– Monenlaisella persoonalla voi tehdä tätä hommaa, muttei kuitenkaan puolikkaalla sydämellä, Kaisa Virmajoki kertoo.
– Monenlaisella persoonalla voi tehdä tätä hommaa, muttei kuitenkaan puolikkaalla sydämellä, Kaisa Virmajoki kertoo.

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Kaisa Virmajoki 

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.

Helsinkiläinen Valmu Ranta, 95, viihtyi kerrostalokodissaan 52 vuotta. Sitten hänestä alkoi tuntua, että palvelutalossa voisi olla turvallisempaa.

Valmu Ranta muutti miehensä Pentin ja tytärten Helenan, Eliisan ja Marjatan kanssa kulosaarelaiseen 101-neliöiseen kerrostalokotiin vuonna 1964.

– Pääsin täältä kätevästi töihin yhdellä bussilla. Plussaa oli myös asunnon kaksi vessaa, sillä kolmen teinityttären taloudessa vessaan oli aamuisin aina ruuhkaa, Valmu muistelee.

Valmu on diplomi-insinööri ja työskenteli Helsingin kaupungin rakennusvirastossa toimistopäällikkönä. Nyt hän on ollut leskenä seitsemän vuotta ja pärjännyt hyvin yksin kotipalvelun tukemana. Kun taloyhtiön putkiremontista päätettiin, Valmu suunnitteli aluksi siirtyvänsä Herttoniemessä sijaitsevaan Kettutien palvelutaloon evakkoon kolmeksi kuukaudeksi ja palaavansa sitten kotiin.

– Mutta sitten päätinkin jäädä palvelutaloon. Vaikka eläminen on siellä kalliimpaa, eläkkeeni riittää vuokran maksuun ja tunnen oloni turvalliseksi. Ihmeen hyvillä mielin muutan pois pitkäaikaisesta kodistani, Valmu pohtii.

Kuuden viikon spurtti

Valmun tytär Helena Ahopelto, 65, kertoo äidin muuton ja asunnon myynnin sujuneen rivakasti kuudessa viikossa.

– Lokakuussa äiti päätti, että hän jää lopullisesti palvelutaloon, ja marraskuun alussa kävimme katsomassa palvelutalon asuntoa. Samaan aikaan kiinteistövälittäjä esitteli äidin asuntoa, joka saatiinkin myytyä nopeasti.

Valmun lapsenlapset puolisoineen tulivat katsomaan, mitä mummun tavaroita haluaisivat ottaa itselleen. Kettutien palvelutaloon vietävät esineet merkattiin oranssilla muoviteipillä. Muutosta vastasivat Helena ja miehensä Erkki. Yksi siskoista on kuollut hiljattain ja toinen asuu kauempana.

– Olin välillä aika poikki, koska organisoitavaa oli niin paljon. Äidin piti asua sotkun keskellä pitkään, Helena kertoo.

1950-60-luvun juhlavaatteita, koruja ja käsilaukkuja kannattaa tarjota myyntiin vintage second hand -putiikkeihin.

Helenan sisar Eliisa haki kaksi autollista tavaraa, ja nuoriso tuli uudestaan tekemään löytöjä. Yksi lapsenlapsista, 23-vuotias poika, on juuri muuttamassa opiskelija-asuntoon ja sai sinne sohvakaluston, sängyn, taloustavaroita ja kaikenlaista sohvatyynyistä käsipainoihin.

– Äiti oli tosi onnellinen, kun jokin tavara kelpasi sukulaiselle. Muutto ja kaaoksen keskellä asuminen ei yhtään hermostuttanut häntä.

Lähetystori Fidan työntekijät hakivat monta laatikollista tavaraa, mutta kirjahyllyä he eivät ottaneet. Helenan poika löysi niille uudet omistajat Facebookin Haaga kierrättää -sivulla. Kaatopaikalle vietiin vain ankea lastulevyhylly, josta piti maksaa 1,80 euron jätemaksu.

Helena vinkkaa, että vanhojen rouvien 50-60-luvun juhlavaatteita, koruja ja käsilaukkuja kannattaa tarjota myyntiin vintage second hand -putiikkeihin. Niistä voi saada muutaman kympin rahaakin.

– Äidillä on laadukkaita vaatteita. Vein helsinkiläiseen Play it again Sam -liikkeeseen kolme pukua ja kaksi hattua. Myös Ruutu-Rouvaan ja Kauniiseen Veeraan aion vielä tarjota.

Valmu ja Helena-tytär muuttopuuhissa.
Valmu ja Helena-tytär muuttopuuhissa.

Muutossa oli kaksi kovaa puristusta, äidin muuttopäivä ja siitä kahden viikon kuluttua päivä, jolloin vanhan asunnon piti olla tyhjä.

– Onneksi meillä oli Ulla-ystävä apuna. Kahdesta siskontytöstänikin oli tosi paljon apua, sillä heillä oli kokemusta oman äitinsä asunnon tyhjentämisestä, Helena kertoo.

Omien vanhempien asumisjärjestelyt ovat nykyisin Helenan ja Erkin ystäväpariskuntien toistuva puheen- ja huolen aihe.

Arki palvelutalossa

Uudessa kodissa kaupungin kotihoidon työntekijä tulee aamupäivisin katsomaan, että Valmun päivä lähtee hyvin käyntiin ja että hän on ottanut lääkkeet ja syönyt aamupalan.

– Elämä hidastuu noilla vuosilla hurjasti, ja pukeutuminen kestää äidillä yli puoli tuntia. Tuntuu kuin näillä Herttoniemen piirin kodinhoitajilla olisi enemmän aikaa kuin vanhassa kodissa käyneillä. Ehkä syynä on se, että tällä alueella vanhukset asuvat lähempänä toisiaan ja matkoihin kulu paljon aikaa, Helena arvelee.

Toisinaan kodinhoitaja kävelyttää Valmua rollaattorin kanssa käytävällä. Valmun liikkuminen on hidasta, ja yleensä hän kulkeekin pyörätuolilla.

Rouvia tuli heti tutustumaan ja kyselemään uuden asukkaan nimeä ja ikää.

Ensimmäisenä päivänä Helena lähti äitinsä tueksi lounaalle. Samalla hän varmisti, että äiti pärjää siellä pyörätuolin kanssa.

– Asukkaita avustetaan ruokailussa tunnin ajan. Jos ei saa itse vietyä tarjotinta, hoitaja tuo sen pöytään. Ruokalista vaihtuu viikoittain. Jos ei käy syömässä, siitä päivästä ei laskuteta. Joillekin asukkaille ruoka viedään asuntoon, Helena kertoo.

Helena yrittää kovasti houkutella äitiään syömään ruokalassa joka päivä, sekä ruuan että seuran takia. Iäkkäitä rouvia tulikin heti tutustumaan ja kyselemään uuden asukkaan nimeä ja ikää. Kysyjillä lukemat olivat 80 vuodesta ylöspäin.

Ala-aulassa kohdataan

Palvelutalon eläväisin aika on lounaasta iltapäivään. Sisääntuloaula on kuin kylänraitti, jossa asukkaat istuskelevat nojatuoleissa sohvapöytien äärellä ruoka-aikaa odotellen. Yhdeltä on usein ohjelmaa, esimerkiksi vapaaehtoiset soittavat ja laulavat.

Helena tarkisti, että Valmu saa pyörätuolista käsin kotinsa oven auki. Oveen lisättiin sulkemista helpottava toinen kahva.

– Äidin asunnossa on kiva, toimiva pohja. Huoneisto on valoisa ja siinä on lasitettu parveke. Makuuhuoneessa televisio kiinnitettiin seinään ja tietokone laitettiin pöydälle sen alapuolelle. Äidillä on myös suora lankalinja palvelutalon toimistoon vähän kuin hotellin respaan.

Valmu lukee joka päivä Helsingin Sanomat valoisassa keittiönurkkauksessaan.
Valmu lukee joka päivä Helsingin Sanomat valoisassa keittiönurkkauksessaan.

Vieraita lähes päivittäin

Vanhasta kodista Valmu otti mukaan vain vähän astioita. Hän syö aamu-, ilta- ja välipalat omassa kodissaan, ja kolmen neljän ystävän "tukiryhmä" hoitaa hänen kauppa-asiansa.

– Melkein joka iltapäivä äidin luona käy joku hänen ystävänsä tai hänen Taina-siskonsa, 86, sillä äiti organisoi aikataulunsa ja ohjelmansa hyvin. Minä käyn kahdesti viikossa. Äidillä on hyvä muisti ja hän klaaraa kaiken, mutta toki 95-vuotiaana ihminen on jo hauras ja hidas, Helena kertoo.

"Jos äidin liikuntakyky heikkenee, sitten ostamme lisää aputunteja."

Helena arvostaa erityisesti palvelutalon turvallisuutta.

– Jos äidin liikuntakyky heikkenee, sitten ostamme lisää aputunteja. Myös iltaruuan voi ostaa talosta. Olemme laskeneet, että äidin eläke riittää palvelutason nostamiseen.

Valmun 95-vuotispäivät vietettiin uudessa kodissa.

– Koska tila on pieni, järjestimme kolme tunnin vastaanottoa. Neljältä tuli kolme ystävää, viideltä Taina-sisko perheineen ja kuudelta kymmenen nuorta ja viisi lastenlastenlasta, Helena kertoo.

– Tarjosimme kasvis-fetapiirakoita, pikkuleipiä ja täytekakkua. Äiti jaksoi hyvin. Lahjaksi hän sai pari kirjaa sekä lahjakortin kampaajalle ja jalkahoitajalle, jotka molemmat tulevat palvelutaloon. Kätevää!

Valmun asumiskulut vanhassa kodissa / kk: Yhteensä noin 1 200 e

  • Yhtiövastike 550 e.
  • Menumatti-ateria 5 e ja 50 e kuukausimaksu, yhteensä 200 e.
  • Muita ruokakuluja ja turva-puhelin 200 e.
  • Muuta: sähkö, kotivakuutus, kännykkä ja lankalinja sekä siivous kahdesti kuussa 250 e.

Valmun asumiskulut palvelutalossa / kk: Yhteensä noin 1 500 e

Kettutien palvelutalossa on 86 asuntoa. Ikäraja taloon 65 vuotta.

  • Valmu Rannan 41,5 neliön kaksion vuokra on 670 e (16 e/m²).
  • Turvaranneke, turvapuhelin ja talon sisäinen lankalinja 165 e.
  • Peruspalvelupaketti 420 e sisältää 10 tuntia palvelua.
  • Valmulla siihen kuuluu kylpy, tukanlaitto, siivous ja satunnaista apua (minimilaskutus avusta on 15 minuuttia). Palvelupaketteja on seitsemää tasoa, kallein 2 850 e (70 tuntia kuussa).
  • Lounas 7,90 e eli 237 e.

Palvelutaloon muutto – muistilista

  1. Uusi Sähkösopimus. Irtisano sähkösopimus ja tee uusi palvelutalon asuntoon. Solmi sopimus varmuuden vuoksi niin, että vanha ja uusi ovat vaikka pari viikkoa päällekkäin.
  2. Uusi Kotivakuutus. Irtisano edellisen asunnon kotivakuutus ja ota uusi palvelutaloon. Valmun edellinen kotivakuutus oli kuolinpesän nimissä, eikä sen irtisanominen ollut ihan helppoa. Valtakirjaan tarvittiin kaikkien osakkaiden allekirjoitukset.
  3. Tee osoitteenmuutos. Posti kääntää kirje- jamuut lähetykset uuteen osoitteeseen ilmaiseksi vain kuukauden ajan. Muuttotieto menee postista maistraattiin ja sieltä kaupungille ja muille virallisille tahoille. Muista tehdä osoitteenmuutos myös lehtitilauksiin.
  4. Lopeta lankapuhelinliittymä. Aika monella vanhuksella on vielä sellainen. Se ei lopu itsestään!
  5. Siirrä laajakaista. Tietokone on monelle vanhallekin tärkeä.
  6. Hyvästi matkavakuutus. Lopeta matkavakuutus, jos vanhus ei enää matkusta.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2017.

Vieläkö te asutte yhdessä? Sen kysymyksen sisarukset Ilona Wessman ja Hilkka Kurppa ovat kuulleet usein. Vastaus on: kyllä, koska se on helpompaa, halvempaa ja hauskempaa. Bonuksena on seinän takana asuva äiti.

Kun vieras astuu ovesta sisään, Ilona Wessmanin, 69, ja Hilkka Kurpan, 62, olohuoneessa käynnistyy hyvin harjoiteltu koreografia. Kupit, leivokset, maidot ja sokerit ilmestyvät pöytään sisarusten käsien kautta kuin näkymätöntä liukuhihnaa pitkin.

Porilaiset sisarukset ovat asuneet yhdessä 12 vuotta. Koska se on niin näppärää!

– Tietysti meiltä aluksi udeltiin, miksi muutamme yhteen. Nyt ihmiset kyselevät, milloin me kyllästymme toisiimme, Hilkka nauraa.

– Ja sitä kyselläänkin ihan kyllästymiseen saakka! Ilona huudahtaa, eikä vaikuta tippaakaan kyllästyneeltä.

Kerttu, 88, sisarusten äiti, istuu sohvan uumenissa ja nauraa mukana. Hänen mielestään yhteisasumisen kaava on yksinkertainen.

– Piti vain synnyttää oikeanlaiset lapset!

Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.
Molemmat sisarukset ovat siistejä – Yhteisasumisessa samanlainen näkemys kodista on ihan perusedellytys, Ilona sanoo.

Kerttu asuu nyt tytärtensä naapurissa omassa yksiössään. Ennen tätä vaihetta kaikki kolme asuivat yhdessä, mutta kun sen asunnon portaat kävivät Kertulle hankaliksi kulkea, oli löydettävä uusi asuntoratkaisu. Uutuuttaan hohtaviin kerrostaloasuntoihin Porin keskustan yllä ihastuivat heti sekä äiti että tyttäret.

Hilkka ja Ilona asuivat yhdessä ensin kaksin. Äiti muutti Kymenlaaksosta Poriin viisi vuotta sitten.

– Kun jäin leskeksi, tunsin oloni yksinäiseksi. Silloin tytöt keksivät ehdottaa, että tulisin heidän luokseen. Se oli jotenkin niin luontevaa, eivätkä nuo ole pahemmin minusta valittaneet, ainakaan kuulteni, Kerttu hymähtää.

Hilkka ja Ilona ovat asuneet yhdessä myös nuorina aikuisena. Kun Ilona sai esikoisensa, Hilkka muutti hänen perheeseensä lapsenlikaksi vähän yli neljäksi vuodeksi. Sitten Hilkka perusti oman perheen ja sai Ilonan tapaan kaksi lasta. Sisarusten nuorimmat tyttäret ovat liki samanikäiset.

– Kun Hilkka jäi yksinhuoltajaksi, hänen lapsensa olivat vielä aika nuoria. Aloimme viettää lomia ja juhlapyhiä yhdessä. Kun suunnittelimme lomamatkaa, lapset aika usein kysyivät, tuleeko Hilkkakin, Ilona muistelee.

Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.
Kerttu-äiti ja tytöt 50–60-lukujen vaihteessa.

Tarkan talouden koti

Kahvikuppi täytyy kuin itsestään. Välillä on vaikea erottaa, kumpi sisarista ehtii passata ensin, niin samanlaisilta naiset näyttävät musta-valkoraidallisissa paidoissaan ja siroissa sisäkengissään.

– On meissä paljon samaa, mutta minä olen puheliaampi ja sellainen kanaemo, Ilona toteaa.

Sen huomaa nopeasti. "Pistätkö Hilkka sitä lautasta lähemmäksi äitiä." "Eihän tuo aurinko paista silmiisi?" Hilkan mielestä Ilonan jatkuva on kuitenkin isosiskolle luontevaa.

– Äiti tosin välillä hermostuu, kun kyselen liikaa, mutta en voi sille mitään, Ilona puuskahtaa.

Totta, Kerttu myöntää ja matkii tytärtään.

– "Ootko syönyt, mitä oot syönyt." Hyväähän Ilona tarkoittaa, mutta joskus ylenpalttinen huolenpito kiukuttaa.

"Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa."

Vaikka Ilona on sisaruksista enemmän äänessä, Hilkka oli kuitenkin se, joka keksi ehdottaa yhteen muuttamista.

– Olimme siihen aikaan molemmat eronneita, ja minulta oli kuopuskin muuttamassa pois kotoa. Minua alkoi pelottaa ajatus yksin asumisesta.

Nykyinen asunto on jo kolmas yhteinen. Se on kaunis ja avara - ja uskomattoman siisti. Hilkka myöntää rakastavansa siivoamista.

– Sovimme jo muuttovaiheessa, että Hilkka siivoaa ja minä laitan ruuan.

Sopimus on pitänyt. Asunto kiiltelee, ja Hilkka pysynyt hyvin ruuissa.

– Jos vaikka jonain aamuna haluan lettuja, niin Ilona paistaa niitä, Hilkka nauraa.

Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.
Iltaisin naiset pelaavat usein Tirominos-peliä. – Olemme tarkkoja säännöistä, vaikka ne ovat vähän omanlaiset.

Voiko yhteiselo tosiaan olla näin auvoista? Naiset vakavoituvat. Kyllä voi, mutta se on vaatinut selkeitä sääntöjä ja jatkuvaa toisen huomioimista.

Naisilla on alusta asti ollut yhteistalous. Kaikki ostokset, pienimmätkin, kirjataan ylös.

– Menomme ovat hämmentävät pienet, yhteisasuminen on taloudellisesti kannattavaa.

Kumpikin merkitsee tekemänsä ostokset ruutuvihkoon eurolleen. Neljän viikon välein sisarukset laskevat, kumpi on plussalla, kumpi miinuksella. Seuraava sivu alkaa sitten miinuksella.

– Ja ai että se on hieno tunne, kun toinen on miinuksella, Hilkka hehkuttaa.

– Kun menot kirjataan, ei tule kummallekaan tunne, että on ostanut enemmän. Mitä enemmän asioista muutenkin sovitaan etukäteen, sen helpompaa arki on, Ilona toteaa.

Noin kerran viikossa naiset istuvat alas ja käyvät läpi kalenterinsa. On hyvä tietää, mitä toisella on suunnitelmissa.

– Sillä tavalla emme ole kuin keitä tahansa kämppiksiä, vaan otamme huomioon toistemme vaihtuvat tilanteet, Hilkka toteaa.

– Emme silti kyttää toisiamme. Jos toisella on iltameno, toinen ei istu kotona vahtimassa kotiintuloa kuin mustasukkainen puoliso, Ilona nauraa.

Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.
Sisarukset kirjaavat ylös kaikki ostokset.

Muistipelejä ja matkoja

Hilkka levittää kahvipöydälle muistipelin. Sitä naiset pelaavat kolmisin useana iltana viikossa.

– Pelaamme ja luemme lehtiä yhdessä, mutta telkkaria emme katso yhdessä, kun noilla tyttärillä on niin erilainen maku. Urheiluakaan he eivät ole koskaan oppineet katsomaan!

Kerttu nauttii myös yksinolosta. Aamu-unisena hän laittaa itse aamupalansa, sillä työelämässä olevien tyttärien aamu alkaa yleensä aikaisemmin.

– Äiti oppi nopeasti laittamaan silmätipatkin itse, kun ei halunnut, että herätän hänet.

Kesän jälkeen Kertun vointi on kuitenkin ollut huonompi. Sydämen vajaatoiminta estää vanhat harrastukset ja ulkoilun.

– Kun laitan meille ruuan, äiti tulee joko tänne syömään tai vien hänelle osan. Kauppareissulle otamme mukaan myös äidin kukkaron ja ostoslistan. Lista on aika vaatimaton, sillä äiti tietää, että ostamme lisäksi hänelle jotain hyvää, Ilona toteaa.

"Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta."

Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.
Koti Porin kattojen yllä on Ilonalle ja Hilkalle mieluisa. Valo ja avaruus hoitavat sielua.

Hän kertoo välillä kummastelleensa, kuinka erikoiselta heidän asumisjärjestelynsä ihmisten korviin kuulostaa. Hänestä vanhemmista ihmisistä huolehtiminen on itsestäänselvyys.

– Mutta meillä on aina ollut äidin kanssa mutkattomat välit. Se, että viihdymme hyvin yhdessä, on tietysti kaiken lähtökohta.

Hilkkakaan ei halua, että heitä kuvailtaisiin uhrautujina. Eivät he hyöri vain kotona passaamassa toisiaan tai äitiään. Ilona työskentelee yritysmaailmassa, Hilkka myymäläpäällikkönä. Heillä on oma elämä ja omat harrastukset: Hilkalla tanssia useita kertoja viikossa, Ilonalla luottamustehtäviä, joogaa ja golfia. Toistensa harrastuksiin he eivät osallistu.

– Tosin Hilkka on ollut monesti mukana golfreissuillani. Hän on mailapoikanani ja ajaa golfautoa kuin ammattilainen, mutta ei suostu golfaamaan.

Kotirauhan kauneus

Naiset esittelevät avaraa asuntoaan. Seinät peittyvät tauluista, hyllyt kauniista lasi- ja koriste-esineistä. Vaaleat sohvat ovat naisten viimeisin yhteishankinta.

– Ilona saa tehdä päätökset kaappien paikoista. Häneltä kaikenlainen suunnittelu ja järjestely onnistuvat niin hyvin, Hilkka sanoo.

Makuuhuoneet ovat niin pienet, että vaatekaapin lisäksi niihin ei mahdu juuri muuta kuin sänky.

– Ei näissä juuri käydä kuin nukkumassa. Oveakin pidän yöllä auki, että ilma kulkee, Ilona toteaa.

Kumpikaan ei kaipaa yksityisyyttä elämäänsä. Seurustelusuhteita ei ole ja ystävät ovat aika lailla yhteisiä.

– Ei meillä kotona juuri kavereita käy, tapaamme heitä harrastuksissa tai kahviloissa. Mutta minun työpaikkani pikkujoulut on kyllä kaksi kertaa pidetty täällä. Se on ollut kätevää, kun Ilona laittaa ruuat ja passaa meitä, Hilkka hymähtää.

Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...
Kodintyöt on jaettu tasan. Hilkka on siivousvastaava...

...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.
...ja Ilona vastaa ruuanlaitosta.

Molempien lapset ja lapsenlapset käyvät välillä kylässä. Toisen lapset ovat niin läheisiä, että he tuntuvat melkein omilta.

– Kun olin synnyttämässä poikaani, Ilona soitti sairaalaan kymmenen minuutin välein. Kun lapsi lopulta syntyi, Ilona oli sanonut kaikille, että nyt hänestä tuli mummi, niin tohkeissaan hän oli. Poikani kutsuu Ilonaa edelleen mummiksi.

Molemmat myöntävät olevansa hoivaajia. Tosin Ilonan hoivavietti ulottuu lasten, lastenlasten ja äidin lisäksi myös Hilkkaan.

– Kyllä Ilona tarkkailee minunkin syömisiäni, että "muista sitten syödä ne ja ne ruuat", vaikka harvoin olen unohtanut. Hilkka hymyilee.

"Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen."

Iloinen kotiinpaluu

Entä tulevaisuus? Sitä siskokset eivät juuri mieti. Tietysti jos jommankumman unelmien prinssi karauttaisi talon eteen, tilanne pitäisi miettiä uusiksi.

– Tämä on nyt meidän perheemme ja olen tähän tyytyväinen, Ilona toteaa.

Hilkka on samaa mieltä. Hän ei tosin ole koskaan asunut yksin.

– Kun Ilona lähtee työmatkalle, tuntuu aluksi ihanalta olla itsekseen. Jos hän on pitkään pois, tulee väkisinkin ajateltua, että tällaistako se yksinasuminen olisi. Olen aina ihan mielettömän iloinen, kun hän palaa, Hilkka huokaa.

Kerttu nauttii yksinolosta ehkä ihan eri tavalla kuin tyttärensä. Silti hänelle on tärkeää, että muutaman metrin päässä on apua tarjolla.

– Viime aikoina olen huomannut sen ihan konkreettisesti. Nyt olen usein yöllä herännyt siihen, etten saa henkeä, kun sydän on sen verran heikko. Silloin soitan Ilonalle. Siinä me ollaan sitten monta kertaa sängynlaidalla valvottu ja arvottu, että pitäisikö soittaa ambulanssi. Joskus on pitänyt, joskus ei, mutta koskaan minun ei ole tarvinnut yksin pelätä, että miten käy.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2016.

Hilkan ja Ilonan pelisäännöt

  • Ruoka- ja siivousasioista sovittiin jo ennen yhteen muuttamista.
  • Talousmenot kirjataan tarkasti ylös. Ostokset merkitään ruutuvihkoon euron tarkkuudella.
  • Omista menoista kerrotaan etukäteen. Molempien kalenterit käydään säännöllisesti läpi.
  • Molemmat siivoavat jälkensä heti. Jokaiselle tavaralle on oma paikkansa.
  • Toinen pitää ottaa koko ajan huomioon. Kahden aikuisen yhteisasuminen on side, se vertautuu pikemminkin avioliittoon kuin kämppäkaveruuteen.