Hämeenlinnalainen Terhi Rantanen, 52, sai selityksen myöhästelylleen ja ihmissuhdehankaluuksille. 

Työskentelin vielä muutama vuosi sitten ammatillisena erityisopettajana. Huomasin, että ADHD-diagnoosin saaneiden opiskelijoiden koulunkäynnin pulmat kuulostivat tutuilta. Suulliset ohjeet menivät ohi, ja aikatauluissa pysyminen ja työn organisointi olivat vaikeita. Aloin aavistella, että myös minulla voisi olla tarkkaavuuden häiriö.

Ajan mittaan työ kävi aina vain vaikeammaksi. Tein palkattomia ylitöitä, jotta sain kaikki hoidettua. Olin välillä niin uupunut, että nukahdin töissä opiskelijan viereen.

Lopulta menin lääkäriin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nippu diagnooseja

ADHD-aavisteluani ei ensin otettu tosissaan. Hoitohenkilöstö piti sitä mahdottomana, sillä olen väitellyt tohtoriksi biokemiasta ja tehnyt kaksi opettajatutkintoa. Pääsin ADHD-testeihin 50-vuotiaana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Diagnoosi oli vastaus siihen, miksi en saanut tartuttua arkisiin puuhiin.

Diagnoosi oli selvä: minulla on ADHD:n muoto, joka vaikuttaa tarkkaavuuteen mutta ei aiheuta ylivilkkautta. Minulla on myös lukivaikeus ja lievä Aspergerin syndrooma, joka on autismin kirjoon kuuluva neurobiologinen keskushermoston kehityshäiriö.

Diagnoosi oli vastaus siihen, miksi olin aina myöhässä, miksi parisuhteet olivat hankalia, miksi en saanut tartuttua arkisiin puuhiin ja miksi osa työasioista ei sujunut.

Selvisi myös, että minulla on keskimääräistä paremmat kognitiiviset kyvyt. Olin sinnitellyt kovalla työllä ja itse kehittämilläni opiskelumenetelmillä.

Muiden auttaminen kiinnostaa

Monesti ADHD-diagnoosin saaneet keskittyvät hyvin heitä innostaviin asioihin. Oli minun onneni, että oma kiinnostuksen kohteeni oli uuden oppiminen.

Diagnoosin jälkeen aloin saada lääkitystä, keskusteluapua ja kuntoutusta. Olen myös käynyt kuntouttavassa toiminnassa ratsastustallilla.

Lisäksi sain tukihenkilön, joka on auttanut minua laskujen maksamisessa ja erilaisten hakemusten tekemisessä.

Uskon, että elämäni olisi mennyt toisin, jos olisin saanut diagnoosin nuorempana.

Toivon olevani pian työkykyinen. Erityisopettajan luokkatöihin tuskin palaan, mutta haluaisin auttaa kanssani samassa tilanteessa olevia nuoria.

Uskon, että elämäni olisi mennyt toisin, jos olisin saanut diagnoosin nuorempana. Olisin säästynyt monilta väärinymmärryksiltä. Myöhästymiseni tai unohdukseni eivät johtuneetkaan välinpitämättömyydestä vaan ADHD:sta.

Jutun voi lukea kokonaisuudessaan ET-lehden numerosta 3/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla