Oi, ihanat häät! Lukijat muistelevat herkkiä ja hauskoja kesähäitä

Ottaako kukkaan kahavia?

Sirkka Saaristo muistelee:

"Nuorimmainen tyttäreni muutti pääkaupunkiseudulle varsin nuorena. Siellä hän tapasi myös elämänsä miehen, tulevan aviomiehensä.

Häitä vietettiin Helsingin seudulla, ja jatkot pidettiin morsiusparin kotona. Vieraana oli useita fiksuja nuoria miehiä.

Olen itse Pohjois-Suomen kasvatti ja puhun lähinnä Oulun ja Raahen murteita. Olen aika välitön, joten päätin alkaa tarjoilla vieraille kahvia. Niin minä sitten kysyin oikein leveästi:

"Ottaako kukkaan lissää kahavia, kahavi on valamista?"

Murteeni herätti hilpeyttä ja uteliaisuutta helsinkiläisvieraissa. Nuoret miehet halusivat tietää enemmän puhumistani murteista ja he sanoivat, että murteet ovat rikkaus, joista ei pitäisi luopua!"

Allah tiesi paremmin

Anitta Mitchell kertoo: 

"Vuonna 1983 seisoin lentokentällä Saudi-Arabian Jeddassa. Olin matkalla Kyproksen ja Moskovan kautta Suomeen, omiin häihini.

Kaikki oli tapahtunut äkkiä ja arvaamatta. Olin Jeddassa töissä, yritin hankkia rahaa saadakseni yksiön Helsingistä. Stadissa asunnot olivat kiven alla ja hinnat korkealla.

Muutaman kuukauden jälkeen tapasin mukavan australialaismiehen. Hän oli tullut tienaamaan rahoja purjeveneen ostoon, ja minä olin vannoutunut vanhapiika. Mieskään ei ollut kiinnostunut naimisiinmenosta.

Allah kuitenkin tiesi paremmin, kuten eräs paikallinen tulkitsi asian.

– Kun tulee Allahin maahan, niin Allah antaa mitä kukin tarvitsee, tuo paikallinen virkkoi.

Ja niinpä australialaismies kosi jo kuukauden tuttavuuden jälkeen.

HÄIDEN ALLA kesäinen Suomi oli kauneimmillaan. Sisareni oli hoitanut kaikki hääjärjestelyt, kirkon, papin, juhlapaikan ja kutsukortit. Saudi-Arabiasta käsin järjestelyt eivät olisi sujuneetkaan. Ilman siskon apua olisi voinut käydä niin, että häät olisivat jääneet pitämättä.

Hääpaikkana oli Messilän Kartano Hollolassa. Hollolan keskiaikainen kivikirkko oli varattu vihkitilaisuutta varten. Olin saapunut Suomeen kaksi viikkoa ennen häitä, ehtiäkseni järjestelemään kaikki pakolliset asiat, kuten kuulutukset ja pitopaikan järjestelyt. Tarvitsimme myös seitsemän maan pienoisliput, silla häävieraita oli tulossa monesta eri maasta.

Sulhaseni saapui Suomeen viikkoa ennen häitä. Mieheni, J.A. Mitchell, oli Melbournen Syyrian Ortodoxisen seurakunnan jäsen, mutta hän asui Saudi-Arabiassa. Kotoisin hän oli Australian Melbournesta.

Tunsin vieraiden katseet ja ihmettelyn: taasko viedään suomalaista tyttöparkaa ulkomaille, tuntemattomaan maahan?

KUN HÄÄPÄIVÄN AAMU koitti, oli sää aurinkoinen ja lämmin. Aamulla kävin kampaajalla ja hiukseni sidottiin nutturalle. Koristeeksi laitettiin kukkia, niitä samoja, joita oli myos hääkimpussani. Oli murattia, orvokkeja valkoisia ruusuja, freesioita, koko kesän kirjo kimpussani.

Sulho odotteli Lahden torin laidalla ja kävi vilkasta keskustelua paikallisten romanien kanssa. Olihan hänkin tumma ja siten joukkoon sopiva. Hän tuli toimeen ihmisten kanssa, koska oli olemukseltaan hyvin rento, tyypillinen australialainen siis. 

Järjestin vielä morsiustytöille kukkaseppeleet, jonka jälkeen lähdimme käymään mummolassa Lahdessa. Mummolassa sulhaseni totesi, ettei osaa tanssia häävalssia. En uskonut häntä, mutta varmuuden vuoksi kokeilimme. Eihän siitä mitään tullut! Eikä aikaakaan kun vanha mummoni alkoi opettamaan sulholle valssia. Vähän meitä nauratti, kun vierailu meni sellaiseksi valssaamiseksi.

Vihdoin tuli aika pukeutua morsiuspukuun, jonka äitini oli ommellut. Kaunis pitkä puku, pitsitakki, jotain sinistä ja jotain lainattua. Niin morsian oli valmis vihille menoon. Morsiustyttöinä meillä olivat ystäväni suloiset lapset. Nuorin heistä oli kahden vanha ja vanhinkin vasta neljävuotias.

Tässä vaiheessa yhtä vieraista vasta tuotiin lentokentältä, koska tämä oli joutunut Beirutin lentäkentällä melkein räjähdyksen uhriksi. Hän saapui myöhässä Helsinkiin. Hän oli tosin unohtanut kaupungin nimen, jossa häitä tanssittaisiin! Onneksi olin pyytänyt ystäviäni hakemaan tämän hajamielisen jenkkitohtorin kentältä.

ASTUIMME HARTAIN MIELIN kirkkoon ja polvistuimme alttarille. Mendelssohnin Häämarssi soi. Vihkitoimituksen suoritti minulle tärkeä pappi. Hän oli ollut Perheniemen kansanopiston rehtorina, olin itse koulun entinen oppilas.

– Kun kaikki kauniit muuttolintuset palaavat Suomeen kesäksi, niin myös te olette saapuneet kaukaa Saudi-Arabiasta Suomeen vihittäväksi. Teidät vihitään tässä ikiaikaisessa kirkossa, jossa niin monet ovat toisilleen lupautuneet elämän myötä ja vastoinkäymisessä. Sitä, minkä Jumala yhdistää, sitä älköön ihminen erottako, pappi puhui.

Messilässä tarjottu hääteria oli mahtava. Myöhemmin oli kakun ja kahvin aika. Tanssimme häävalssina Metsäkukkia-sävellyksen, jonka kummisetäni soitti haitarilla. Tanssimme pitkään. Vielä aamun valjetessa viimeiset sävelet kaikuivat yli Päijänteen selän.

Matkaevääksi saamamme sanat Hollolan kirkossa ovat kantaneet meitä hyvinä ja huonoina aikoina.

– Minä rakastan sinua. I am crazy about you, sanoo mieheni minulle vieläkin päivittäin.

Kun hääauto hajosi vuonna 1969

Akuliina kertoo: 

"Tuona kesänä suloinen pikkusiskoni oli siirtymässä rouvasäätyyn. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kaikki oli valmista. Kotiväki lähti kirkolle. Minä ja mieheni olimme valmiina kuljettamaan morsiusparia, meillähän oli uusi ikioma auto.

Autoi kuitenkin petti meidät. Ähisi ja puhisi vain eikä liikahtanutkaan kotipihalta. Ei ollut kännyköitä, mutta reipas tuleva lankomies syöksyi vajaan hakemaan polkupyörää. Sillä hän polki puolen kilometrin päähän naapuriin.

Sieltä saapui vanha Ifa-merkkinen auto, jonka penkeille kiireesti levitettiin lakanoita morsiamen valkoista pukua suojaamaan. Samaan kyytiin ahtauduimme kaikki: minä suuren vatsani kanssa, jännityksestä hikoileva morsiuspari, kiireinen polkupyöräilijä ja naurava Ifan omistaja, naapurin isäntä.

Kirkkoväki ja pappi odottivat vihkiparia, joka puolijuoksua saapui paikalle. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, ajattelin. Saivathan ne kaksi toisensa, pikkusiskoni ja sulhasmies.

Muistavatko juhlakalut enää viivytystä?  Eivät varmaan. Avioliitto on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta nämä kaksi eläkeläistä vaeltavat edelleen käsikynkkää.

Mutta minä, isosisko, muistan aina sen kauhunhetken, kun uusi vaaleansininen hääautomme hajosi."

Kauan odotettu häränhäntäkeitto

Maalaislapsi kertoo:

"Elettiin 1950-lukua suomalaisella maaseudulla. Tulossa olivat kesähäät eräässä kylän mahtitalossa. Itse olin tuolloin vielä kansakoulutyttö. Meidätkin oli kutsuttu sinne, sillä olimme tulevan vävyn lähisukua.

Äitimme päätti ottaa meidät tyttäret mukaansa häihin ja ennen lähtöä hän letitti tukkamme tiukoille leteille otsalta sivulle. Ylle laitettiin uudet kevätjuhla-asut, korallikangaspuserot ja ompelijatätimme tekemät kukkahameet. 

Täti oli taitava ompelija. Hän oli ommellut myös häätalon vanhanemännän eli morsiamen äidin leningin. Varakas emäntä piti kunnia-asianaan pukeutua jokaisessa julkisessa tilaisuudessa uuteen leninkiin. Näin hänen oli helpompaa keskustella vieraiden kanssa siitä, missä tilaisuudessa vieras oli nähnyt kunkin juhla-asun.  Ja tätimme oli ylpeä, että oli emännän hoviompelija. Kuka tahansa ei olisi kelvannutkaan siihen työhön.

OLO OLI JÄYKKÄ ja juhlava uusissa, vähän kankeissa hameissa. Mutta odotetumpi kuin mikään muu meidän lasten mielestä oli tuleva hääateria, sillä siitä oli puhuttu paljon jo edellisellä viikolla koulun pihalla ennen kesälomaa.  Huhu kertoi, että tarjolla olisi oikein häränhäntäkeittoa!

Tunsimme sekä härän että sen hännän, mutta häränhäntäkeittoa emme koskaan olleet nähneet, emme edes kuulleet siitä, saati maistaneet sitä. Niin hienoa ja ennenkuulumatonta soppaa se oli.  Ja mielikuvitusta kiehtovaa! Että sitä syötäisiin ihan lautaselta ja se olisi olevinaan hienoakin ruokaa.

Saavuimme häätaloon. Vanhaemäntä tervehti meitä virallisen vakavana ja osoitti lapsille paikat eteisen pitkän halkolaatikon päältä. Äidille hän huomautti, että sisareni hiukset oli letitetty liian löyhästi ja hapsottivat otsalta, sillä sisareni luonnonkiharat hiukset pyrkivät tulemaan  vallattomasti irti letistä. Näin oli varsinkin kuumalla säällä, vaikka äiti olisi ne kuinka tiukasti yrittänyt kiinnittää.

Vihkiminen alkoi ja loppui, virsi kaikui, joku puhui ja taas joku toinen. Meitä lapsia ei päästetty saliin, vaan kurkistelimme aikuisten kylkien välistä vakavaa näytelmää. Oli mustapukuisia miehiä ja naisia, mustahameisia ja ankarannäköisiä arvovieraita, ja ihmettelimme, miksi kaikki olivat niin synkkiä häissä. Valkopuseroisia, mustahameisia tarjoilijaneitosia juoksenteli kiireisenä ulos ja sisään keittiön ovesta.

Meillä oli hauskaa puolihämärässä halkolaatikolla. Meitä nauratti kovasti, kun pojat esittivät kummallisin elein havainnoiden, millaista ruokaa kohta saisimme ja miten syöjien kävisi. Kai nauraa sai oven takana, olihan häät ja tarjolla pian sitä ihmeellistä häränhäntäkeittoa!

VIIMEIN SITTEN pääsimme pääasiaan eli hääateriaan. Ja pian tuli meidänkin vuoromme saada sitä hienoa keittoa. Miltähän se näyttäisi? Tarkkailimme salissa aterioivia. Kyllä kai se syötävää oli, sillä aikuiset näyttivät lusikoivan sitä edelleen vakavina, eikä kukaan kuukahtanut kauhusta tai muusta syystä lattialle, kuten pojat olivat esittäneet. Olipa odotus pitkä! Nyt maistuisi jo keitto kuin keitto, muistan ajatelleeni.

Lopulta häränhäntäkeittolautaset tuotiin keittiöstä meillekin. No, uskaltaako sitä maistaa, ja kuka maistaisi ensin, me maalaislapset kyselimme toisiltamme.  Ruoka näytti kovin vaatimattomalta ja vaarattomalta. Koko lapsijoukko katseli toisiaan pitkällä halkolaatikolla.

Naapurin Erkki laittoi ensimmäisenä lusikallisen keittoa suuhunsa. Me muut seurasimme pojan reaktiota silmä kovana.

– Joo, on hiennoo, kuiva korppu suolaveessä ja koorallinen heeniä piällä, poika arvioi soppaa.

Tuskin saimme keiton alas naurultamme, sillä Erkki oli oikeassa. Siltä keitto todella näytti, kuivalta korpulta. Ja vielä kourallinen heiniä päällä! Ihan tuttuja ja syötäviä aineksia.

Meille lapsille ainakin jäi vakavista häistä mukava muisto!"

Maalaislapsi