– Monenlaisella persoonalla voi tehdä tätä hommaa, muttei kuitenkaan puolikkaalla sydämellä, Kaisa Virmajoki kertoo.
– Monenlaisella persoonalla voi tehdä tätä hommaa, muttei kuitenkaan puolikkaalla sydämellä, Kaisa Virmajoki kertoo.

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Kaisa Virmajoki 

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.