Antiikkikauppias Wenzel Hagelstam: "Käännyn jo varhain isäni vaatimuksia vastaan"

Puhujasta näkyy taideliikkeen ovelle vasta selkä, mutta kyllä se Wenzel Hagelstam on. Äänestä ei voi erehtyä. Ei, vaikka hän ei puhu teeveestä tuttua hiukan hassua suomeaan vaan kaunista suomenruotsia. Se on hänen äidinkielensä, samoin pariskunnan, jonka omistamalle taululle Wenzel on etsimässä hyvää restauroijaa.

Muitakin tauluja liiketilassa riittää. Niitä on ripustettu seinille lattiasta katonrajaan. Osa nojaa 1920-luvulta olevaan myyjän työpöytään. Matolla työpöydän vieressä makailee Luca, Wenzelin kymmenvuotias novascotiannoutaja.

"Käyn seurustelemassa asiakkaiden kanssa. Joutenolo ei sovi minulle."

Tunnelmassa on samaa leppoisuutta kuin taannoisessa Antiikkia, antiikkia -tv-sarjassa. Siinä ihmiset toivat vanhoja esineitään Wenzelin arvioitavaksi, ja hän puhui arvostavasti niistä jokaisesta.

Wenzel, 82, ei varsinaisesti ole enää taideliikkeessään töissä. Nytkin liikkeessä on työntekijä.

–Mutta käyn seurustelemassa asiakkaiden kanssa. Joutenolo ei sovi minulle. Minusta ihmisen pitää tehdä työtä.

Julkisivu kunnossa vaikka väkisin

Pienenä Wenzel viihtyi parhaiten ullakolla. Koti oli keskellä Helsinkiä osoitteessa Bulevardi 9. Vanhassa kerrostalossa ei asunut muita lapsiperheitä, eivätkä Wenzel ja isosisko saaneet mennä pihaan leikkimään. Kotiinkaan ei ollut tapana kutsua leikki­kavereita, mutta ullakolla odottivat salaperäiset kaapit täynnä suvun hylkäämiä tavaroita.

Fazerin suklaarasian kannessa oli apinan kuvia ja sisällä pumpuliin käärittyjä tinasotilaita.

Jos jaksoi penkoa, kaapeista saattoi löytyä aarre. Sellainen oli peltinen Fazerin suklaarasia, jonka kannessa oli apinan kuvia ja sisällä pumpuliin käärittyjä tinasotilaita. Sotilaiden takit oli joku maalannut sinisiksi ja takinkäänteet keltaisiksi, niin kuin Kaarle XII:n aikaan oli tapana.

Wenzelin äiti Cecilia kuului Wrede af Elimän aatelissukuun. Isä Walter oli yrittäjä, joka valmisti konepajassaan vesimittareita. Kotona hän vaati lapsilta moitteettoman muodollista käytöstä.

– Emme koskaan sinutelleet vanhempiamme, ja ruokapöydässä saimme lapsena puhua vain, jos aikuinen puhutteli. En ymmärrä, mikä jäänne sekin oikein oli. Ei muissa perheissä enää ollut sellaista.

Äidin vanhemmat asuivat samassa talossa pari kerrosta ylempänä. He olivat eläneet diplomaattimaailmassa ja seurustelivat korkea-arvoisissa piireissä. Toisinaan heidän illallispöytäänsä istui marsalkka Mannerheim.

"Mummo oli hullu ja hauska, mutta me lapset tykkäsimme hänestä."

–  Mummo oli hullu ja hauska, mutta me lapset tykkäsimme hänestä. Hän oli aina antamassa jotakin. Hän toi meille ruokaakin, kun meidän perheen talous oli huonoissa kantimissa.

Ruuan tuominen piti tehdä isältä salaa. Isä halusi, että perhe asui hyvässä osoitteessa, kylässä kävi hienoja tuttavia ja julkisivu pysyi kaikin tavoin kunnossa.

– Luulen, että isälläni oli alemmuuskompleksi, koska äiti kuului aatelistoon ja isä oli porvari. Hänelle tärkeitä olivat syntyperä ja muodollinen käytös. Minä käännyin jo varhain sellaista ajattelua vastaan.

Hyvä, kapinalliset!

Aamiaispöytään kuuluvat kahvi, Hufvudstads­bladet ja Helsingin Sanomat. Kun niihin asti päästään, kello alkaa olla yhdeksän. Siihen mennessä Lena-vaimo on käyttänyt koiran ulkona, Wenzel ruokkinut sen ja kattanut pöytään granaatti­omenamehua, jugurttia, marjoja ja pähkinöitä.

– Tykkäämme Lenan kanssa lukea paperilehtiä, mutta meneehän niissä paljon puuta hukkaan. En suuttuisi yhtään, vaikka paperiversioiden painaminen lopetettaisiin kokonaan.

Wenzel tukee täydestä sydämestään elokapinallisia.

Metsien tulevaisuus huolestuttaa, etenkin vanhojen metsien katoaminen. Wenzel tukee täydestä sydämestään elokapinallisia ja Metsähallituksen hakkuita vastustavia nuoria mielenosoittajia.

Nuori Wenzelkin kapinoi, mutta aika kiltisti. Teininä hän alkoi lopulta saada kavereita ja liikkua kaupungilla. Poikaporukat keksivät pientä jäynää, paukuttelivat koiranpommeja ja sytyttivät suu­rennuslasilla tulia filminpätkistä ja paperista.

Wenzel kävi ostamassa salakuljetettuja farkkuja merimiehiltä Jätkäsaaren satamasta.

Farkutkin merkitsivät siihen aikaan pientä kapinaa, sillä 1950-luvun alussa niitä ei saanut virallisesti mistään. Wenzel kävi kaverinsa kanssa ostamassa salakuljetettuja farkkuja merimiehiltä Jätkäsaaren satamasta.

– Isää ja äitiä asia ei kiinnostanut, mutta tulli kyllä kyttäsi.

Vanhempien opetus: työtä pitää tehdä

Wenzelille ei kodin ulkopuolella ollut hyötyä siitä, että hän osasi istua päivällispöydässä tikkujäykkänä ja tehdä syödessään käsillään vain olennaiset liikkeet. Yhden vanhempiensa antaman opetuksen hän kuitenkin sisäisti: työtä pitää tehdä.

Se oli välttämätöntä senkin vuoksi, että kotoa ei rahaa tullut. Loma-aikoina Wenzel teki duunaritöitä, opetteli viilariksi Scan-Auton työkaluvarastolla ja juotti kaapeleita Kaapelitehtaalla.

Wenzel opetteli viilariksi Scan-Auton työkaluvarastolla ja juotti kaapeleita Kaapelitehtaalla.

– Kun aloin saada palkkaa, kävin silloin tällöin syömässä ravintolassa kunnon pihvin. 

Lukion jälkeen Wenzel aloitti insinööriopinnot, koska isä niin tahtoi. Hän jaksoi niitä puoli vuotta. Sen jälkeen hän lähti Ruotsiin Scania-Vabisille purkamaan dieselmoottoreita.

Lastenhoitajan neuvo: älä luota rikkaisiin

Karin Wilander oli perheen lastenhoitaja, pelastusarmeijan siviilisotilas ja Wenzelin tärkein ihminen lapsuudessa.

– Karin oli minulle oikea äiti. Kaikki, mikä elämässäni oli pehmeää, tuli häneltä.

Karin ruokki, pesi, piti sylissä ja opetti Wenzelille, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia.

"Kaikki, mitä omistan, on tullut työn kautta. En ole perinyt mitään."

Karinilta Wenzel myös kuuli monta kertaa varoituksen, että rikkaisiin ei kannata luottaa – sen hän oli oppinut Raamatusta. Wenzelin mielestä se on aivan totta. Siitäkin huolimatta, että hän on itse kerännyt elämän varrella kelpo varallisuuden.

– Mutta kaikki, mitä omistan, on tullut työn kautta. En ole perinyt mitään. 

Ei silti, olisi Wenzelistäkin voinut tulla rikas perijä. Kun hän oli 14-vuotias, äidin setä, vapaaherra Goddert Wrede otti hänet adoptiopojakseen.

"Adoptio­isästä tuli hyvä kaverini, jolta sain pientä kuukausirahaa."

– Ei elämäni siitä paljon muuttunut. Sukunimeni säilyi Hagelstamina, ja jäin kotiin asumaan vanhempien ja neljän sisarukseni kanssa. Adoptio­isästä tuli hyvä kaverini, jolta sain pientä kuukausirahaa ja kuulin parhaat tarinat.

Wenzel on kuullut puheita, joiden mukaan isosetä Goddert halusi adoptoida hänet, jotta tulisi tehneeksi elämässään jotain merkityksellistä. Muuten hän eleli entiseltä vaimoltaan saadulla ylläpitorahalla ja vietti värikästä jetset-elämää samppanja-aamiaisineen ja julkkisjuhlineen.

– Varmaan hän halusi myös jonkun, jolle voisi jättää omaisuutensa, koska hänellä ei ollut omia lapsia. Paha vain, että sitä omaisuutta ei hänen elämäntavoillaan paljoa jäänyt.

Nuoruuden ja vanhuuden rakkaus

Yksi katse, ja se oli siinä.

Sellaista se oli silloin, kun Wenzel tapasi Lenan ensimmäistä kertaa. Se tapahtui juhlissa Helsingin Töölössä, kun Wenzel oli 19-vuotias ja Lena 17. Nuoret seurustelivat pitkään ja menivät kihloihinkin. Sitten he erosivat.

– Ymmärrän hyvin, miksi silloin kävi niin. Minulla ei ollut vakituista työpaikkaa eikä suunnitelmaa tulevaisuuden varalle. Minussa ei ollut mitään, mihin nojata.

Ensimmäiseen avioliittoonsa Wenzel astui 24-vuotiaana, kun tyttöystävä alkoi odottaa lasta.

Vaimo ehdotti työkavereilleen, että nämä käyttäisivät luonnonmenetelmää ja lainaisivat siihen Wenzeliä.

– Oikeastaan aloimme olla yhdessä vasta silloin. Aluksi emme oikein tunteneet toisiamme, mutta kasvoimme yhteen ja jaoimme samat arvot. Hänen vaikutuksestaan minustakin tuli feministi. Uskoimme molemmat naisten ja miesten tasa-arvoon, ja kolme lastakin saimme aikaan.

Tai tavallaan neljä. Vaimon työkavereina oli kaksi naista, jotka asuivat yhdessä ja miettivät, miten saisivat yhteisen lapsen. Käytännön ihmisenä Wenzelin vaimo ehdotti työkavereilleen, että nämä käyttäisivät luonnonmenetelmää ja lainaisivat siihen Wenzeliä.

Niin tapahtui. Syntyi tytär.

– Ei siinä mitään erikoista ollut. He olivat mukavia ihmisiä. Silloin syntynyt tytär on virallisesti lapseni ja perillinen siinä missä muutkin lapset.

Wenzel kuuli nais­äänen huutavan häntä nimeltä keskellä Bulevardia. 

Ensimmäisen avioliiton aikana antiikkiesineiden ostaminen ja myyminen muuttui Wenzelin harrastuksesta ammatiksi. Neljäkymmentä täytettyään hän tutustui kivaan naiseen tuttavien kautta. Tuli avioero ja avioliitto numero kaksi.

– Kävi niin kuin kävi. Ihminen on sellainen kuin on.

Toinen vaimo oli Wenzelin tärkeä työkumppani kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes eräänä päivänä 2000-luvun lopussa Wenzel kuuli nais­äänen huutavan häntä nimeltä keskellä Bulevardia. Se oli Lena, nuoruuden kihlattu. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 50 vuotta.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 50 vuotta.

– Siinä oli jotakin, jota ei voi selittää. Jonkinlainen tarkoitus. Lena oli nuoruudenrakkaus, joka ei koskaan mennyt ohi.

Wenzel ja Lena alkoivat pitää yhteyttä tekstiviestein. He tapasivatkin, jos Wenzelille sattui asiaa Turkuun. Hoitoalan töitä tehnyt Lena asui siellä ja pysyi puolisonsa omaishoitajana tämän kuolemaan saakka.

Wenzelin toinen avioliitto päättyi vuonna 2010. Tiedotusvälineet selvittivät nopeasti, että suositulla tv-kasvolla ei ollut avioehtoa ja jaettavana oli miljoonaomaisuus.

– Ei siihen jakoon mennyt kuin 20 minuuttia. Ei tavaroista kannata riidellä. Jos on koko ikänsä tehnyt kauppaa ja pysyy terveenä, ei siinä mikään lopu. Rahaa voi aina tehdä lisää.

Kun he menivät naimisiin, Wenzel oli 75-vuotias ja Lena 73.

Neljä vuotta Wenzelin avioeron jälkeen Lena muutti Helsinkiin.

Wenzel ja Lena olivat menneet kihloihin 20- ja 18-vuotiaina. Kun he menivät naimisiin, Wenzel oli 75-vuotias ja Lena 73.

Lempisana: mielenrauha

Omaan isäänsä Wenzel loi suhteen vasta aikuisena. Hyvä, että edes silloin, hän ajattelee.

Lapsuudesta, ankarasta kasvatuksesta tai ylipäänsä mistään menneestä isä ja poika eivät puhuneet. Niistä olisi vain tullut riitaa. Edes kummallisesta adoptiostaan Wenzel ei koskaan kysellyt isältä. Virallisissa papereissa hän on edelleen isosetänsä Goddert Wreden poika.

Virallisissa papereissa hän on edelleen isosetänsä Goddert Wreden poika.

– Ei se minua paina. Viha ja katkeruus vain söisivät ihmistä ja tekisivät terveydelle pahaa. Minun lempisanani on mielenrauha.

Omien lastensa kanssa Wenzel sortui yhdessä suhteessa samaan kuin isänsä.

– En ehtinyt ollut tarpeeksi lasten kanssa, kun he olivat pieniä. Tein niin paljon töitä, aivan kuin moni muukin yrittäjä.

Tärkeintä on, että välit lapsiin ja lastenlapsiin ovat pysyneet lämpiminä. Useat heistäkin ovat taiteellisessa ammatissa, ja yksi pojanpojista auttelee fafaa taideliike W. Hagelstam Artin kanssa.

Kotona kaikki hyvin

Uusin ihastus on marmorikantinen pöytä 1700-luvulta. Se tuli liikkeeseen muutama päivä sitten. Kansi on yhtä vanha kuin pöytäkin, hiukan ­kulmistaan kolhuja saanut mutta edelleen sileä ja vahva. Se on aito. Wenzel tuntee sen kädessään, kun hän sivelee pöydän pintaa.

– Aitous tuntuu kädessä. Sitä on vaikea selittää. Esineen energia muuttuu ajan mittaan samalla tavalla kuin ihmisenkin. Uudet ovat kylmempiä, vanhat lämpöisempiä, ihan niin kuin ihmisetkin.

Töölöläisessä asunnossa tuli tunne, että siellä oli tapahtunut rikos.

Tunne on vuosikymmenien työn tuomaa ammattitaitoa, tai vaistoa. Sama vaisto toimii, kun Wenzel kutsutaan arvioimaan kuolinpesän irtaimistoa.

– Olen käynyt tuhansissa suomalaisissa kodeissa. Pystyn nykyisin aistimaan kodin tunnelman heti, kun astun sisään.

Yhdessäkin töölöläisessä asunnossa Wenzelille tuli tunne, että siellä oli tapahtunut rikos. Niin oli. Omainen oli käynyt varastamassa asukkaalta arvomaalauksia.

Kodissa tuli olo, että siellä on kaikki hyvin.

Liikkeen ovi rämähtää avautuessaan.

– No nyt tuli Lena! Wenzel havahtuu.

Niin havahtuu Luca-koirakin. Se on jo hetken vähän vikissyt, odotellut. Kello neljä Lena aina tulee annostelemaan Wenzelille glaukoomatipat.

Wenzel nojaa tuolissa taaksepäin ja katsoo kattoon, kun Lena tiputtaa lääkepisarat hänen silmiinsä. Paina, Lena komentaa, ja Wenzel painaa kyynelkanavan kiinni etusormellaan.

Koti on kävelymatkan päässä Helsingin Eirassa. Lena ja Luca lähtevät sinne edeltä.

Wenzelkin pukee ylleen toppatakkia, mutta tämän hän haluaa vielä ennen lähtöä kertoa:

On olemassa paljon koteja, jotka huokuvat hyvää energiaa. Senkin hän vaistoaa. Niin kävi silloin, kun hän meni ensimmäistä kertaa katsomaan asuntoa, josta sittemmin tuli hänen ja Lenan yhteinen koti. Hän astui sisälle, katsahti ulos ikkunasta ja tiesi, että tässä se on.

Kodissa tuli olo, että siellä on kaikki hyvin.

Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä 5/23. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun. Lehden voit tilata täältä.