Pääkirjoitus: "Pikkukaupungin lapsuusmaisema kuuluu kesään"

Olen opetellut vastaamaan epämääräisesti jotakin kotimaan-matkoista, kun minulta kysytään kesäsuunnitelmista. Niitä on harvoin, sillä kesässä tärkeintä minulle on vapaus.

Mutta kotiseudulle kyllä matkustan. Olen pikkukaupungin tyttö, ja jotkut ystävistäni pitävät vähän hassuna sitä, miten tärkeä kotikaupunkini on minulle. Ja kun sanon kotikaupunki, tarkoitan paikkakuntaa, jolla olen elänyt lapsuuteni.

Kuumina kesäpäivinä vietin paljon aikaa mummoni kanssa. Kun puolisukua asui samalla paikkakunnalla, yhteydenpito oli mutkatonta. Uin lämpimässä järvivedessä mummolan rannassa ja poimin mansikkamaalta marjoja suoraan suuhun. Kun siirryin hohkaavan kuumalta pellolta mummolan talon varjoisalle puolelle, tuntui ilma äkkiä viileältä ja hiekka kylmältä varpaita vasten.

Sateisina päivinä luin enojeni vanhoja sarjakuvalehtiä vintillä, jossa leijaili kuivan puun tuoksu. Olin jo hyvin nuorena selvillä Mustanaamion, Hämähäkkimiehen ja Tarzanin sielunelämästä.

Kun olin nuori, oli muodikasta haluta äkkiä pois kotikulmilta – jonnekin, missä on enemmän elämää. Yksi luokkakavereistani kantoi kaulassaan lukkoa sen symbolina, että oli vielä pakotettu asumaan pikkukaupungissa.

Aina ei tapahtunut kauheasti. Tärkeitä asioita kuitenkin: sydämeni särkyi ensimmäisen kerran, maistelin ystävieni kanssa viiniä salaa aikuisilta, keksin tulevan ammattini - ja tutustuin ihmisiin, joiden merkitys on ollut valtavan suuri.

Muistan, kuinka kurkistin ensimmäistä kertaa pinnasänkyyn, jossa neljä vuotta nuorempi serkkuni nukkui. Kannan hänestä yhä huolta kuin pikkusiskosta. Yläasteen ystäväporukka puolestaan teki koulupäivistäkin levottomalla tavalla hauskoja. Pidämme yhteyttä edelleen.

Kun viikonloppumatkalla tai lomalla auto kaartaa lapsuudenkodin tuttuun pihaan, tunnen lämpöä. Olen menossa paikkaan, jossa olen aina saanut ja saan olla oma itseni. Joten kyllä, minulla on kesäsuunnitelmia. Lähden kotiin.

Leppoisia keskikesän hetkiä!

Pääkirjoitus on julkaistu ET-lehdessä 14/2018