Tietyssä iässä -blogia kirjoittava Maija Rauha raivostui luettuaan nuoren naisen kirjoittaman kolumnin vanhenemisesta. Myös kaksi muuta ET:n bloggaajaa pohti samaa asiaa. Onko kyse peloista?

"Väite, että vanhuus on vain korvien välissä, on mielestäni yksi ikärasismin muoto. Kehon rappeutuminen on nimittäin fakta eikä asenne. Ei ihminen saa itse valita, milloin hänen askeleensa lyhenee.

Pelkään, että teräsmuorien ja -pappojen ihannointi johtaa siihen, että ne, joiden fyysinen suorituskyky heikkenee keskimääräistä nuorempana tai vain tavallistakin tahtia, leimautuvat. He eivät ole tehneet oikeita elämäntapavalintoja tai heillä on huono asenne. Syrjintään on näistä uskomuksista vain lyhyt matka.

"Supervanhuksia ihannoiva julkisuus nostaa yhä korkeammalle rimaa, joka ikääntyvän pitää ylittää tullakseen hyväksytyksi."

Tietämättömyys vanhenemisen fysiologisista vaikutuksista ei näiden juttujen myötä hälvene eikä myötätunto tavalliseen tahtiin ikääntyviä kohtaan kasva.

Fyysistä aktiivisuutta pidetään helposti myös henkisen vireyden mittana - taisin ajatella itsekin sen suuntaisesti, kun vielä olin hyväkuntoinen. Näillä kahdella asialla ei kuitenkaan liene yhteyttä ennen kuin aivan elämän loppusuoralla."

Tietyssä iässä -blogiin pääset TÄSTÄ

Nuoruutta ihaillaan, koska vanhuus pelottaa

Geriatrian professori Jaakko Valvanne tietää, että vanhuuspuheisiin liittyy usein pelkoa.

– On ihan luonnollista, että vanheneminen pelottaa. Sehän tarkoittaa, että kuolema lähestyy – ja se on pelottava asia. Eihän normaali ihminen halua kuolla. Meidän elämänhalumme on vahva.

Valvanteen mukaan vanhenemisen pelko vaivaa erityisesti nuoria ja keski-ikäisiä, ei  vanhuksia. Kun on elänyt pitkään ja saanut elämältä paljon, ei elämän päättyminen enää pelota.

Toinen syy pelkoon on se, että yhteiskuntamme korostaa nuoruutta ja aktiivisuutta. Nuoruus on vahvuutta, vanhuus heikkoutta.

– Joissain maissa, kuten Yhdysvalloissa, asia korostuu vielä enemmän. Siellä ihmiset haluavat olla nuoria, ja ehkä uskovatkin olevansa sitä paljon pitempään kuin meillä.

Kokemus karttuu elämällä

Nostalgista Movielunatic blogia kirjoittava Hannu Lihavainen kirjoittaa myös aiheesta:

"Usein nuoruus on intoa ja yritystä, ehkä enemmän kuin tietoa ja taitoa. Se on myös arkuutta ja epävarmuutta, uhoamista ja näyttämisen halua. Kokemusta ei saa muuten kuin kokemalla. Nuorena luulee kaiken olevan mustavalkoista ja yksinkertaista, mutta elämä opettaa sen monimuotoisuuden ja värikkyyden.

Ei ole virhe myöntää, ettei tiedä tai osaa. Kokemus antaa laajuutta näkemyksiin sekä rohkeutta myöntää myös tietämättömyytensä."

Movielunatic-blogiin pääset TÄSTÄ

Minusta ei tule aikuista!

Symbolitutkija ja bloggaaja Liisa Väisänen kirjoittaa Liisa Ihmemaailmassa blogissaan osuvasti nuoruuden harhasta:

"Usein kuulee iältään enemmän kuin täysi-ikäisten toteavan, ettei heistä tule koskaan aikuisia.

"Aikuisuudesta sekä järkevyydestä on tehty leikkimielisyyden vastakohta."

Aikuisuus ja ikääntyminen koetaan täydellisenä vastakohtana ja huumori rikkaalle sekä hyvälle elämälle. Täysijärkisyys kuulostaa kaavoihin kangistumiselta, surulliselta, vähintäänkin raskasmieliseltä. Olemme kaikki nähneet ihmisiä, jotka vielä kymmeniä vuosia täysi-ikäisyyden saavutettuaan, todella ylpeänä toteavat: ei minusta aikuista saa!"

Liisa ihmemaailmassa -blogiin pääset TÄSTÄ

Mitä mieltä olet? Osallistu keskusteluun!

 

 

 

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.