Moni rikollinen päätyy paitsi telkien taa, myös tarinansa kanssa kirjan kansien väliin tai aiheeksi tv-sarjaan. Tosielämän rikostarinat vaativat tekijöiltään erityisen kriittistä otetta.
Kyllikki Saari, Bodominjärven surmat, Euran Daltonit, Ulvilan surma. Rikokset ja rikolliset ovat kiinnostaneet ihmisiä aina. Nykyään ne päätyvät entistä nopeammin lehtien palstoilta myös kirjojen, tv-sarjojen tai podcastien aiheiksi.
Niko Ranta-ahoon liittyvä tv-sarja Katiskavyyhti esitettiin ennen kuin oikeudenkäynti oli edes päättynyt. Muutama vuosi sitten palkittu rikosdraamasarja Keisari Aarnio kertoi Helsingin huumepoliisin entisestä päälliköstä.
True crime, suomeksi tosirikos, kiinnostaa ja myy hyvin. Kirjat ja sarjat saavat myös paljon julkisuutta. Ilmiö ei kuitenkaan ole uusi.
– Tosirikoksiin liittyvää sisältöä on tehty aina. Kanavien ja medioiden määrä vain on lisääntynyt huomattavasti Poliisi-TV:n ajoista. Samaan aikaan kynnys sisältöjen tekemiseen on madaltunut, tosirikoskirjallisuutta tutkinut dosentti Voitto Ruohonen Itä-Suomen yliopistosta sanoo.
Tosikertomuksia elämästä
Oikeiden rikosten päätyminen tarinoiksi liittyy Ruohosen mukaan todellisuuden tarinallistumiseen. Monimutkainen maailma, myös rikokset, halutaan järjestää tarinaksi niin, että tapahtumille ja asioille saadaan selkeä alku, keskikohta ja loppu.
– Tarinallistaminen eli todellisuuden paketoiminen tarinan muotoon on 2000-luvun trendejä. Tarinoiden tekemiseen liittyy aina valintoja: mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta, Ruohonen sanoo.
Tosirikostarinoiden suosion kasvun takana on myös elämäkertojen nousu.
Rimpiläisen mukaan rikostarinoissa vetoaa niiden draama.
– Kun aiemmin niitä tehtiin vain poliitikoista, nyt niitä tehdään jääkiekkoilijoista, iskelmätähdistä, rallikuskeista ja myös rikollisina tunnetuista ihmisistä.
Ylen rikostoimittaja, tietokirjailija Tuomas Rimpiläinen kirjoittaa rikoksista sekä toimittajana että kirjailijana. Rimpiläisen mukaan rikostarinoissa vetoaa niiden draama. Käänteet, tapahtumat ja jännitys on rikoksissa ikään kuin sisäänrakennettuna.
– Ollaan perusasioiden äärellä, puhutaan elämästä ja kuolemasta. Tosirikoksen avulla voimme kokea etäisyyden päästä sellaisia asioita, joihin ei muuten olisi pääsyä.
Myös Rimpiläinen tunnistaa tarinallistamisen vaarat.
– Pitää olla varovainen, ettei tarina lipsahda fiktion puolelle. Ettei tee liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tai käytä lähteitä liian löyhästi.
Ajankuvaa rikosten ohessa
Rimpiläisen mielestä rikostapahtumien kautta pystyy kertomaan myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja ajasta.
Hänen uusin true crime -kirjansa Viking Sallyn veriteko ilmestyi huhtikuussa. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle ja päätyvät nykypäivään.
– Kun teen true crimeä, pyrin kuorruttamaan sen taustalla ja ympäristöllä. Rikoksesta tulee kirjan draama ja juoni, mutta ihminen sivistyy lukiessa kuin varkain.
"Tosirikoksista kirjoittavan täytyy puntaroida, missä kulkee yksityisyyden raja."
Rimpiläisen mielestä hyvässä true crimessä tapahtumat asetetaan asiayhteyteen. Kertomukseen pitää kohdistaa kritiikkiä ja siinä pitää myös huomioida uhrit ja omaiset.
– Tyypillisesti päähenkilö väittää, miten joku asia on tapahtunut. Asianosaisten kohdalla väite voi olla virheellinen ja loukata. Toimittajana pitää vähintäänkin tarkistaa esitutkintapöytäkirjoista ja tuomioistuinten asiakirjoista eikä vain luottaa siihen, mitä henkilö sanoo.
Rimpiläisen mukaan tosirikoksista kirjoittavan täytyy jatkuvasti puntaroida, missä kulkee yksityisyyden raja etenkin, kun puhutaan rikoksen uhreista. Mutta yksityisyyden raja koskee myös rikoksen tekijöitä.
Käsittelytapa ratkaisee
Huumerikoksista tuomitun Niko Ranta-ahon elämäkerta on ehtinyt herättää paljon keskustelua, vaikka kirja ilmestyy vasta syksyllä.
– Kaikista aiheista ja henkilöistä voi kirjoittaa. Aihe ei ole väärä, käsittelytapa ratkaisee. Kritiikkiä saa ja pitää esittää, mutta teosta ei kannata tuomita ennen kuin se on ilmestynyt, Rimpiläinen sanoo.
Kritiikitön kirjaaminen voi tuottaa sisältöä, jossa rikollista elämäntapaa ja toimintaa ihaillaan.
Myös tutkija Ruohonen korostaa true crimesta kirjoittavien roolia. Kritiikitön kirjaaminen voi tuottaa sisältöä, jossa rikollista elämäntapaa ja toimintaa ihaillaan.
– Enemmän kuin katuvana rikollisena Ranta-aho on esitetty julkisuudessa tavallisena liikemiehenä, jolla vain sattuivat olemaan huumeet portfoliossaan, Ruohonen sanoo.
Lajityypillä on kuitenkin sekä Rimpiläisen ja Ruohosen mielestä paikkansa.
– Ajattelen, että näistä ikävistä ja inhottavista asioista tietäminen kuuluu yleissivistykseen. Ihmisillä pitää olla perusymmärrys myös siitä, mitä pimeällä puolella tapahtuu, Rimpiläinen sanoo.
Ruohonen on samoilla linjoilla.
Myös rikoksen tekijällä on oikeus tulla kuulluksi.
– Tosirikostarinoita tarvitaan ja myös rikoksen tekijällä on oikeus tulla kuulluksi. Rikollisen toiminnan ymmärtäminen ei tarkoita rikollisen toiminnan hyväksymistä.
Jutun lähteenä on käytetty myös Voitto Ruohosen kirjaa Rikos ei vanhene – true crime kyläkäräjistä podcasteihin.
Juttu on julkaistu ET-lehdessä 12/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tee tilaus tästä.
Totta, tarua tai vähän molempia
Rikoskirjallisuus käsittelee rikoksia, niiden tutkintaa ja tutkijoita sekä rikollisia ja heidän motiivejaan.
Rikosfiktio on kuvitteellinen esitys ei-todellisesta rikostapauksesta.
Dokumenttiromaani on ei-fiktiivinen romaani. Sen todelliset tapahtumat perustuvat faktoihin, mutta ne kerrotaan kaunokirjallisella tyylillä. True crime -kirjat eli tosirikoksista kertovat teokset ovat usein dokumenttiromaaneja.
Dokudraama tai draamadokumentti on ei-fiktiivinen elokuva. Se sisältää todellisia tapahtumia, joita näyttelijät esittävät.
Rikosdokumentti on elokuva, jossa esiintyvät ihmiset ja tapahtumat ovat todellisia.
Rikosdraama voi perustua tositapahtumiin, mutta on näytelty.
