Heimon raskas urakka kannatti: vanhemmat pääsivät yhdessä hoivakotiin

Jari Saario pääsi syyskuun alussa 2023 soutuveneellään Atlantin yli Skotlannin rannikolle. Hän oli väsymyksestä turta ja sai hädin tuskin sanottua, ettei tunnu juuri miltään.

Samana päivänä sain tiedon, että muistisairaat vanhempani Pirkanmaalta saivat tehostetun hoivan paikat Espoosta, läheltä kotiani. Se tuntui neljän vuoden taistelujen jälkeen ihmeeltä, mutta samalla ei oikein miltään.

Hoivapaikan varmistuminen tuntui neljän vuoden taistelujen jälkeen ihmeeltä.

Olin ehtinyt tottua epätietoisuuteen, ponnisteluun ja yllätyksiin, joita vanhempieni muistisairaus oli tarjonnut.

En enää edes tiennyt, millaista on elää ilman jatkuvaa huolta omista vanhemmista.

Vanhuus ei tule yksin

Äitini lempisanontoja oli pitkään ”vanhuus ei tule yksin”. Sillä hän kuittasi näön heikkenemisen, ryhdin painumisen, voimien hiipumisen, tekonivelet ja pienet krempat siellä täällä.

Odotin ja toivoin, josko vanhuuden mukana tulisi muutakin. Keskusteluja, joita emme olleet ehtineet tai tohtineet käydä. Ehkä joitain puuttuvia tiedonpalasia omasta ja suvun lähihistoriasta.

Jospa saisin tietää senkin, miksi jäin ainoaksi lapseksi, vaikka 1960-luvun perhekoko oli yleensä suurempi.

Isä oli kuopus yksitoistalapsisessa evakkoperheessä, äiti ainokainen hämäläisessä työläisperheessä.

Vanhemmat ovat 30-lukulaisia, isä on syntynyt vuonna 1935 ja äiti 1937. Isä oli kuopus yksitoistalapsisessa evakkoperheessä, äiti ainokainen hämäläisessä työläisperheessä.

Toisensa he löysivät sen ajan Tinderissä, lavatansseissa.

Kummastakaan ei tullut ihan sitä, mitä piti. Äidin saksanopinnot yliopistolla jäivät kesken. Isän kouluttautuminen maatalousteknikoksi ei vienyt kotitalon isännäksi, vaan maatalouskonemyyjäksi ja sitten yhdessä äidin kanssa tekstiilikauppiaaksi.

Äitini jututtaa ensimmäistä lapsenlastaan vuonna 1992.

Minä synnyin vuonna 1965, ja kolme vuotta myöhemmin vanhemmat perustivat Valkeakoskelle Penni-Palan.

1970-luvulla he rakensivat varastohallin ja laajensivat tukkukauppaan. Ennen 1990-luvun lamaa he myivät yrityksen.

Vanhemmilleni jäi ikääntymisturvaksi varasto- ja toimitilaa, joka tuotti vuokratuloja vaatimattoman yrittäjäeläkkeen päälle.

Kun minun lapseni syntyivät 1990-luvulla, vanhemmistani tuli innokkaita kuusikymppisiä isovanhempia. He saapuivat nurkumatta Espooseen lapsenvahdeiksi tai ottivat pojat mummolaan Valkeakoskelle.

Suhteeni vanhempiin oli nuoruuden kuohujen jäljiltä jännitteinen.

Oma suhteeni vanhempiin oli nuoruuden kuohujen jäljiltä jännitteinen.

Isä ei väsynyt ehdottamaan minulle pikaista hiustenleikkuuta, vaikka lähestyin keski-ikää. Hän jaksoi myös muistuttaa, miten typerää oli jättää yliopisto-opinnot kesken.

Emme osanneet olla isä ja poika, joilla on yhteiset harrastukset, puheenaiheet ja miestenillat. Meillä oli erimielisyytemme ja luonne-erot, jotka vähänkin pidempi yhdessäolo nosti pintaan.

Hyväksyin sen, että jos toisenlaisten keskustelujen aika tulisi, se tulisi myöhemmin.

Isä oli nuorempi kuin minä nyt, kun hänestä tuli pappa.

Se tulee varkain

Missä kohtaa aktiivinen kolmas ikä taittuu vanhuudeksi? Omien vanhempieni kohdalla vastaus on vähitellen ja salakavalasti.

Vanhuudesta alkoi olla enemmän merkkejä, kun ikä vaihtui kahdeksalla alkaviin lukuihin.

Rutiinit alkoivat korostua. Vanhemmilla toistuivat samat viikko-ohjelmat ja kauppaostokset. Koti alkoi olla yhä suuremman siivouksen tarpeessa, mutta voimat riittivät aina vain kevyempään siivoukseen.

Isä viihtyi paremmin television ääressä tai tietokoneella ja äiti kupsutteli, kuten hän kotitouhujaan kuvaili.

Oli helppo laittaa muutokset normaalin ikääntymisen piikkiin.

Vanhenemisoireiden takaa löytyi myös lääkkeillä tai pienillä operaatioilla hoidettavia vaivoja, joten minunkin oli helppo laittaa muutokset normaalin ikääntymisen piikkiin.

Kun vanhemmilla tuntui olevan liikaa huolehdittavaa, ostin vuonna 2018 heidän vanhan varastohallinsa. Se oli ainoa tapa irrottaa heidät kiinteistöstä, joka alkoi olla heille enemmän eläketaakka kuin eläketurva.

Kauppaa solmittaessa pankkivirkailija ehdotti vanhemmilleni edunvalvontavaltuutuksen tekoa. He suostuivat.

Olen ehdotuksesta edelleen syvästi kiitollinen.

Alzheimer varmistuu

Ensimmäinen hälytysmerkki olivat muistutuslaskut. Isän mukaan laskut oli maksettu, mutta posti toi vanhemmille yhä useammin karhukirjeitä, jotka avattuaan äiti soitti ihmeissään minulle.

Huoleni syveni yhdestä äidin ohimennen sanomasta lauseesta: ”Isä ei enää puhu minulle ajaessaan.”

Pian sen jälkeen isälle sattui autoillessa pieni haveri, josta hän kertoi itse puhelimessa. Kun kysyin viikkoa myöhemmin, miten asia oli saatu sovittua, isä kiisti, että mitään tällaista olisi koskaan tapahtunut.

Hätkähdin, miten paljon isä joutui pinnistelemään vastauksia.

Tajusin, että jokin on vialla. Vaan yritäpä saada 84-vuotias vankalla itsetunnolla varustettu mies vapaaehtoisesti muistitestiin.

Lopulta se kuitenkin onnistui. Seurasin muistitestin etenemistä ja hätkähdin, miten paljon isä joutui pinnistelemään vastauksia. Yhden piirrostehtävän suorittaminen kesti huolestuttavan pitkään.

Testin aikana täytin itsekin lomakkeen, johon kirjasin omat havaintoni isästä.

Lääkityksellä voisi hidastaa taudin etenemistä – mutta vain hidastaa.

Seuraava askel tutkimuksessa oli aivojen magneettikuvaus. Kuvien saavuttua tammikuussa 2020 geriatri esitteli aivoissa havaitut muutokset.

Hän kertoi arkisen tyynesti, että isäni sairastaa Alzheimerin tautia. Lääkityksellä voisi hidastaa taudin etenemistä – mutta vain hidastaa.

Isälle suurin shokki oli ilmoitus ajokortin menettämisestä.

– Minähän ajan, ei siihen korttia tarvita! hän uhosi vastaanotolta lähtiessämme.

Minähän ajan, ei siihen korttia tarvita!

Tajusin, että aikeen estäminen jäisi minun vastuulleni. Keksin hätäpäissäni, että lapsenlapset tarvitsevat Helsingissä autoa lainaksi.

Ratkaisu toimi. Auto unohtui palauttaa.

Ennen lähtöä ajan vielä isän parran.

Korona-ajan kotihoitoa

Isän Alzheimer-diagnoosin tultua äiti oli ymmällään ja isä väsynyt. Minun hommakseni jäi reagoida, toimia ja hakea apua.

Puhelimeni alkoi soida monta kertaa päivässä, kun äiti soitti milloin mitäkin pulmaa, johon yritin keksiä ratkaisua 150 kilometrin päästä.

Aloin huolestua myös äidin voinnista. Äiti aloitti puhelun yhä useammin: ”Nyt on vähän pasmat sekaisin.”

Puhelimeni alkoi soida monta kertaa päivässä, kun äiti soitti milloin mitäkin pulmaa.

Äiti valitteli, ettei oikein näe kaihileikkausten ja uusien silmälasien jälkeenkään.

Myös sanojen kanssa oli haastetta. Äidin lauseisiin ilmaantui yleissana toosa. Se saattoi olla radio, lääkeannostelija, kattila – lähes mikä tahansa esine, jonka nimi ei juolahtanut sillä hetkellä mieleen.

Jollain käynnillä vanhempien luona tutkin jääkaappia ja pakastinta vähän tarkemmin. Heitin pois suuren määrän pilaantuneita elintarvikkeita ja ymmärsin, ettei äidistä ollut enää huolehtimaan kokkauksista.

Kotihoidon lisäksi apuun tulivat ateria- ja kauppapalvelu sekä siivooja.

Onneksi Valkeakosken kotihoito otti vanhemmat asiakkaakseen maaliskuussa 2020 – juuri ennen kuin korona puhkesi kunnolla.

Kotihoidon lisäksi apuun tulivat ateria- ja kauppapalvelu sekä siivooja, jonka palkkaaminen tosin edellytti, että vanhempien kotona piti tehdä perusteellinen raivaus kesällä 2020.

Edelliskesän olin viettänyt tyhjentämällä vanhemmilta ostamaani varastohallia. Tiesin siis vähän, mihin varautua.

Tyhjennettävää tilaa oli nyt onneksi 400 neliötä vähemmän. Selvisin kuukauden sijaan viikossa, jonka ajaksi sain vanhemmat tutkimusjaksolle geriatriselle osastolle.

”Täällä on niin avaraa ja kaunista”, sanoi äiti.

Urakan päätteeksi vanhemmat palasivat kotiin, jossa mahtui taas kulkemaan ja siivoamaan.

Lisäksi kotiin oli asennettu kaiteet, joista sai tukea kulkemiseen, uudet kattovalaisimet ja muita senioriystävällisemmän asumisen ratkaisuja.

Kun vanhemmat näkivät raivatun ja uudistetun kotinsa, sain yllättävän vuolaat kiitokset. ”Täällä on niin avaraa ja kaunista”, sanoi äiti. ”Nämä kaiteet ovat tukevat”, kehui isä.

Muistan kolme vuotta myöhemminkin lyijynraskaan oloni.

Puolisoni muistiinpanoista löytyy tarkka kuvaus, millaisena urakasta palasin:

”Sanoo olevansa aivan poikki, enemmän vielä kuin viime kesän hallihomman jälkeen. Istuu pöydässä: kalpea, kapea, väsynyt; kaikki hehku ja valo poissa. Näyttää vanhalta. Paahtanut täysillä 14–15 tunnin päiviä, ei kuulemma yhtään hetkeä istunut. Sanoo, että on monin tavoin raskasta nähdä vanhempiensa ikääntyminen.”

Kun luen puolison tallentamat tunnot nyt kolme vuotta myöhemmin, muistan lyijynraskaan oloni. Se oli uupumista, surua ja sen miettimistä, eikö tätä kaikkea olisi voinut vähän ennakoida.

Äidilläkin on muistisairaus

Sain nopeasti tukun uusia huolenaiheita. Isä joutui sairaalaan kolmeen eri kertaan, mutta onneksi kaikki vaivat saatiin asettumaan viikon, parin hoitojaksoilla.

Oman mausteensa sairaalareissuihin toivat korona ja eristys, johon isä joutui joka kerta ennen kuin negatiiviset koronatulokset saapuivat.

Karjalaismies oli eristyksen tarpeesta jokseenkin toista mieltä. Kuuntelin kiukunpuuskat ja yritin selittää maailmantilannetta, jossa olisi riittänyt sulateltavaa ilman muistisairauttakin: pandemia, maskipakko, etätyöt, Uudenmaan sulku ja mitä niitä nyt olikaan.

Kun isä oli sairaalassa, huoli yksin kotiin jääneestä äidistä korostui.

Kun isä oli sairaalassa, huoli yksin kotiin jääneestä äidistä korostui. Päivärutiinikseni muodostuivat soitot sairaalaan, kotihoitajille ja vanhemmille.

Kun ehdin poiketa katsomassa vanhempia, yritin pitää turvaväliä, vaikka olisi tehnyt mieli helliä, halata ja silittää.

Vastuulleni siirtyivät myös vanhempien laskut, veroilmoitukset, lehtitilaukset, ateriatoiveet ja muut juoksevat asiat. Suurin osa tehtävistä hoitui valtakirjalla, mutta ei läheskään kaikki.

Koska sähköinen valtuuttaminen ei vanhemmilta enää onnistunut, asioita piti hoitaa puhelimessa jonottaen sekä lomakkeita ja valtakirjoja lähetellen.

Kummankin vanhemman edunvalvontavaltuutus oli aika vahvistaa.

Äiti soitti tiuhaan. Yhden työpalaverin jälkeen puhelimessa saattoi olla viisi uutta ääniviestiä. Aloin epäillä, oliko äidilläkin muistisairaus.

Alkuvuodesta 2021 sain vastauksen: kyllä, sekamuotoinen muistisairaus. Se selitti monta asiaa, myös äidin näköongelmat. Muutoksia oli niillä aivoalueilla, joilla näköhavainnot pitäisi tulkita.

Tieto ei lisännyt tuskaa, vaan hoidettavien asioiden määrää. Kummankin vanhemman edunvalvontavaltuutus oli aika vahvistaa syyskuun 2021 alussa.

Äiti saapuu Valkeakosken sairaalan geriatriselta osastolta, jossa hän vietti loppukesän.

Valitse taistelusi

Edunvalvontavaltuutusta laatiessa vanhemmat olivat ne, joita päätökseen piti taivutella. Itse lupauduin valtuutetun tehtävään aika huolettomasti.

Tehtävän laajuus alkoi selvitä pikkuhiljaa. Ensi töikseni pääsin laatimaan digi- ja väestötietovirastolle vanhempien omaisuusluetteloa ja selvittämään erinäisten asioiden käypiä arvoja.

Juuri kun olin saanut taustatyöt tehtyä, äiti kaatui kotosalla ja mursi polvensa.

Aloin jo valmistella itseäni ajatukseen, että äidistä ei enää olisi kotiin palaajaksi, sillä sairaalajakson alussa edes syöminen ei onnistunut itsenäisesti, liikkumisesta puhumattakaan.

Vanhassa makuuhuoneessa ei ollut tilaa kahdelle rollaattorilla liikkuvalle.

Polvileikkauksen ja kuukauden sairaalakuntoutuksen jälkeen äiti oli kuitenkin jalkeilla.

Kotiutuminen edellytti taas uutta muutosurakkaa. Muutimme puolisoni kanssa vanhempieni huonejärjestyksen, sillä vanhassa makuuhuoneessa ei ollut tilaa kahdelle rollaattorilla liikkuvalle.

Anoin myös tukea kylpyhuoneen esteettömyysremonttiin, mutta huonolla menestyksellä. Pesu kuulemma onnistui ”ihan kohtuullisesti” vajaan neliön lattiakaistaleella, joka jäi kylpyammeen, pesukoneen ja lavuaarin väliin.

Suihkutuksen hoitava henkilö joutui seisomaan suihku kädessään eteisen parketilla.

Murheenkryyni oli äidin kotitalo, jossa vanhemmat eivät enää jaksaneet käydä.

Edunvalvontavaltuutetun on pakko valita taistelunsa, sillä kaikkea ei ehdi, jaksa eikä voi.

Kylpyhuonetta suurempi murheenkryyni oli äidin 1930-luvulla rakennettu kotitalo, jossa vanhemmat eivät enää jaksaneet käydä. Se oli tyhjillään, kulutti äidin rahoja ja tuotti minulle painajaisia: milloin jokin putki pettää ja pääsen selvittämään seuraavaa katastrofia.

Ratkaisu löytyi yllättäen, kun lueskelin paikallislehteä. Silmä pysähtyi ilmoitukseen: Halutaan vuokrata omakotitalo Toijalasta.

Soitin ilmoituksen numeroon ja sovimme, että poikkean kotimatkalla Espooseen esittelemään äidin kotitalon mahdollisille vuokralaisille.

Vuokralaiset ihastuivat näkemäänsä. He lupasivat tulla vuokralle, jos onnistun tyhjentämään talon runsaassa kuukaudessa ennen vuodenvaihdetta.

Yllättävä kiitos

Minulla oli edessäni kahden kerroksen arkeologinen työmaa, jossa oli kaikkea mahdollista roinaa ja rompetta rakennusvuodesta 1938 lähtien.

Otin töistä palkatonta vapaata ja tyhjensin talon.

Otin töistä palkatonta vapaata ja tyhjensin talon.

Uudenvuoden vaihteessa 2022 tein yhteenvetoa vanhempien ensimmäisistä aidon vanhuuden vuosista:

Olin tyhjännyt kolme kiinteistöä ja järjestänyt vanhemmille kotihoidon, siivouksen ja ateriapalvelun.

Olin järjestänyt heidän talousasiansa ajan tasalle ja tulpannut tarpeettomat rahareiät.

Olin soittanut satoja puheluita ja selvittänyt milloin mitäkin.

Olin perehtynyt heidän verotukseensa ja omistuksiinsa.

Sain jopa neuvoteltua vakuutuksesta äidille korvauksen kaatumisesta.

Kiitos isältä tuli yllättäen. Hän totesi yhdellä käynnilläni äidille, että onpas meillä komea poika. Parturiin ei ollut enää painetta.

Pakkaan isän omaishoitajan Riitta-Liisan kanssa vaatteita matkaan.

Hiljaisen hiipumisen aika

Vuoden 2022 alussa kotihoito kävi vanhempien luona jo neljästi päivässä.

Vanhempien omahoitajasta Riitta-Liisasta alkoi tulla perheenjäsen. Häneltä kuulin, miten päivät menivät, oliko yllätyksiä ja maistuiko ruoka.

Maaliskuussa isä vietiin päivystykseen heikentyneen yleiskunnon takia. Hänellä todettiin korona.

Isä toipui, mutta siitä alkoi kierre, jossa hän joutui päivystykseen ja sairaalahoitoon parin kuukauden välein. Ruoka ei maittanut eikä aina juomakaan, joten yleiskunnon heikettyä edessä oli uusi sairaalajakso, jossa isä nesteytettiin ja ravittiin kuntoon.

Vastaus oli, että kriteerit eivät täyty, odotetaan vielä.

Kysyin vanhempien asiakasohjaajalta eli heidän asioistaan kunnan puolella vastaavalta, vieläkö kotihoito on oikea vaihtoehto, vai olisiko aika siirtyä tehostetun hoivan piiriin.

Vastaus oli, että kriteerit eivät täyty, odotetaan vielä. Joskus esitin jatkokysymyksen: mitä odotamme, jotain katastrofiako? Siihen en saanut suoraa vastausta.

Valoisa puoli asiassa oli, että isä oli heikossakin kunnossa hyväntuulinen. Jos asiaa kysyi häneltä, vointi oli mainio ja elämä mallillaan.

Käänne huonompaan

Katastrofia ei tullut. Tuli itkuinen äiti, jolla oli paljon harhoja. Hän suri lähes päivittäin jonkun läheisen kuvitteellista kuolemaa ja teki lähtöä hautajaisiin.

Äidin ahdistus lisääntyi siinä määrin, että sovimme heinäkuun alussa omahoitajan kanssa äidin lähettämisestä päivystykseen ja sitä kautta geriatrisen osaston kriisipaikalle. Äidille ja isälle oli luvattu pääsy sinne, mikäli kotona tulee hätätilanne.

Istuin kesälomamatkalla illallispöydässä Vaasassa, kun päivystyksestä soitettiin. Äitiä oltiin lähettämässä Valkeakoskelta vuodeosastolle sadan kilometrin päähän Ikaalisiin.

Siirryin hetkessä lomatunnelmasta taistelutilaan – taito, jonka haurasta omaistaan puolustava joutuu väkisin opettelemaan.

Siirryin hetkessä lomatunnelmasta taistelutilaan.

Kun palasin illallispöytään, olin saanut torpattua siirron Ikaalisiin ja vakuutettua soittajan siitä, että äidille on kriisipaikka sadan metrin päässä päivystyksestä.

Sen jälkeen piti vielä keksiä, miten kierretään byrokratiasääntö, että kriisipaikalle pitää saapua suoraan kotoa, ei päivystyksen kautta.

Se kierrettiin siten, että menetin hermoni ja annoin tulla rauhallisella mutta veitsenterävällä äänellä, että nyt vähän rajaa.

Annoin tulla rauhallisella mutta veitsenterävällä äänellä, että nyt vähän rajaa.

Ette voi olla tosissanne, että äiti viedään Kela-taksilla kotiin, josta hänet haetaan uudelleen geriatriselle osastolle, joka on päivystyksen vieressä.

Lopulta mahdottomasta tuli mahdollista. Äiti vietiin pyörätuolilla osastolta toiselle.

Minä maksoin taistelusta sen hinnan, että iholle lehahti yöllä nokkosrokkotyyppinen reaktio. Taltutin sitä kortisonilla seuraavat pari viikkoa. Stressillä saattoi olla osuutta asiaan.

Vinkki vie perille

Minulla on ollut edunvalvontavaltuutettuna yksi tavoite: saada vanhempani yhdessä hoivakotiin, mieluiten samaan huoneeseen.

Vanhempieni asiakasohjaaja on yrittänyt takoa päähäni realismia. Tällaisia pariskuntahuoneita Valkeakoskella ei ole, eikä juuri muissakaan lähikunnissa.

Siitäkään ei ole takuuta, saako kumpikin vanhempi tehostetun hoivan päätöksen samaan aikaan.

Toivossa oli kuitenkin helpompi elää kuin epätoivossa.

Toivossa oli kuitenkin helpompi elää kuin epätoivossa.

Äidin kohtalo ratkesi puolentoista kuukauden sairaalajakson jälkeen. Hän sai myönteisen päätöksen tehostetun palveluasumisen tarpeesta 22. elokuuta 2023. Isän päätös tuli kaksi päivää myöhemmin torstaina.

Seuraavana viikonloppuna olin tapaamassa tuttaviani ja kerroin heille vanhempieni tilanteesta. Eräs heistä kysyi, tiedänkö, että laki mahdollistaa hoivapaikan hakemisen myös muualta kuin vanhempien omalta hyvinvointialueelta. Voisin yrittää löytää heille hoitopaikan Espoosta läheltä kotiamme.

Maanantaina selvisi, että se on tosiaan mahdollista, mutta Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen pitää arvioida vanhempien tehostetun palveluasumisen tarve itse. Sitä varten minun pitäisi tehdä heille hakemukset ja Pirkanmaan toimittaa tarvittavat dokumentit.

Vanhemmat saivat ympärivuorokautisen hoivan paikan Espoosta.

Asialla alkoi olla kiire, sillä äitiä oltiin siirtämässä sairaalasta hoivakotiin Urjalaan.

Soitin Espoon hoivakoteihin ja kävi ilmi, että muutaman kilometrin päässä kotoamme Mainiokoti Uutussa oli vapaa pariskuntahuone.

Uutussa luvattiin pitää paikka varattuna sen aikaa, että Länsi-Uudenmaan päätös vanhempien hoivan tarpeesta valmistuisi.

Jätin hakemuksen keskiviikkona. Päätös tuli seuraavana tiistaina: vanhemmat saivat kuin saivatkin ympärivuorokautisen hoivan paikan Espoosta.

Auttelen isän autoon ja lähdemme hakemaan äitiä.

Muuttopäivä oli vielä saman viikon perjantai. Olin valmistellut vanhempia asiaan puhelimessa, mutta tiesin, ettei päivä olisi helppo.

Onneksi omahoitaja Riitta-Liisa tuli avuksi, kun pakkasimme isää matkaan. Kun hänet oli saatu autoon, halasimme helpotuksesta.

Kun isä oli saatu autoon, halasimme helpotuksesta.

Muuttopäivä oli pitkä. Heräsin viideltä ja palasin kotiin kello 23. Siinä välissä vanhemmat oli kuljetettu taksilla Espooseen ja heidän vaatteensa ja tavaransa saatu ensin peräkärryyn ja lopuksi paikoilleen uudessa kodissa.

Tehtävä on suoritettu. Vanhemmat ovat yhdessä, tehostetun hoivan piirissä ja vieläpä lähellä meitä. Kaikki meni lopulta paremmin kuin uskalsin toivoa.

Silti on pakko sanoa: lujille se otti.

Tämä on lyhennetty versio ET-lehdessä 21/2023 julkaistusta jutusta Viimeinen kotimme. Tilaajana voit lukea koko jutun myös täällä. Jos et ole vielä tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.