Vaikka rahasta tekee tiukkaa, taiteilija Marjatta Hanhijoki pitää kiinni Hailuodon mökistään: "Täällä suuretkin surut muuttuvat pienemmiksi"

Kuvataiteilija Marjatta Hanhijoki asuu Helsingissä taiteilijakoti Lallukassa. Lisäksi hänellä on sukupirtti pohjoisella Pirkanmaalla.

Kesällä hänen on kuitenkin pakko päästä Hailuotoon.

Hailuodossa ihmistyyppi on vähän toisenlainen, meren ympäröimä. Täällä suuretkin surut muuttuvat pienemmiksi, Marjatta sanoo kalamökissään.

Täällä ihmistyyppi on vähän toisenlainen.

Tänne hän tulee joka kesä ja viipyy kolmisen kuukautta.

Se selittänee myös yhden Marjatan tärkeimmistä kuva-aiheista, muotokuvat hailuotolaisista. Heitä hän on piirtänyt ja maalannut vesiväreillään 1970-luvulta lähtien.

Poikaystävän perässä

Helsinkiläistytölle Hailuoto oli alkujaan tyystin tuntematon, kunnes poikaystäväksi ja puolisoksi löytyi opiskelukaveri, Sallasta lähtenyt Markku Keränen.

Markun ja Marjatan ystäväpiiriin tuli muitakin pohjoisen taiteilijoita. Yksi heistä oli kuullut tyhjästä kansakoulusta Hailuodossa, ja ystäväpiirissä syntyi ajatus järjestää siellä nuorille kuvataideleiri.

– Kävimme katsomassa paikkaa syksyllä 1970. Ihastuin heti tähän saareen, sen kummalliseen kieleen ja kiinnostaviin ihmisiin.

Rahan korvasi nuoruuden into.

Rahaa nuorilla kuvataiteilijoilla ei juuri ollut, mutta sen korvasi into .

– Saimme kaikenlaisia materiaaleja lahjoituksena ja minä ruinasin luokkakaverini isältä, joka oli Karjakunnan johtaja, leiriläisille kahden viikon hernekeitot. Ylimääräinen ovi oli pöytänä ja kaatunut lipputanko penkkinä. Ruoka tehtiin kesäköökissä eli saunan pukuhuoneessa, jossa oli hella.

Kesäleirit jatkuivat koko 1970-luvun, ja lopulta opettajat Markku, Marjatta, Reijo Hukkanen, Pirkko Nukari ja Tapio Junno päättivät ostaa koulun itselleen. Siitä tuli heidän kesäateljeensa.

Tiedäthän, mitä ostat?

Kesäateljeen myötä Marjatta alkoi maalata paikallisia ihmisiä heidän kodeissaan. Helsinkiläistyttö, joka ei tuntenut alkuun ketään, tunsikin kohta kaikki lapsista vanhuksiin.

Marjatta ja Markku ihastuivat Hailuotoon niin, että koulu jäi lopulta heille kahdelle.

Kun Markku ja Marjatta erosivat, koulu jäi Markulle. Marjatta oletti, että siinä oli sitten hänen Hailuotonsa. Tuntui vaikealta hyvästellä ihmiset, joihin oli ehtinyt kiintyä, ja Hailuodon kimaltava valo, josta oli ehtinyt tulla Marjatan kesien avainkokemus.

– Surin sitä pari vuotta, kunnes aloin etsiä täältä uutta paikkaa, jossa asua ja maalata.

Siinä vaiheessa paikallissuhteet nousivat arvoon arvaamattomaan.

– Ystäväni Eila Seinijoen kautta tapasin Kalevi Kaitalan, joka omisti täällä kaksi mökkiä.

Toinen mökeistä oli vanha kalamökki. Hailuodossa kalastajien on ollut tapana muuttaa kevät- ja syyskalastuksen ajaksi rantamökkiin. Kalevin mökki, kuten saaren monet vanhat kalamökit, oli jäänyt vähälle käytölle.

Kalamökki oli jäänyt vähälle käytölle. 

Kalevi ei suostunut myymään sitä, mutta sanoi, että tokihan Marjatta voi työskennellä siellä kesäaikaan. Marjatta lainasi mökkiä useita vuosia, kunnes otti lopulta puheeksi, voisiko Kalevi sittenkin myydä mökin hänelle.

– Kalevi sanoi, että tiedäthän sitten, mitä olet ostamassa etkä valita jälkikäteen. Vannoin tietäväni, ja teimme kaupat.

Velkaa ja kekseliäisyyttä

Uusi pihasauna kalastajamökin ulkorakennukseen piti kuitenkin saada. Marjatta päätti tilata sen tutulta arkkitehdilta Georg ”Jori” Grotenfeltilta.

Suunnitelmasta tuli niin hieno, että mökin maapohjan omistava Hailuodon jakokunta ehdotti sen siirtämistä kalamökin paikalle. Marjatan ensireaktio oli kauhu.

– Olin tehnyt monia hienoja maalauksia siinä vanhassa mökissä ja pelkäsin, että mitä jos se ei onnistukaan uusissa tiloissa.

Jori lohdutti asiakastaan, että hän voisi suunnitella saunan oheen ateljeen, johon kierrätetään mahdollisimman paljon vanhaa kalastajamökkiä: ikkunoita, ovia, tiiliä ja tulisijoja.

Ehkä seiskakymppinen ei ole sittenkään liian vanha ottamaan uutta lainaa.

Marjattakin innostui ajatuksesta ja päätti, että ehkei seiskakymppinen ole sittenkään liian vanha ottamaan uutta lainaa.

– Sitä päätöstä en ole katunut, vaikka rahat ovat olleet välillä tosi tiukassa.

Kesällä 2021 Marjatan rahat olivat taas kerran loppu. Hailuodon-velkaa piti lyhentää, maksaa Hanhijoen menot ja hoitaa Lallukan-vuokrat. Puolikas taiteilijaeläke ja teosmyyntitulot eivät millään riittäneet.

– Kesällä Hailuotoon tultuani sain oivalluksen. Levitin mainoksia ja kuljin ovelta ovelle kysymässä, ryhdytkö mallikseni. Lupasin piirtää mallista kolme nopeaa croquis-piirrosta. Jos malli sitten haluaa jonkun kuvista itselleen, se maksaa 220 euroa sekä kehystyskulut.

Kaikki kehystetyt työt päätyvät myöhemmin Marjatan seuraavaan suureen näyttelyyn Oulun Taidehalliin kesällä 2023.

Pian malleja olikin jonoksi asti, ja Marjatta sai piirtää hailuotolaisia oikein urakalla.

– Se pelasti minut. En ehtinyt piirtää kaikkia halukkaita, joten jatkoin piirtämistä myös tänä kesänä.

Ihanat tytöt rannalla

Marjatta tulee tänne yleensä kesäkuussa. Talvi on silloin väistynyt, mutta merituuli on edelleen kolea. Aamupesu hoituu silti meressä ja aurinkopaneeli antaa virtaa tietokoneelle.

Aamupäivät ovat yksinäistä työntekoa, kunnes iltapäiväseuraksi saapuvat ”Virpin tytöt”.

–  Irene ja Tauno Virpin tyttäret alkoivat käydä luonani jo vuosia sitten. He saattoivat olla malleinani, piirtää ja kerran teimme yhdessä jopa näytelmän. Me myös kokkasimme yhdessä. Miiasta, Anniinasta, Hennasta, Millasta ja Lotasta tuli rakkaimmat oppilaani.

Nyt oli ensimmäinen kesä, kun Marjatta joutui tulemaan toimeen ilman tyttöjään.

– Poikaystävät ja kesätyöt menivät edelle. Sellaistahan elämä on, aika aikaansa kutakin.

Mutta jos olisi pakko, mistä Marjatta luopuisi ensimmäisenä: kotikaupungin Lallukasta, suvussa kulkeneesta Hanhijoesta vai kesäparatiisista Hailuodossa?

– Kauhea valinta! Vaikka olen umpihelsinkiläinen, taitaisin sittenkin luopua Lallukasta.

Lue koko juttu ET-lehden numerosta 19/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.