ADHD kulkee Riitan, 70, suvussa: "Nämä asiat seitsemän erityistä lasta ja liuta erityisiä lastenlapsia ovat minulle opettaneet"

Näe hyvä lapsessa.

Riitta Lapinkankaan kotona Tyrnävällä on tämä yksi sääntö ylitse muiden.

Muita mummulan sääntöjä ovat esimerkiksi: Sohva ei ole trampoliini. Verhot eivät ole liaaneja. Mariskooleihin ei kosketa omin päin.

Niitäkin sääntöjä Riitta, 70, toistelee aika tiuhaan. Nuorin hänen lastenlapsistaan on puolivuotias ja vanhin kuudentoista, ja kaikki käyvät kylässä usein.

Lapsenlapsia on yhteensä 15. Lähes puolella heistä on diagnosoitu aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö ADHD. Muutama lastenlapsi jonottaa parhaillaan tutkimuksiin, joilla diagnoosi voidaan varmistaa. Myös autismin kirjon piirteet ovat tuttuja.

Lastenlapsia on 15. Lähes puolella heistä on diagnosoitu ADHD.

Kun Riitta katsoo lastenlapsiaan, hän näkee heissä myös itsensä lapsena. Silloin 1950-luvulla ADHD-dignooseja ei tunnettu. Riitan kaltaista vilkasta tyttöä pidettiin helposti vain huonosti kasvatettuna.

Riitta haluaa, että kun lastenlapset tulevat mummulaan, heillä on sellainen olo, että heitä rakastetaan juuri sellaisina kuin he ovat. Hyviin tapoihin rohkaistaan esimerkin avulla ja keskustellen. Mutta samalla ymmärretään, että aina ei onnistu.

– Minulle on tärkeintä nähdä lapsi diagnoosin takana. Koko persoona. Saa olla hajamielinen tiedemies, kiukunpuuskassa kiroileva siili tai lennokas väkkärä. Kelpaa silti, Riitta sanoo.

Tervetuloa ADHD-kerhoon

Riitta ja hänen puolisonsa alkoivat kasvattaa perhettään 90-luvun Tyrnävällä.

– Jotkut lapsistamme elivät täysillä. Suuret tunteet näkyivät, kuuluivat ja vaihtelivat. Aikaa ajatuksista tekoihin kului millisekunti, Riitta sanoo.

– Jotkut taas uppoutuivat touhuihinsa ja ajatuksiinsa juuri pukahtamatta. Aikaa ajatuksesta tekoihin kului äärettömyys.

Jokaisella lapsella oli koulussa enemmän tai vähemmän vaikeaa. Isossa porukassa oli hankalaa seurata opettajan ohjeita tai ohjata itse toimintaansa. Käsityötunnilla kutominen ei edistynyt, kokeisiin lukeminen unohtui. Usein unohtui myös harkinta, kun levottomuus velloi kropassa ja mielessä.

Jokaisella lapsella oli koulussa enemmän tai vähemmän vaikeaa

Osaa lapsista kiusattiin koulussa. Iltaisin ajatus seuraavasta päivästä pelotti, menneen päivän kuormitus ahdisti, eikä uni tullut. Riitta istui sängyn reunalla, jutteli, piteli kättä, silitti selkää, luki tarinoita, lauloi ja rauhoitteli.

Riitta jatkoi graduaan yliopistolla, kun nuorimmaisetkin olivat kouluiässä.

Hän tutustui kahteen opiskelukaveriin, jotka puhuivat elämästään. Siitä, miten ajatuksia tuntuu olevan niin, että mistään ei saa kunnolla kiinni. Kuinka mietteisiinsä jumittuu, kuinka valtavasti asioista voi innostua ja kuinka nopeasti innostus voi lopahtaa. Toinen kertoi myös poikansa haasteista koulussa.

– Sanoin heille, että noinhan minäkin toimin ja juuri tuollainenhan meidän kuusivuotias on. He sanoivat, että tervetuloa kerhoon.

Opiskelukavereilla oli ADHD. Riitta alkoi hankkia tietoa, ja tutkimusten jälkeen poika sai saman diagnoosin. Itselleen Riitta ei halunnut diagnoosia hakea, koska se ei enää muuttaisi mitään. Mutta lapsi oli koulussa, hän saattaisi saada tukea opintoihinsa ja olemiseensa.

Diagnoosi tuntui kuin esirippu olisi revennyt.

– Diagnoosi tuntui kuin esirippu olisi revennyt: tätähän perhe-elämämme on ollut 15 vuotta, esikoisen syntymästä asti! Asioilla oli nimi ja ne saivat selityksen. Miksi olen tällainen, miksi isä oli sellainen kuin oli ja miksi lapset ovat kaltaisiaan. Puolisokin myönsi olevansa samanlainen kuin diagnoosin saanut poikansa.

Todennäköisesti Riitta peri ADHD-piirteensä isältään.

– Ja kun vakka kantensa valitsee, perimä kulkee nyt minun ja puolison kautta lapsiin ja lapsenlapsiin.

Ihan hyvä äiti sittenkin

Riitta muistaa, miten ahdistavalta tuntui, kun omat lapset olivat lastenlapsien ikäisiä ja saivat paljon negatiivista palautetta koulusta. Levottomuudesta, unohtelusta, läksyjen tekemättömyydestä, myöhästelystä, impulsiivisista tempauksista, laiskuudestakin.

– Aloin uskoa, että kyse on sittenkin jostain muusta kuin siitä, että en vain osaa kasvattaa lapsiani. Lapsen diagnoosi toi armollisuutta myös itseäni kohtaan.

Seitsemän erityistä lasta ja liuta erityisiä lastenlapsia ovat opettaneet Riitalle:

Läheisyys lohduttaa. Jollekin sopii karhunhalaus ja toiselle varovainen taputus selkään.

Rajat on hyvä asettaa lempeällä jämäkkyydellä, ei kovalla kurilla ja komennolla.

Suurin dinosaurus, argentinosaurus, oli noin 35 metriä pitkä. Super Mario-videopelissä kannattaa katsoa jokaiseen kannonkoloon.

Lapselle osoitettu arvostus ja kunnioitus palaa satakertaisena takaisin.

– Lastenlapsien kanssa yritän korvata sen, mitä en osannut tai ymmärtänyt tehdä omien lasteni kanssa oikein, Riitta sanoo.

Lue Riitan koko tarina ET-lehden numerosta 9/23. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.