Sota-ajan laulut olivat aikanaan voimalähde niin kotona kuin rintamalla. Laulut liikuttavat edelleen, lue lukijoiden tarinat.

Muistatko laulun?

Oli kesä 1940. Olin 6-vuotias, kovia kokenut karjalaislapsi. Asuimme Hämeessä kauniissa, isossa maalaistalossa evakkona. Talonväki oli erittäin ystävällistä. Heidän perheeseen kuului vanha isäntä, emäntä ja nuori miniä puolivuotiaan poikavauvansa kanssa. Pojan isä, talon ainoa poika oli kaatunut sodassa. Suuri oli suru koko perheessä.

Pidin paljon vauvasta, jota mielelläni hoivailin, ja äidistä, jota seurailin aina mihin hän menikään. Erikoisesti jäi mieleeni, kun hän istui lypsyllä ja lauloi kyynelten vieriessä poskilla. Hän lauloi sitä laulua usein. Minusta se oli niin kaunista ja haikeaa. En silloin ymmärtänyt sitä suurta surua, joka siihen liittyi, hänelle, nuorelle leskelle.

Katselen nyt usein heistä valokuvia ja hyräilen sitä, nyt tulee minulle kyyneleet silmiin. Valitettavasti en muista kaikkia sanoja, jotenkin näin siitä menee osia:

Kaunis on elon retki
sille ken joka hetki
riemun runsaimman saa…
juuri kun kauneimmillaan
välkkyi jo onnemme maa…
Parhainkin onni eilisen
kesti vain hetkisen…

Tuo suru jonka sain
on kaunis kantaa,
mut sydämeni vain
voin sulle antaa
Kun tummeneepi yö
nään sinitaivaan
mun sydämeni lyö
ain sulle vaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Terttu Pappinen, Jyväskylä

Lauluja läpi elämän

Pikkusiskoni Irman kanssa saimme leikkiä ja laulaa sydämen kyllyydestä maaseudulla. Kotimme oli 30-luvulle tyypillinen pieni talo, mutta se oli oma! Pientilamme oli oikeastaan kääpiötila, yleisin vielä silloin, noin 10 hehtaaria.

Melkein koko kansakouluaikamme oli sota. Kun Irma syksyllä 1939 aloitti alakoulun, itse olin jo silloin ”iso tyttö” aloittaessani alakoulun toista luokkaa.

Olimme aina laulaneet paljon. Ensin äidin kanssa pikkulasten lauluja. Kotiimme vedettiin sähköt 1934. Sitten isä osti vähittäismaksulla Helvar-radion. Saimme siitä säestäjän, mutta myös alati lisääntyvien laulujen sanoja ja säveleitä. Myöskin aikuisten lauluja, kuten Pallen revyitä. Kun enomies käväisi meillä, hän heittäytyi isän penkille pitkäkseen, veti lippalakin silmilleen ja lauloi komealla äänellään niitä samoja Pallen lauluja.

Niinpä ei ollut ihme, että me kaksi pientä juostessamme käsikkäin naapuriin vievällä polulla lauloimme niin että koko kulmakunta kaikui: Eikä me olla veljeksiä, vaikka me ollaan kahden tai juomaripojan hevonen se seisoo aina ilman lointa tai sellaista on rakkaus, iso ärrä kans ymmärtämättä ollenkaan mitä kummaa sanat tarkoittivat. Äiti hermostui: ”Ei nuo ole mitään pikkulikkojen lauluja!”

Isän sota alkoi, kun hänen kuopuksensa aloitti alakoulun. Isä oli lähettänyt valokuvan kuusikon suojassa seisovista totisista, lumipukuisista sotilaista. Niinpä kuvittelin sotilasiltahartautta Helvarista kuunnellessamme, että tämä isän lääkintämiesryhmä seisoi rivissä ja lauloi Jumala ompi linnamme. Silloin tuli itku. Pikkusisko kiipesi puulaatikon päälle, kissan viereen sanoen: ”Minu on nii tuska ol.”

Seurasi kirkas kuutamoyö, ja raskas pommikoneiden jyrinä täytti korvat ja mielen. Koneet lensivät pienen kylän ohi jokiuomaa seuraten kohti satamaa. Aamulla kouluun hiihtäessämme pysähdyimme keskelle kotiviikiä: Mäntyluodossa päin roihusi tulipalo.

Tuli kevät, opettaja laulatti koulussa Voikukkaset ne kullalle hohtavi vaan ja muita nättejä lauluja. Isäkin sai ”lopputilin” sodasta huhtikuun lopussa.

Nautimme rauhasta, vaikka aikuiset olivatkin levottomia. Seurasi jatkosota, isäkin lähti kotoa juhannuksen aikoihin 1941.

Kansakouluopettajamme laulatti isänmaallisia lauluja. Tutuksi tulivat maakuntalaulutkin. Me siskokset lauloimme kotona edelleen paljon. Vähitellen mieleen iskostuivat radiosta kuulemamme uudet sävelet. Pidimme virsistäkin, olihan äiti niitäkin laulattanut lapsilleen jo ennen sota-aikaakin.

Talvi-ilta 1943. Kannoin vettä pihakaivosta navettaan lehmille. Länsirannikkoa eivät jatkosodan aikana enää viholliskoneet häirinneet. Olin oppinut radiosta Ilta skanssissa. Lauloin taivaan tähtien alla 13-vuotiaan tunteikkuudella. Kuunteliko joku? Ehkä orava tai talitiainen.

Siskoni kanssa lauloimme Kaunista Kaarinaa, Iso-Iitaa ja niitä muita useille tytöille omistettuja lauluja.

Isän kirjeen mukana tuli reippaan saksalaisen marssilaulun sanat:

Sotapojat marssivat, katukivet kilkkaa, akkunat ne aukenee ja nenäliinat vilkkaa hei, siel on ikkunassa kultakassa, hei, siel on sotapojan aarre armahin, heipäheijaa, kas seitsentoistavuotisna on neito kaunehin, nyt muita en mä huoli omaksein, en, en.

Nämä saksalaislaulut hävisivät piiloihinsa sodan päätyttyä.

Työvoimasta tuli huutava puute kun miehet olivat toisenlaisissa ”töissä.” Talkoita järjestettiin. Me koulualiset täytimme ”talkoopäiväkirjaa”: kaikki merkittiin vihon sivuille. Meillä maalaiskotien lapsillahan oli tekemistä heti ovesta ulos astuttuamme. Koulussa opettaja laulatti talkoolauluja.
Talkoihin, talkoihin, nuoret Suomenmaan!

Kutsu vaatien kaikunut on.
Talkoihin, talkoihin, työtön, tuottoisaan,
kodin puolesta taistelehon!
Vähät voimamme terästyvät, suuriksi saa,
pyhä innostus tahtoamme kasvattaa,
siten hehkuva henkemme ja tarmomme
luovat suureksi syntymämaan!

Häkäpönttöautot ilmestyivät maanteille. Autoja näki hyvin harvoin varsinkin pienessä maalaiskylässä. Kylän kauppias-autolinjalla sellainen oli, hän huolehti myös maidonkuljetuksesta meijeriin. Kansakoulun opettajamme Juho Wihtori innosti:

Ajetaanpa tytöt autolla,
sitä kyytiä kehtaa kiittää.
Bensiini painosta otettiin
meille halkoja vielä riittää.

Ajetaanpa pojat autolla
auto se hyvin luistaa.
Pilkkeitä pönttöön kun autopoika
lisätä joskus muistaa.
Ajetaanpa tytöt autolla
auto se jatka matkaa.

Paljon se pienellä pussillakin
taivalta jaksaa jatkaa.
Pojatpa pilkkeitä pienivät
ne autolle vauhen antaa.
Auto se kulkee kylästä kylään
ja isoja kuormia kantaa.

Siskoni Irman kanssa olimme talvisodan ajoista alkaen myöskin pikkulottia. Mutta kotikylämme oli pieni, ei meillä mitään merkittävää toimintaa ollut. Opettajamme Olga Viitala vei meidät kerran kyläilylle naapurikylän Kellahden pikkulottien luo. Taisimme koulullamme valmistaa niitä ”hiilikaasunaamareita”. Joka yhteydessä jotain lauloimme.

Kansakouluaika ja sotavuodet kulkivat rinnatusten. Alakoulussa opettaja takoi harmoniaa ja me lauloimme Hagforsin ”kysymyksiä”. Samoja kysymyksiä olen tälläkin hetkellä täynnä, 81-vuotiaana.

Minne käy tuulen ilmassa tie? Minne käy tuulen ilmassa tie?
Minnekä myrsky, merien aallot viimeinkin vie?
Missä on pilvien hautausmaa, missä on pilvien hautausmaa,
sanopa, missä taivahan tähti levätä saa?
Ihminen minne, minnekä hän.Ihminen minne, minnekä hän?
Minnekä rientää ihmisen henki, tiedätkö sen?

– Valma Sarakumpu, Pori

Junamatkalla

Olimme äidin kanssa junalla matkalla Turusta Hämeenlinnaan. Äiti teki eväät, jotka saisin syödä, kunhan juna olisi liikkeellä. Annas olla, kun juna liikahti niin minä tyttö aloin syödä. Äiti ei voinut kieltää, kun oli kerran luvannut.
Olin viiden vuoden vanha ja kova tyttö laulamaan myös sota-ajan lauluja, jotka osasin ulkoa. Niin lauloin Kaarinan ja Sillanpään marssilaulua.

Kotikontujen tietoilta tervehtien
tämä laulumme kaikukoon.
Yli peltojen, vetten ja tunturien
aina Hangosta Petsamoon.
Mitä lieneekin aarteita Suomessa
toki kallehin on vapaus.
Tääll’ on suorana seistä ja kaatua
joka miehellä oikeus.
Siis te lapset ja vanhukset,
ja te äidit ja morsiamet,
niin kauan teillä on suojattu lies
kun on pystyssä yksikin mies.

Sain karamelleja, rahaa ja appelsiinin palkaksi. Ensimmäinen appelsiini – oli se hyvä! Sitä en silloin ymmärtänyt, miksi naiset itkivät. Nyt kyllä.

– Raili Niiniaho, Raisio

Lohjansaaren pilkkalaulu

Talvisodan aikana, kevättalvella 1940 ollessani 9-vuotiaana poikasena evakossa Lohjansaaressa kuulin laulettavan pilkkalaulun, joka lauletaan sävelellä Kallaves, Kallaves…

Molotov, Molotov, oppi-isäs Bobrikov
haudassansa varmaan kääntyy
ikinauruun huulet vääntyy.
Virkoo Suomi-vihassaan
haudassansa, hurraamaan.

Liebuskaa, liebuskaa,
tarvitseepi Tsuhnain maa.
Limppuja sä tänne heität,
valheellasi toden peität.
Turha on sun molottaa
peloittaa ei se saa.

Kuusisen, Kuusisen,
avuksesi sait myös sen.
Säikytä ei sätkyukot
tääll ei koskaa ryssän kukot
aamuvirttä laulele, kiekuile.
Muista se!

– Urpo Paavola, Helsinki

Viteleen tytöt

Veljeni oli Kiimingissä jatkosodan aikaan. Hän haavoittui siellä. Tämä laulu on ollut muistissani kaikki nämä vuodet. Olen 81 vuotta, tyttärentyttäret auttoivat minua kirjoittamaan tämän.

Viteleen tytöt ihanaiset ovat,
heihin rakastuneet olemme.
Vaikka ei he osaa suomen kieltä,
hyvin sentään toimeen tulemme.

Moittia heit´ tyttöjä ei huoli,
sentää mainita vain tahtoisin.
Vähän heil on lännen sivistystä,
elävät vain idän mallihin.

Työtä paljon tehdä he jaksaa,
heinät kantaa, puut he pienivät.
Mutta kun ehtii iltahetki,
niin balalaikka tanssiin kutsui.

Tanssi heistä onpi huvi suuri,
elämäs ei muita toiveita.
Sydämes on haaveet suloisimmat,
Kun Suomen poika lähtee saattamaan.

Kuutamossa kulkee käsikynkkää,
Viteleen neito, Suomen sotilas.
Rakkaus se sydämessä syttyy,
joka säilyy läpi elämän.

Viteleen neidosta epäilys saa vallan,
ethän suinkaan ole musikka?
Enhän ole, koska tahdon olla
tämän hetken sulle rievuska.

Pyhät valat siinä vannotahan,
vallan vannon, tahdon olla sun.
Rakastan sua aina niin kauan,
kunnes tämä sota kestävi.

Sitten kun on tämä sota loppuun käyty,
Suomehen me täältä lähdetään.
Ethän rakas vihainen lie mulle,
vaikken sua sinne tahtoiskaan?

Siellä meitä oottaa omat heilat,
kaikesta me heille vaietaan.
Mut Viteleen tytöt, tuliset ja tummat,
teitä sentään iät muistellaan.

– Bertta Järveliin, Toivakkala

Hilppa pien

Talvisota ja sitä seurannut jatkosota merkitsivät lukemattomille suomalaisille jäähyväisiä ja eroa, joillekin iäksi. Sota saattoi myös yhteen ihmisiä, jotka tuskin olisivat muuten koskaan tavanneet, kuten omat vanhempani.

Sodan syttyessä äitini kävi Mikkelin tyttölyseota ja isäni oli työssä Ahlströmin Karhulan tehtaalla. Isä kutsuttiin asepalvelukseen talvisodan päätyttyä, ja kesällä 1941 hänet siirrettiin Mikkeliin päämajan lääkintämieheksi.

Radiosta kuuli saksalaista musiikkia, kuten suuren suosion saavuttanutta rakkauslaulua Das Mädchen unter der Laterne. Saksalainen laulajatar Lale Andersen oli levyttänyt sen pari vuotta aiemmin ja George Malmsten levytti sen pian suomeksi nimellä Liisa pien’. Koska laulu kuvaa myös omien vanhempieni rakkaustarinaa, sen nimi voisi olla äitini nimen mukaan Hilppa pien’.

Äitini oli liittynyt Lotta Svärd -järjestöön. Vapaa-aikanaan hän kävi muiden lottien kanssa katsomassa urheilukilpailuja. Varsinkin päämajan joukkueen ja saksalaisten sotilaiden väliset jalkapallo-ottelut olivat kaupungissa suurtapaus. Näissä peleissä kunnostautui erityisesti tietty hauskannäköinen nuori korpraali.

Eräänä päivänä isäni ollessa lääkärin vastaanotolla päivystäjän puhelin soi, ja langan toisessa päässä oli pehmeä-ääninen nuori nainen. Nuoret päättivät tavata Maaherrankadulla. Siellä isääni odotti erittäin kaunis, tumma, ruskeasilmäinen ja pieni nainen, joka oli lottien virkapuvun sijaan pukeutunut tyylikkäästi pitkään takkiin ja narukenkiin. Nuoret kävelivät yhdessä kaupungin metsäisillä harjuilla. Hilpan nimi kaiverrettiin koivun kuoreen.

Tapaamiset jatkuivat, ja tästä lähtien nuoret viettivät kaiken vapaa-ajan yhdessä.

Kasarmimme eessä suuri portti on,
mi’ illan pimetessä jää lyhdyn valohon.
Sen eessä jälleen kohdataan
ja lyhdyn alla haastellaan
kuin ennen Liisa pien’…

Isäni muisteli, että nyt alkoi totuttautuminen ainutlaatuiseen ystävyyteen ja syvenevään rakkauteen. Tunne oli hämmentävä, mutta tuntui hyvältä. Juureton elämä oli saanut kiintopisteen.

Huomas kaikki heti meitä katsoissaan,
et’ lempi yhteen veti, kun yks’ jäi varjo vaan.
Sen nähdä kaikki kyllä saa,
jos lyhdyn alla rakastaa,
sun kanssas’ Liisa pien’…

Parin seurusteluvuoden jälkeen isä komennettiin rintamalle, ja turvallinen virka-aikana tehty työ muuttui ympärivuorokautiseksi varuillaan oloksi. Kranaatinheittimet ja piiskatykit häiritsivät jatkuvasti elämää, vihollisen tarkka-ampujia ja vanginsieppauspartioita piti varoa, oli pommituksia, partiointia ja työpalvelua. Kuolema oli jokapäiväinen vieras. Vakava haavoittuminen venäläisten suurhyök­käyksen aikana heinäkuussa 1944 veti nuoren sotilaan mietteliääksi.

Askeleesi tiellä, kauniin käyntis’ myös,
ne tuntee lyhty siellä, mi jälleen loistaa yös’,
jos en mä enää palaa lain,
en lyhdyn alla seiso ain’
sun kanssas’ Liisa pien’.

Kenttäpostin toimittamat morsiamen kirjeet lievensivät kaipuuta ja vahvistivat elämänuskoa. Vammoista toipuminen edistyi pikkuhiljaa, eikä toipilasta enää lähetetty takaisin rintamalle vaan upseerikouluun.

Kaikki sumuun häipyy, maa ja taivaskin.
Huulillasi välkkyy nimi, rakkahin.
Luokses mä unelmissaan saan,
taas lyhdyn alla kohdataan
kuin ennen Liisa pien’…

Kolmen päivän vihkilomalla 3.9. kaikuivat Liisa pien’ -melodian sijaan häämarssin sävelet Mikkelin tuomiokirkon holveissa. Hääjuhla vietettiin sitten morsiamen
kotona.

Häitä seuraavana aamuna radio kertoi rintamilla solmitusta aselevosta, mikä oli paras häälahja yhteiselle, nyt 58 vuotta kestäneelle matkalle.

– Marjut Lindström, Nokia

Sisältö jatkuu mainoksen alla