Pyykki pestiin järven rannassa pyykkipadassa ja kuivattiin omassa pihassa. Kuva: Sanoma-arkisto / Lukijan kuva / Simo Ruuskanen
Pyykki pestiin järven rannassa pyykkipadassa ja kuivattiin omassa pihassa. Kuva: Sanoma-arkisto / Lukijan kuva / Simo Ruuskanen

"Tyttö hypähtelee kotiin kympin koe olkalaukussaan. Äiti tuskin vilkaisee paperia. "Saiko kukaan 10+?" hän tokaisee."

"Pieni tyttö matkalla koulusta kotiin. On kevät ja jalka keveä. Kumisaappaat ovat vaihtuneet kippakenkiin. Ojanpenkalla loistaa keltaista kultaa, leskenlehdet kukkivat valtoimenaan. Tyttönen poimii kimpun. Kirjoissa ja lauluissa kerrotaan, miten äiti ilahtuu. Kotona äiti iänikuisessa esiliinassaan hyörii hellan ääressä. Lapsi ojentaa iloisen odottavana kukkansa. Äiti vilkaisee, tuhahtaa: "Eiväthän nuo kestä maljakossa. Isän mehiläiset olisivat niistä keränneet hunajaa."

Toinen muistikuva samoilta ajoilta. Tyttö hypähtelee kotiin kympin koe olkalaukussaan. Äiti tuskin vilkaisee paperia. "Saiko kukaan 10+?" hän tokaisee.

Kolmas kuva. Äiti odottelee poikkeuksellisesti koulun portilla. Lienee käynyt kaupassa ja huomannut oppilaiden purkautuvan ovesta. "Katselin, kun tulit luokkakavereittesi kanssa. Kyllä sinulla on paksummat jalat kuin muilla." Tuon ajan luokkakuvista näen, että minulla oli ihan samalaiset rimppakintut kuin muillakin. Sillä minähän se olin ja olen, tuo pieni lettipäinen tyttö, jota nyt muistoissani katselen lempeällä myötätunnolla.

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Vanhat valokuvat kertovat muutakin. Näen itseni, ehkä kahdeksan täyttäneenä, mekossa, jonka laajahkoa helmaa kiertää leveä ohuella mustalla muliinilangalla ristipistoin kirjottu ruusuraita. Muistan, miten itse sen pistelin kanavakankaan läpi paperimallista katsoen, ruutuja laskien. Ollapa se mekko vielä tallella. Voisin itse ihailla ja kehua pientä itseäni. En muista, että olisin kiitosta tai kehua saanut äidiltä. Tokihan nyt lapsi osasi semmoista ja jaksoi.

Lapsilleni halusin mummolan

Ilolla lähdin opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle yliopistoon. Laudaturin paperit takasivat silloin sisäänpääsyn, mutta uskoin olevani lihava, ruma ja tyhmä. Oppi oli mennyt perille, vaikka olin päättänyt jo varhain, etten usko äitini puheita ja että toimin kaikessa päinvastoin kuin hän.

Aikanaan avioiduin. Kun aloin odottaa lasta, päätin, että lapsillani on mummola, itselläni ei sitä ollut koskaan ollut. Päätin niellä kaiken. Se onnistuikin. En kuunnellut edes äitini kauhukertomuksia synnytyksestä, kuulin, mutta en kuunnellut. Toki jo lapsuudestani muistin, että esikoisen jälkeen äiti oli päättänyt, ettei yhtään lasta lisää. Meitä syntyi vielä kolme kaikista sen ajan varotoimista huolimatta, yksi toivottu ja kolme ei-toivottua.

Kotini oli aina auki mummille ja ukille, usein vierailimme heidän luonaan. Muutimme paikkakunnalle, josta oli sopiva 50 kilometrin matka, ei liian lähellä, ei liian kaukana.

Kun esikoispoikani oli kaksivuotias, kävi ilmi, että odottamani tyttövauva oli kuollut kohtuun. Adventtiaika oli alkamassa, miehelläni kiireinen työrupeama edessä, poika tarvitsi hoitajaa. Soitin äidilleni ja selvitin tilanteen, pakko mennä aamulla sairaalaan synnyttämään kuollutta. "En minä nyt ehdi, kun on joulukin tulossa", vastasi äitini. Lanttulaatikko oli tärkeämpi kuin tytär ja tyttären lapset. Itse ajattelin silloin, että minä en koskaan jätä omia lapsiani pulaan, jos suinkin voin auttaa.

Vuoden päästä minulla oli sylissäni terve tyttö.

Pian kävi ilmi, että mummi oli hyvä mummi pojalle, mutta huono mummi tyttärelle. Samoin oli ollut lapsuudessani. Minun kolmella veljelläni oli hyvä äiti, vaikka pikkuveli tiesikin, ettei ollut toivottu.

Tee testi: Miten paljon mummoa sinussa on?

Vasta ukin kuoltua tilanne kärjistyi niin, että lapset alkoivat kysellä, onko pakko hakea mummi jouluksi meille, kun se kumminkin pilaa koko homman.

Kymmenen vuotta pidimme monin tavoin huolta leskeytyneestä ja yhä hankalammaksi muuttuvasta mummista. En itkenyt, kun äitini kuoli. Helpotti.

Millainen mummo minä olen?

Elämä ei mene niin kuin toivoo ja kuvittelee. Olen ollut töissä käyvä isoäiti. Lapseni ja lapsenlapseni ovat asuneet 3-4 tunnin automatkan päässä. En ole voinut olla avuksi, kuten olisin halunnut.

Olen varmasti toistanut tietämättäni äitini virheitä ja lisäksi tehnyt ihan omiakin. Mutta uskon ja toivon, että minun tyttäreni itkee minun kuolemaani. Hän tosin tässä totesi: "Jos sinusta tulee vanhana yhtä ilkeä kuin mummista, niin en pidä huolta, en käy edes katsomassa."

Ihan turhaanko siis yritin opettaa lapsilleni, että vanhemmista pidetään huolta, olivat he millaisia hyvänsä?"

Meirami