Kun Raija Havulinna, 74, jäi eläkkeelle, hän tajusi olevansa vapaa osoittamaan mieltä eläimien puolesta. Eläinten oikeuksista puhuessaan häntä ei pysäytä mikään.
Tammikuussa 2015 kävi navakka tuuli. Seisoin Helsingin keskustassa 250 muun ihmisen kanssa ja ulvoin kuin susi.
Olin elämäni ensimmäisessä eläimiä puolustavassa mielenosoituksessa. Paikalla oli paljon väkeä. Huusimme iskulauseita ja kävelimme Kiasmalta Senaatintorille puolustamaan susia.
Seisoin 250 muun ihmisen kanssa ja ulvoin kuin susi.
Se oli ihanaa. Tunsin olevani omieni joukossa. Tiesin, ettei kukaan tule kyseenalaistamaan mielipiteitäni eläinten oikeuksista.
Ajattelin, että mieltä osoittamalla voin vihdoin tehdä jotain eläinten puolesta.
Susirakkauteni oli alkanut jo lapsena, kun isäni kertoi, miten oli kohdannut nuorena suden. Hän puhui kohtaamisesta ilman pelkoa, hienona kokemuksena.
Heikompien puolella
Synnyin Pohjanmaalla 40-luvun lopulla. Olin ihan pieni, kun viisihenkinen perheemme muutti pieneen mökkiin Pornaisiin.
Yhtenä kesänä meillä oli pässi nimeltä Pekka, perheemme ainoa tuotantoeläin. Muistan, miten itkin, kun jouduin Pekkaa syömään. Olimme köyhiä, joten oli syötävä, mitä oli tarjolla.
Ajattelen, että 50-luvulla eläimillä oli hyvä elämä.
1950-luvulta on tultu pitkä matka. Silloin oli pieniä maatiloja, joilla oli lehmä, pari lammasta ja kanoja. Ajattelen, että silloin eläimillä oli hyvä elämä.
Nyt on toisin. Mielestäni nykyisessä tehomaataloudessa ihminen riistää häikäilemättä luontoa ja toisia elollisia.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/101dwz3x.jpg?itok=e0B12-Ld)
Olin nelissäkymmenissä, kun näin dokumentin siitä, miten broilerit teurastetaan. Näin myös kuvia isoista sikatiloista.
Silloin minulle tuli lopullinen herätys, että emmehän me voi kohdella tuntevia olentoja tällä tavalla.
Eläinten näkeminen tuntevina olentoina tuntuu olevan monille ihan vierasta. Ajatellaan, että eläimet ovat jotenkin alempia olentoja. Se näkyy vaikka siinä, miten ihmiset usuttavat koiria valkoposkihanhien kimppuun tai haluavat tappaa susia.
Emmehän me voi kohdella tuntevia olentoja tällä tavalla.
Eläinten oikeuksista kirjoitetaan kyllä nykyään aiempaa enemmän, mutta paljon palstatilaa saavat myös karjankasvattajat ja turkistuottajat.
Valitellaan, että tilat ovat vaikeuksissa, mutta ei pohdita, voisiko tuotannon siirtää esimerkiksi palkokasveihin tai voisivatko tilakoot olla pienempiä.
Mielestäni vaihtoehtoja on aina ja niitä pitäisi tuoda esille enemmän.
30 vuotta ilman lihaa
Jätin lihan pois ruokavaliostani 30 vuotta sitten. Nyt olen kymmenettä vuotta vegaani.
Ehdoton en ole. Jos kotitaloni mummot tarjoavat syntymäpäiväkahveilla kermakakkua, kohteliaisuudesta kyllä syön. Itse en kuitenkaan eläinperäisiä ruokia osta tai käytä.
Jos kotitaloni mummot tarjoavat syntymäpäiväkahveilla kermakakkua, kohteliaisuudesta kyllä syön.
Kun jätin lihan, moni ystäväni ihmetteli, sillä olin aiemmin todella kova lihansyöjä. Tykkään vieläkin syödä vegaanisia lihankorvikkeita ja kokata tutuista liharuuista vegaaniversioita.
Ystävieni kanssa en ryhdy kinaamaan. He saavat syödä mitä haluavat ja ihmetellä minua. Uskon, että muutoksen pitää lähteä ihmisestä itsestään.
Esimerkkiä voin kuitenkin näyttää. Kun kutsun ystäviä kylään, tarjoan aina vegaanista ruokaa.
Olen tehnyt esimerkiksi burgundinpataa, jossa liha on korvattu soijasuikaleilla, revityllä tofulla tai vegaanisella pekonilla eli vekonilla. Monet sanovat, että tämähän on ihan hirveän hyvää.
Eläkkeellä vapauduin
Ennen eläkkeelle jäämistä en voinut osallistua mielenosoituksiin. Pelkäsin, että työnantajani hermostuisi, jos näkyisin mielenosoituksissa.
Ensimmäisen mielenosoitukseni jälkeen olen ollut aktiivisesti mukana tapahtumissa. Olen käynyt puolustamassa susia sekä vastustamassa eläinten tehotuotantoa ja turkistarhausta. Etelä-Korean suurlähetystöllä vastustimme Boknal-juhlia, joissa syödään keitettyä koiraa.
Kun heilutan kylttiä mielenosoituksessa, se on edes pieni yritys muuttaa asioita.
Voimattomuuden tunne on kaikkein pahinta – se olo, ettei asioille pysty tekemään mitään.
Ajattelen, että kun minä hyppään junaan ja painun heiluttelemaan kylttiä mielenosoituksessa, niin se on edes pieni yritys muuttaa asioita.
Kutsun itseäni anarkistimuoriksi. Olen sellainen mielelläni, sillä rakastan puhua eläinten oikeuksista.
Minun aktivismini on hyvään suuntautuvaa. En mene mielenosoituksiin rikkomaan tai töhrimään näyteikkunoita, vaan käyttämään ääntäni.
Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 1/2024. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
