Aila Meriluodon tytär Ursula Viita-Leskelä: "8-vuotiaana aloin huolehtia äidistä ja pikkusisaruksista"

Ursula jokalauantaisella käynnillä. Toin lisää Nutridrinkiä, ruokaa, magnesiumtabletteja ja valkoviiniä. Laitoin lääkkeet dosettiin. Täytettiin tilisiirtolomake ja lupa julkaista Ailan runoja runoantologiassa Uusi pää – Runoja ikääntyville. (21.4.2012)

Ursula Viita-Leskelä kirjoitti äitinsä Aila Meriluodon vieraskirjaan muutaman sanan aina vierailunsa lopuksi. Niin tekivät muutkin: Ailan kaikki lapset, sukulaiset, ystävät ja kotisairaanhoitajat.

Aila asui yksin vielä seitsemän vuotta Alzheimer-diagnoosin saamisen jälkeen.

Runoilija ja kirjailija Aila Meriluoto asui Alzheimer-diagnoosin saamisen jälkeen yksin kotonaan Helsingin keskustassa vielä seitsemän vuotta.

Vuosi 2018 oli kotivuosista viimeinen. Aila oli silloin 94-vuotias.Häneen luonaan kävi vieraita harvemmin, sillä hän väsyi nopeasti. Ursula kuitenkin tuli yhä useammin. Ensin kaksi kertaa viikossa, lopuksi neljä.

Hän merkitsi Ailan pöytäalmanakan sivuille muistutukseksi: ”Ursula kävi” ja ”Ursula tulee tänään”.

Aina lähtiessään Ailan luota, hississä matkalla viidennestä kerroksesta kadulle, Ursulasta tuntui hyvältä. Väsyneeltäkin välillä, mutta ennen kaikkea siltä, että jotain on tehty oikein.

– Vaikka Aila ei muistanut tapaamistani enää hetken päästä, hän muisti tunteen, joka siitä jäi. Käyminen kannatti, jos Ailalle jäi hyvä olo halaamisesta ja yhdessä nauramisesta. Se riitti, vaikka muuta muistoa ei jäänyt, Ursula, 74, sanoo.

Valtavan hauska ihminen Aila

1950-luvulla Ursulan isä, runoilija ja kirjailija Lauri Viita, sanoi perheen kodista pois muuttaessaan Ursulalle: ”Pidä sinä tuosta Ailasta huolta, sinähän olet varamuori.”

Ursula oli kahdeksanvuotias ja teki niin. Aila käveli avioeronsa jälkeen paljon pitkin Helsingin katuja miettimässä asioita.

Kun Ursula tuli koulusta, kotona pöydällä odotti rahaa ja ostoslista. Maitoa, ranskanleipä, juustoa – ja usein myös ”jotakin hyvää”, mikä tarkoitti leivosta jokaiselle.

– Laitoin koululaukun pois, otin toisen laukun tilalle ja ostin, mitä piti. Hain pienet päiväkodista. Äitikin tuli yleensä viiden maissa ja laittoi ruokaa.

Ursula oli neljästä lapsesta vanhin. Hänellä ja nuorimmalla, Aijalla, oli ikäeroa kuusi ja puoli vuotta. Välissä olivat Petri ja Samuli.

Kaksi vuotta ennen Ursulan syntymää, vuonna 1946, Aila oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa Lasimaalaus. Se oli saanut ylistävät arviot, ja Ailasta oli tullut kuuluisa 22-vuotiaana.

Pidä sinä tuosta Ailasta huolta, sinähän olet varamuori.

Aila kirjoitti usein öisin, sillä päivisin kotona oli liikaa meteliä. Aamulla Ursula heräsi, herätti nuoremmat ja keitti vettä. Sitten hän meni Ailan sängyn viereen tönimään: letitä, äiti. Äiti letitti unisin käsin tytön tukkaan kaksi löysää lettiä.

12-vuotiaana Ursula lakkasi sanomasta Ailaa äidiksi.

– Se oli sen ikäisen idea, ei siihen liittynyt mitään suuttumista tai muuta. Meillä oli kotona usein hauskaa. Aila oli valtavan hauska ihminen. Hän innostui asioista.

Alzheimer, ei siinä mitään

Luepa tämä, et ole pitkään aikaan lukenut sitä, Ursula suositteli äidilleen Italiaan sijoittuvaa Sisar vesi, veli tuli -dekkaria vuonna 2016.

– Seuraavalla kerralla nähdessämme Aila sanoi, että arvaas mitä. Hän oli lukenut kirjan ja ajatellut, että kirjoittaja on varmaan käynyt Italiassa, kun osaa kuvata niin elävästi. Sitten hän oli tajunnut, että hän on itse kirjoittanut sen, Ursula sanoo.

– Se nauratti Ailaa kovasti, ja minustakin se oli aika koomista. Siinä vaiheessa Aila vielä ymmärsi, että hänellä on muistisairaus.

Keväällä 2012 Ursula oli saattanut Ailan aivojen magneettikuvaukseen. Hän ja sisarukset olivat huomanneet, että kaikki ei ole reilassa. Aila unohteli ja sotki arkisia asioita.

Ursula oli mukana myös, kun lääkäri kertoi kuvauksen tulokset: Ailalla on Alzheimerin tauti, etenevä muistisairaus.

– Ei siinä mitään. Se oli odotettavissa. Hankin lisätietoa, jonkun kirjan, ja Ailakin luki sen. Otan asiat asioina. Jos jotain pitää tehdä, niin teen sen.

Pienenevä käsiala

Aila ehti olla pitkään ikävuosiltaan vanha ennen kuin Ursula ajatteli hänen olevan vanha.

Aila suhtautui vanhenemiseen uteliaasti ja vähän ilkikurisesti. Hän kirjoitti siitä paljon runoja.

”Hei sinä vanha naama kylpyhuoneen peilissä

oletpa sinä muuttunut

mutta älä sure, kavereita ollaan.

Vaikka minä olen kauniimpi.”

– Tuo on niin tyypillistä Ailaa! Ursula sanoo.

Lue koko koskettava tarina ET-lehden numerosta 24/2022. Jos olet tilaaja, voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.