Näyttelijä Liisamaija Laaksonen, 87: ”Ryhdyin kirjoittamaan, koska minua otti niin päähän, että naisten roolit alkoivat loppua”

Viime talvena Liisamaija Laaksonen, 87, alkoi taas kirjoittaa iltaisin keittiön pöytänsä ääressä. Työn alla on näytelmä vanhenemisesta. Vanheneminen on väistämätöntä, mutta liikaa sitä ei ole hyvä vatvoa, hän ajattelee.

–Kaikkein tärkeintä on terveys. Se, että jalat pelaavat vaikka huonomminkin ja pää on jotenkin kirkas. Jokainen lähtee joskus, ja yksi päivä voi muuttaa kaiken. Mutta sitä ei kannata joka päivä miettiä. Se käy hirveän raskaaksi.

Liisamaija teki elämäntyönsä Ylen televisioteatterissa. Hän sai paikan heti valmistuttuaan Suomen teatterikoulusta ja jäi 35 vuodeksi.

Kaikkein tärkeintä on terveys. Se, että jalat pelaavat vaikka huonomminkin ja pää on jotenkin kirkas.

– Menin televisioteatteriin, koska siellä oli puolta parempi palkka kuin missään muualla. Ajattelin, että olen hetken, mutta sinne jäin.

Myöhemmin hän alkoi näyttelemisen lisäksi myös kirjoittaa näytelmiä.

– En muista, että silloin olisi ollut yhtään naisnäyttelijää, joka olisi myös kirjoittanut. Aloin kirjoittaa, koska minua otti niin päähän, että naisten roolit alkoivat loppua.

Kun lapset iltaisin menivät nukkumaan ja koti hiljeni, Liisamaija istahti keittiön pöydän ääreen, sytytti pienen lampun ja ryhtyi kirjoittamaan siniseen ruutuvihkoon. Syntyi muun muassa televisionäytelmä Lumikit. Siitä tuli menestys.

En voi joka päivä itkeä

Kirjoittaminen oli yksi asia, joka kannatteli Liisamaijaa, kun hän jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Elokuussa 1978 hänen miehensä Raimo Kaitue lähti aikaisin aamulla SKOPin hallintoneuvoston matkalle Saksaan. Liisamaija ei herännyt hänen lähtöönsä, vaikka yleensä aina heräsi.

– Olin neljäkymmentä. Yhtenä päivänä mies lähti ja toisena tuotiin arkussa pois.

Mies oli joutunut junaonnettomuuteen. Kotona oli kolme alaikäistä lasta, joista nuorin oli vasta 5-vuotias. Aluksi päivät menivät kuin sumussa.

– Sitten päätin, etten voi joka päivä itkeä. Sellainen on lapsille ihan kauheaa.

Yhtenä päivänä mies lähti ja toisena tuotiin arkussa pois.

Äiti ja lapset tarvitsivat toisiaan ja kasvoivat yhteen. Suhde on tiivis yhä. Mikä tahansa Liisamaijaa nykyisin mietityttääkin, hän voi kysyä lapsiltaan.

– Voin puhua heille kaikesta. Että sano nyt, mitä teen tässä tai onko tämä viisasta. Koskaan kukaan heistä ei ole sanonut, että en minä tiedä, koeta itse selvitä.

Aina kun Liisamaija on saanut kirjoittamansa kokoillan näytelmän valmiiksi, hän on hankkinut lampun. Kuvan valaisin on yksi niistä.

Vain yksi suunnitelma

Ennen Liisamaijalla piti olla arjessa aina jokin suunnitelma. Se auttoi varsinkin silloin, kun lapset olivat pieniä ja piti opetella uudenlaista arkea. Aina oli jotain mitä odottaa.

Enää hän ei suunnittele muuta kuin kesäpäiviä hirsitalossaan Hartolassa. Kesäpaikkaansa hän kutsuu Utukonnuksi, koska  aamuisin kaiken peittää usva.

Siellä hän lukee, kirjoittaa, istuttaa kukkia, viettää aikaa ystäviensä kanssa, saunoo joka ilta ja katsoo terassilta joutsenten pesää.

–Kiire on poissa. Voi vain lukea ja tehdä ruokaa, jos tekee mieli. Sen suurempia suunnitelmia en tee.

Lue lisää Liisamaija Laaksosesta ET Terveys -lehden numerosta 6/25. Tilaajana voit lukea jutun ja ET Terveyden vanhoja numeroita Digilehdet.fi-palvelussa.