1800-luvun ja 1900-luvun alun kulttuurien tutkimukselle oli ominaista niin sanottu nojatuoliantropologia.
Tutkijat eivät hankkineet itse aineistojaan, vaan perustivat tutkimuksensa toisen käden tiedolle ja muiden hankkimiin esinekokoelmiin. Tutkija ei välttämättä ollut koskaan edes käynyt alueella, minkä kulttuuriin hän väitti erikoistuneensa.
Ketkä sitten keräsivät talteen suullista kansanperinnettä ja perinteistä esineistöä?
Esimerkiksi lähetyssaarnaajat, tutkimusmatkailijat ja maallikkotutkijat, joilla ei siis ollut varsinaista koulutusta kansanperinteen keräämiseen tai tutkimiseen. Maallikkotutkijoiden joukossa oli lääkäreitä ja esimerkiksi taiteilijoita.
Tässä artikkelissa käydään läpi Samuli Paulaharjun (1875-1944) ja hänen toisen vaimonsa Jenny Paulaharjun (1878-1964) uraa kansanperinteen kerääjinä.
Molemmilla oli opettajan koulutus ja opettajan virka, joten heillä oli mahdollisuus omistautua keruutyölle vain kesälomillaan.
Samuli Paulaharju
Samuli Paulaharju oli veiston ja piirustuksen opettaja, joka innostui kansanperinteen keräämisestä jo nuoruusvuosinaan.
Hän innostui kansantietoudesta niin paljon, että teki tutkimusmatkoja lähes joka kesä 1900-luvun alusta 1940-luvulle asti.
Nämä kesälomamatkat olivat työtä aamusta iltaan.
Tutkimusmatkat suuntautuivat Karjalaan, Kainuuseen, Suomen Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan, Länsipohjaan ja Etelä- sekä Keski-Pohjanmaalle. Kulkuvälineenä toimivat usein omat jalat tai polkupyörä.
Matkoilla Samuli haastatteli paikallisia ihmisiä – jotka eivät aina olleet kovin innokkaita keskeyttämään töitään vastaillakseen vieraan loputtomiin kysymyksiin – ja kirjoitti talteen lähes kaiken kuulemansa.
Vaellusvuosia kertyi yhteensä 42, ja niiden aikana Samuli Paulaharju:
- Kävi ainakin 800 paikkakunnalla
- Kulki noin 80 000 kilometriä (eli noin kaksi kertaa maapallon ympäri)
- Kokosi ennätysmäärän kansantietoutta
- Kokosi ainakin 65 000 sanamuistiinpanoa
- Kirjoitti kansantieteellisiä kertomuksia 4000 sivua
- Teki tuhansia piirustuksia näkemistään esineistä, rakennuksista ja maisemista
- Otti yli 8000 valokuvaa
- Kirjoitti 21 kirjaa ja yli 500 lehtiartikkelia
(Lähde: Samuli Paulaharjun säätiö)
Tarinat, sukuluettelot, joiut ja esimerkiksi tiedot paikallisista tavoista julkaistiin näissä Samuli Paulaharjun nimeä kantavissa teoksissa:
- Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä,1906.
- Matkakertomuksia Karjalan kankahilta, 1908.
- Kuvauksia Hailuodosta, 1914.
- Kuva tuolta, toinen täältä kautta Suur-Suomen, 1919.
- Kolttain mailta: Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan Lapista, 1921.
- Lapin muisteluksia, 1922.
- Kainuun mailta : kansantietoutta Kajaanin kulmilta, 1922.
- Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa, 1923.
- Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan-Karjalan tapoja ja uskomuksia, 1924.
- Vanha Raahe, 1925.
- Taka-Lappia, 1927.
- Ruijan suomalaisia, 1928.
- Suomenselän vieriltä, 1930.
- Seitoja ja seidan palvontaa, 1932.
- Härmän aukeilta, 1932.
- Tunturien yöpuolta : vanhoja tarinoita, 1934 (novellikokoelma; ainoa kaunokirjallinen teos)
- Ruijan äärimmäisillä saarilla, 1935.
- Kiveliöitten kansaa Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta, 1937.
- Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää, 1939.
- Rintakyliä ja larvamaita : Kurikan wanhaa elämää, 1943.
Lisää teoksia julkaistiin postuumisti (kuten Metsän satua ja totta sekä Vaeltaja tunturien maassa).
Kuolemaansa edeltävänä vuotena Samuli Paulaharju sai elämäntyöstään professorin arvonimen.
Jenny Paulaharju
Jenny Simelius oli Samulin kollega. Hän opetti samassa kuuromykkien koulussa.
Vuonna 1919 Jennystä tuli joitain vuosia aiemmin leskeytyneen Samulin vaimo ja tämän lasten äitipuoli – sekä kumppani kansanperinteen keruumatkoille Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.
Jenny oli avioituessaan nelikymppinen, eikä pariskunta saanut yhteisiä lapsia.
Talvisin Jenny ja Samuli Paulaharju asuivat Oulun Tuirassa työstäen kirjojaan opettajan toimiensa ohella.
Jenny oli itsenäinen tiedenainen ja tasa-arvon puolestapuhuja
Jenny Paulaharjun rooli kansanperinteen keräämisessä sivuutettiin pitkään.
Siitä alettiin kiinnostua vasta kolmisen vuosikymmentä sitten.
Vuonna 2022 Jenny on saanut merkittävästi palstatilaa, sillä Samulin pojantytär julkaisi tammikuussa 2022 Jennyn elämäkerran Jenny Paulaharju – Maankiertäjän perintö
Kirja muistuttaa, ettei Jenny Paulaharjun rooli ollut passiivinen. Hän saattoi kyllä olla Samulin vaimo ja tutkimusapulainen, mutta hänellä oli omia kunnianhimoisia pyrkimyksiä.
Jenny oli tiedenainen, joka keräsi erityisesti naisten ja lasten perinnetietoa sillä välin, kun Samuli haastatteli miehiä tai kulki heidän mukanaan.
Marjut Paulaharjun haastattelussa Ruijan kaiku -sivustolla todetaan näin:
“Hän muistelee ette Paulaharjut viivythiin Pyssyjovessa viikon aijan kesälä 1934. Jenny kyseli ja praati kyläläisten kans ja Samuli keikkui vaaroitten päällä ja maalasi.
– Jenny oli piian löytäny hyvän informantin Pyssyjovessa ja siksi het viivythiin niin kauvoin, Marjut Paulaharju arvelee.
Reisupäiväkirja oon SKS:n arkkiivissa. Paulaharju kirjoittaa Pyssyjoven notaatiissa muun muvassa vaatheista, tortiista, langoista kankhaista, färjäämisestä sekä nahkan parkittemisesta ja muokkaamisesta.
– Se oon laskettu ette Jenny teki kahđenkymmenen vuođen aikana nuoin 5600 notaattii eli Jennyn osa kaikista notaatiista oon nuoin viiđenes. Se oon tietenki joksiki vähän mutta Jenny puhutteli vaimoi ja lapsii, ja sillä hän sai erilaista tiettoo ko Samuli, Marjut Paulaharju toteaa.”
Samulin kiittelikin vaimoaan avusta ja tuesta sekä tämän keruutuloksista.
Kirjan Sompio alkutekstissä (sivulla 8) Samuli Paulaharju kirjoittaa:
“Kesämatkoilla on vaimoni, Jenny Paulaharju, seurannut mukana, kuten ennenkin, ottaen osaa keräilytyöhön, haastatellen sekä miehiä että naisia koko korpielämän alalta. Huomattava osa kirjassa esitetyistä asioista perustuu hänen muistiinpanoihinsa.”
Kummallakin Paulaharjulla oli kuitenkin omat projektinsa.
Jenny keräsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tietoa muun muassa lappilaisten naisten töistä, karjanhoidosta ja paikallisista uskomuksista sekä parannuskeinoista.
Lisäksi hän kirjoitti noin 50 artikkelia, joita julkaistiin muun muassa Kotiliedessä. (Esimerkiksi: Jenny Paulaharju: Maailman pohjoisin kotitalouskoulu, Kotiliesi 1928.)
Jennyn pakinoita ja esseitä julkaistiin myös Kansan Kuvalehdessä (mm. Perhon Mehtä-Poranen. Tarinaa Pilven veikosta, Kansan kuvalehti, 03.01.1930, nro 1), Kuuromykkäin Joulussa, Suomen Kuvalehdessä, Kotiseudussa sekä joissakin sanomalehdissä.
Jennyllä oli myös oma ura opettajana.
Kaiken tämän lisäksi hän oli naisasianainen, joka ajoi erityisesti naisopettajien asemaa.
Omaa rooliaan Samuli Paulaharjun tuotannossa – oli se sitten muusa, kriitikko, puhtaaksikirjoittaja, tutkimuspari tai kaikkea näistä – hän ei halunnut korostaa, vaikka ilman Jennyä Samuli ei ehkä olisi ollut yhtä tuottelias.
Samulin julkaisuluetteloa tarkastellessa huomaa, että vain kolme teosta on julkaistu Jennyä edeltävänä aikana – jolloin Samulia tosin piti kiireisenä myös perhe-elämä ensimmäisen vaimon ja viiden lapsen kanssa.
Elämä kuljetti porvarisuvun tyttären kairoihin ja lapinkotiin
Jennystä löytyy verkosta useita mustavalkovalokuvia.
Vankkarakenteinen Jenny vaikuttaa näyttää niissä usein varsin ankaralta, eikä mikään paljasta hänen liikkuvan kesä kesän perään vaikeakulkuisessa maastossa saloseutujen ihmisiä haastattelemassa.
Arvostetusta pappis- ja porvarissuvusta tullut Jenny oli saattanut kuvitella itselleen toisenlaistakin elämää.
Matkailu ei sinänsä ollut Jennylle mitään uutta.
Naisten ääni -sivustolla julkaistun artikkelin perusteella hän kävi tutustumassa pohjoismaiden kuuromykkäinkoulujen opetusmenetelmiin Tanskassa ja Norjassa vuonna 1905.
Tuolloin 27-vuotias Jenny viipyi matkalla seitsemän viikkoa.
Toinen vastaava reissu suuntautui Saksaan ja Sveitsiin. Vuosi oli 1914 eli sama vuosi, jolloin ensimmäinen maailmansota syttyi.
Samulin kanssa matkailu oli kuitenkin toisenlaista.
Kun matkat taitettiin jalan Lapin kairoissa ja Vienan Karjalan runokylissä, painavia matkatavaroita tai ajalle tyypillisiä matka-arkkuja ei tuolloin voinut kuljettaa mukana.
Keruumatkalle lähdettiin pelkän selkärepun kanssa.
Repusta löytyivät varavaatteet, pullo pikiöljyä ja tietenkin ne tärkeimmät, eli muistiinpanovehkeet ja valokuvausvälineet.
Pikiöljyä tarvittiin sääskien torjuntaan, mutta todennäköisesti Paulaharjut käyttivät sitä myös pienten terveysvaivojen hoitamiseen.
Vanhan sanonnan pikiöljyllä paranee, vaikka olisi keskeltä poikki.
Tervanpolton yhteydessä saatavaa pikiöljyä on käytetty muun muassa viruksien ennaltaehkäisyyn, yskään, ihottumiin, peräpukamiin, hammassärkyihin, haavanhoitoon ja tukkoisuuteen – kaikki vaivoja, joita syrjäseutujen vaeltajilla on neljän vuosikymmenen aikana voinut olla.
Jenny tottui kaikkeen, kuten käyttämään pikiöljyä korvan takana parfyymin sijaan.
Hän tottui myös poronmaitokahveihin ja poronkylkeen ahtaassa asumuksessa, ihmisillä ja koirilla kansoitetussa, joka ei suinkaan ole mallikunnossa.
“Poronkylkikin on karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti.” (Samuli Paulaharju, Taka-Lappia).
Ajan kanssa Jenny alkoi nauttia erämaissa taivaltamisesta.
Hänessäkin syttyi rakkaus Lappiin ja sen ihmisiin, eikä hän suinkaan valitellut osaansa.
Kerrotaan Jennyn kirjoittaneen ystävälleen:
”Minulla oli rikas oma elämä, kun liitin sen Samulin elämään ja sitten elämämme sulautuivat yhteen niin, että ei kummallakaan ollut omaa elämäänsä, oli rikas yhteinen vaellus.”
Vasta jälkipolvet antoivat arvoa Samulin ja Jennyn työlle
Samuli Paulaharjun muistiinpanointoa saattaa selittää se, ettei hänellä ollut tutkimustyössä tarvittavaa akateemista koulutusta.
Hän ei siksi halunnut tehdä edes esikarsintaa, vaan kerätä talteen lähes kaiken kuulemansa ja näkemänsä, jotta varsinaisilla tutkijoilla olisi sitten aikanaan käytettävissään mahdollisimman laaja aineisto.
Kerrotaan, etteivät ainakaan kaikki aikalaiset erityisemmin arvostaneet Samuli Paulaharjun työtä.
Samuli oli ei-akateeminen tutkija Oulusta, ja hänen ainoa kaunokirjallinen teoksensa Tunturien yöpuolta sai sen verran kova kritiikkiä, ettei uutta fiktiota väitetysti sen takia enää julkaistu.
Sittemmin Samuli Paulaharju on saanut arvostusta etenkin saamelaisen perinteen kerääjänä ja muistiin merkitsijänä, kuten esimerkiksi jounikitti.fi-sivustolla todetaan:
“Paulaharjun kirjoissa näkyy myös minun äitini ja isäni sukujen edustajat, jotka myös joutuivat kokemaan yhdessä monet muutosten aiheuttamat kirot ja hyvät hetket muiden vastaavissa oloissa eläneiden ihmisten tavoin.
[--]Paulaharjun kirjat täyttävät monia saamelaiskulttuuriin liittyviä aukkoja Lapin historiasta lähinnä paikallishistorian ja kulttuurikuvausten osalta. Tähän asti yksikään julkaistu kirja ei ole käsitellyt sillä perusteellisuudella näitä poro-, kalastaja- ja tunturisaamelaisten kulttuurin kannalta merkittäviä kysymyksiä kuin Samuli Paulaharju.
Muistan kouluajoilta miten monet saamelaiset pitivät Paulaharjun kirjoja suurelta osin satuina, mutta kun tarkastelee kertomuksissa esiintyvien henkilöiden nimiä ja vertaa niitä arkistotietoihin ei voi muuta kuin todeta miten haasteltujen henkilöt ainakin ovat todellisia, heidän nimensä löytyvät Lapin Sivistysseuran saamelaisesta perherekisterikortistosta.“
Vasta siis jälkipolvet antoivat arvoa Samulille ja Jennylle.
Samulin kirjoja on digitalisoitu ja luettu äänikirjoiksi, ja niitä on käytetty tutkimusaineistona lukemattomia kirjoja.
Samuli Paulaharjun kirjoja voi kuunnella ilmaiseksi Yle Areenassa, josta löytyy muun muassa kirja Sompio.
Kuten tässä Kotimaisten kielten keskuksen artikkelissa kerrotaan, Samulin omaperäistä kirjallista tyyliä on kehuttu siitä, että kansan oma ääni kuuluu tekijän äänen rinnalla.
Hänellä oli taito esittää asiat taiteellisesti, mutta samalla erittäin tarkasti ja havainnollisesti.
Nykyään Samulia jopa kiitellään siitä, ettei hänellä ollut tutkijan pätevyyttä, sillä näin ollen hän ei täyttänyt kirjojaan omilla teorioillaan eikä hän ylianalysoinut keruutuloksiaan.
Kiitosta on tullut myös siitä, että hän keräsi talteen valtavasti murresanoja tai “outoja sanoja”, kuten kirjassa Sompio (lätykärsä, naakia, pissihaukka, räpä…).
Entä Jenny?
Käytettävissä olevien lähteiden perusteella Jenny julkaisi elinaikanaan vain yhden kirjan Äitini suvun tarina, jota voi edelleen löytää antikvariaateista.
Jennyä kyllä pyydettiin julkaisemaan kirjoja, mutta hän ei kokenut olevansa kirjailija eikä luottanut omiin kirjallisiin kykyihinsä (vaikka saikin hyvää palautetta lehtiartikkeleistaan).
Marjut Paulaharju julkaisi vuonna 2022 toisenkin teoksen, mikä on kokoelmateos Jennyn artikkeleista. Kustantajien ja lukijoiden toiveet täyttyivät siis vasta tänä vuonna.
Kokoelmateoksen nimi on Kulkijan matkassa - Jenny Paulaharjun kuvauksia keruumatkoilta.
Mitähän lie vaatimattomana pidetty Jenny sanoisi, jos saisi kuulla päässeensä kirjojen päähenkilöksi myös vuonna 1989 (Kaisa Sinikara: Miehensä uskollinen apulainen : Jenny Paulaharju tutkimusmatkailijana) ja 1987 (Aili Simojoki: Jenny Paulaharju - Samulin rinnalla)?
Yhteenveto
Jenny ja Samuli Paulaharjun elämät nivoutuivat erottomasti yhteen viimeistään vuonna 1919 hääkellojen soidessa.
Pariskunnan avioliittoa pidettiin onnellisena, vaikka kumpikin omistautui paljon omille projekteilleen ja pyrkimyksilleen – tai ehkä juuri siksi.
Yhteistä vaellusta kesti 25 vuotta, ja sinä aikana he keräsivät (yhdessä ja erikseen) kokoon ennätyksellisen määrän kansanperinnettä Lapista, Kainuusta ja esimerkiksi Vienan Karjalasta.
Kirjoittaja: itsekin Lapin kultamaihin rakastunut Marja Simonen Kultainto-blogista
