Kutsu presidenttiehdokkaaksi yllätti Raimo Ilaskiven: ”Minulla oli tunti harkinta-aikaa”

Oli syksy, vuosi 1993, ihan tavallisesti alkanut aamu. Sen Raimo Ilaskivi muistaa päivästä, jolloin häntä tapaamaan ilmestyi neljä miestä.

Raimo oli käymässä toimistollaan, kun miehet tulivat kysymään, suostuisiko hän lähtemään puolueen presidenttiehdokkaaksi.

En.

Se oli Raimon ensimmäinen ajatus. Hänhän oli 65-vuotias ja jäänyt eläkkeelle kaupunginjohtajan virasta lähes kolme vuotta sitten.

Suostutko presidenttiehdokkaaksi? En!

–  Olin juuri ajatellut, että pääsen viimein vapaalle ja elämään normaalia elämää, Raimo muistelee nyt, 95-vuotiaana.

–  Ajatus ehdokkuudesta tuli ihan puskista. Sanoin, että tarvitsen harkinta-aikaa. Miehet vastasivat, että selvä, mutta sinulla on televisiohaastattelu tunnin päästä. Silloin on pakko olla vastaus.

Tunnin Raimo mietti. Sitten televisiotoimittaja tuli. Kameroiden pyöriessä Raimo ilmoitti Suomen kansalle, että aikoo pyrkiä presidentiksi.

Uutisista asian kuuli ensimmäistä kertaa myös Raimon vaimo, Airi Ilaskivi. Kun Raimo sinä iltana palasi kotiin, Airi istui television ääressä.

–  Vaimo huikkasi sohvalta, että olisihan tästä päätöksestä ollut ihan mukava puhua vähän etukäteenkin. Selitin, että en ehtinyt.

Vaimo sanoi, että päätöksestä olisi ollut mukava puhua etukäteen.

Vielä siinä vaiheessa Raimo kuvitteli, että jäsenäänestyksellä ehdokkuus ehkä vielä torjuttaisiin.

Ei torjuttu: hän sai kaksi kolmasosaa äänistä. Niin Raimosta tuli yksi Suomen ensimmäisen suoran kansanvaalin 11 presidenttiehdokkaasta.

–  Se oli menoa sitten. Tiesin, että Elisabeth Rehn keräisi todennäköisesti naisten ääniä yli puoluerajojen. Martti Ahtisaarta taas pidettäisiin perinteisiä puoluepamppuja puolueettomampana ehdokkaana. Mutta kun leikkiin ryhdyin, päätin leikkiä täysillä.

Vaalit olivat historialliset, sillä ne olivat ensimmäiset, jotka käytiin ilman valitsijamiehiä.

– Yhtäkkiä jokainen ehdokas kampanjoikin yksin. Paine oman imagon pohtimiseen kasvoi. Poikanikin neuvoi, että isä, et saa olla pelkästään pukuherra. Sinun pitää esiintyä vapaammin, yritä olla kuin yksi meistä. Hyvä ohje se oli. Yritin sitten olla kaikkea muuta kuin kamalan virallinen, ottaa mainoskuvia siellä ja täällä.

Isä, älä ole pukuherra.

Lämpimästi Raimo Ilaskivi muistelee myös Pahviraimoa. Se oli 190-senttinen pahviversio Raimosta. Pahvisia raimoja kuljetettiin vaalitilaisuuksiin, joihin Raimo ei itse päässyt.

Hankalammalta tuntuu muistella niitä vaikeita väittelyitä, joita kampanjan aikana käytiin.

– Valtiovarainministeri Iiro Viinasen kanssa olin eri mieltä siitä, millaisin keinoin lama-ajasta olisi selvitty. Minulla oli mielestäni ekonomistin keinot ja hänellä insinöörin. Siitä vertauksestani hän ei pitänyt. Mutta menneet ovat menneitä.

Neljäs sija ei ollut yllätys. Siksi se ei ollut myöskään pettymys. Kun tulos julistettiin, Raimo kokosi joukkonsa yhteen ja piti viimeisen puheen.

– Sanoin, että nyt tiedätte, että seuraavalla kerralla pitää valita parempi ehdokas. En ollut riittävän hyvä ja sillä siisti. Itse se pitää ääneen sanoa.

Kun Raimo sinä yönä palasi kotiin, olo oli kaikkensa antanut. Muuta hän ei siitä illasta muista.

– Paitsi sen, että saatoin kyllä sanoa vaimolle, missähän se mun viskipulloni onkaan.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 20/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.