Arja Sihvonen, 47, joutui työkyvyttömyyseläkkeelle vaikean masennuksen jälkeen. Se tuntui ensin pelkästään pahalta.
”Mitä teet työksesi, on usein ensimmäinen asia, jota ihmiseltä kysytään. Minulle se on kiusallinen kysymys. Mitä vastaisin? Tässä vähän itseäni etsimässä. Sellaista selittelyä.
Koska en ole töissä, koen olevani hyödytön ihminen. En pidä myöskään eläkeläinen-sanasta. Siihen sisältyy ajatus pysähtymisestä ja yhteiskunnan ulkopuolelle siirtymisestä – ja vanhuudesta. Siksi täsmennän olevani työkyvyttömyyseläkkeellä.
Olen koulutukseltani sosionomi ja lähihoitaja. Ennen eläkkeelle jäämistäni työskentelin sosiaaliohjaajana maahanmuuttoyksikössä. Jäin työkyvyttömyyseläkkeelle vaikean masennuksen jälkeen kuutisen vuotta sitten. Masennus juonsi juurensa lapsuuden kiusaamiskokemuksista ja herkästä luonteestani.
Eläkkeelle jääminen tuntui ensin pelkästään pahalta. Tässäkö tämä nyt oli? Tuntui kuin elämä olisi loppunut. Ihan kuin en olisi enää minkään arvoinen. Tulen kodista, jossa työtä arvostettiin, ja nuorena eläkeläisenä podin syyllisyyden tunnetta, välillä myös häpeää.
”Harrastukset tuottavat minulle onnea.”
Ainoa asia, mikä on muuttunut paremmaksi, on talouden hallinta. Olin ennen eläkkeelle jäämistä osittain töissä kuntoutustuella, jota piti hakea vuosittain uudestaan. Nyt tulot on turvattu ilman hakuja ja päätösten odottelua. Tosin eläke on pieni, minkä vuoksi elämä on ainaista eurojen laskemista. Lähes koko raha kuluu asumiseen.
Päivärytmini on muotoutunut eläkkeellä ollessa persoonani mukaan: nukun mielelläni aamulla pitkään ja valvon yöllä myöhään. Koiran ulkoiluttaminen rytmittää päiväni. Onneksi koirani nukkuu yhtä pitkään kuin minä.
Harrastukset, etenkin hevoset, tuottavat minulle onnea. Ihmeesti päiviin tulee ohjelmaa, vaikka pakollisia menoja ei monta olisikaan. Usein päiväni ovat liiankin täysiä!
Ilokseni arjessa on nyt uusiakin mahdollisuuksia. Olen Suomen mielenterveysseuran kokemusasiantuntija-koulutuksessa, joka pätevöittää minut auttamaan vastaavassa elämäntilanteessa olevia esimerkiksi sairaaloissa tai vertaistukiryhmissä.
”Kunpa oppisimme ymmärtämään, ettei masennukseen sairastuminen ole kenenkään oma valinta.”
Tekisin mielelläni enemmänkin kokemusasiantuntijan töitä. Olisi hyvä saada vähän lisää rahaa, jotta voisin ratsastaa ja matkustella. Haaveilen maalla asumisesta, puolisosta ja omasta hevosesta, onnen tunteesta ja ahdistuksen katoamisesta. Haluaisin mahdollisuuden tehdä vielä töitä edes osa-aikaisesti.
Toivoisin, ettei työ määrittelisi ihmistä niin paljon kuin se nyt tekee. Kunpa olisimme kiinnostuneita toisistamme muutenkin kuin roolien läpi ja oppisimme ymmärtämään, ettei masennukseen sairastuminen ole kenenkään oma valinta. Kaikki voivat sairastua, ja elämä voi olla ihan hyvää, vaikkei olisikaan enää työkykyinen.”
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.
Tiesitkö?
Vuonna 2016 työkyvyttömyyseläkettä sai 45 685 alle 45-vuotiasta suomalaista. Naisia heistä oli 20 741.
