavat itsensä todella koville. Nämä urheat naiset ovat 2000-luvun hoivataistelun tuntemattomia, hiljaisia sotilaita.

Vierailija

Hiilamot varoittavat: Olemme siirtymässä omaishoivavaltioon

Artikkeli antaa paljon ajateltavaa, painavaa asiaa ja todellista huolta herättävää. Jos vanhusten hoito hivutetaan omaisille ja läheisille vastuullisesti, on ehdottomasti siihen saatava yhteiskunnalta tukea. Asiatuntevaa hoito- ja lääkäriapua on oltava tarvittaessa, omaishoidon tuen on oltava riittävä. Ei voi rinnastaa lasten ja vanhusten kotihoitoa, eikä pitäisi siltä pohjalta lähteä että jos lapsetkin hoidetaan kotona, miksei myös vanhukset. Aivan yksinäisille vanhuksille täytyy löytyä...
Lue kommentti

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.