Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, kävi pitkään päivittäin syöttämässä siskoaan Eila Myllymäkeä, 80, Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla. – On mukava nähdä Eilan ilo käynnistäni. Sen voimalla jaksan, Aimo kertoi vuonna 2016  ET:n haastattelussa. Toukokuussa 2017 Eila nukkui pois. 

Kello on 16.15, Aimo Kauranen saapuu hoitokotiin. Joka päivä samaan aikaan, niin tänäänkin. Eila Myllymäki nukkuu sängyssään, Aimo koskettaa häntä kevyesti poskeen:

–Mitäs täällä touhutaan?

Eila avaa silmänsä ja hymyilee.

–Olin joen rannalla, hän vastaa, mutta niin hiljaa, että kuullakseen Aimon täytyy panna korvansa lähes kiinni isosiskonsa huuliin.

Aimo jutustelee: pikkuhiljaa pitäisi tulla joelta pois, kun on ruoka-aika. Tarjolla on mannapuuroa, voita, kanelia ja sokeria.

Hän alkaa lusikoida puuroa sisarensa suuhun. Välillä hän tarjoaa juustoleipää. Eila haukkaa palan. Hänen käsissään ei näytä olevan yhtään voimaa.

"Mitä väsyneempi Eila on, sitä useammin häntä pitää muistuttaa: Avaapa taas suu ja muista nielaista."

Onneksi Eila pystyy pureskelemaan, vaikkakin hitaasti.

–Syöttäminen on palkitsevaa, koska Eila syö hyvin. Ruoka on usein soseutettua, mutta välillä on makaronilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin.

Aimo arvelee olevansa liian hätäinen syöttäjä. Eilan tytär on parempi.

–Me Eskon kanssa vain öysäämme ruokaa suuhun, Aimo nauraa. Esko on Eilan aviomies, joka käy syöttämässä vaimonsa joka päivä kello 12.

Aimo kaivaa jälkiruokaa Eilan lipastosta, Pihlajanmarja-marmeladeja ja Amerikan pastilleja.

–Otakko kuttaa? pikkuveli kysyy.

Eila hymyilee ja nyökkää. Aimo laittaa makeisen Eilan suuhun ja nauraa.

– Sinne meni kuin pankkiin!

Tunnistaako sisko veljen?

Monen mielestä on ahdistavaa nähdä omaisen heikkous ja huonokuntoisuus. Aimo ei koe asiaa niin.

–Eilan kanssa oleminen ei ole lohdutonta. En edes päästä mieleeni sellaista ajatusta. Yhden kerran Eila sanoi, että kyllä on kiva, kun käyn häntä syöttämässä. Tällä kiitoksella elän pitkään. Ehdin jo epäillä, ettei hän enää hoksaa minua veljekseen.

Eila yskii, ja Aimo tarjoaa hänelle pillimehua. Parkinsonin taudin takia suu kuivuu usein.

–Muistatko, mitä tapahtui, kun oltiin lapsia ja äiti lähti kauppaan? Sinun piti hoitaa meitä pieniä, ja aloimme heti leikkiä kotia ja hienoa rouvaa. Annikki pani tyynyn paidan alle, odotti muka vauvaa. Meidän piti siivota ennen äidin paluuta. Kun näimme hänen tulevan tiellä, avasimme kiireesti kellarinluukun ja lakaisimme roskat sinne. Muistatko, kun kaksivuotias Sirkka putosi luukkuun leikin tiimellyksessä? Ai, sitä huutoa. Polvikin meni sijoiltaan!

Eila naurahtaa mutta näyttää yhtäkkiä väsyvän. Aimo kertoo viipyvänsä aina puolisen tuntia.

–Usein Eila vain nukkuu, mutta toisinaan silmät ovat auki ja hän hymyilee. Parkinsonin tauti muuttaa kasvot ilmeettömäksi. Eila on aina ollut kova nauramaan, mutta nyt hän on enimmäkseen vakava. Lähtiessäni lupaan aina, että huomenna nähdään. Joskus hän pystyy heilauttamaan hiukan kättään tervehdykseksi.

Eila on ollut laitoksessa vajaan vuoden, ensin sairaalassa ja nyt neljä kuukautta Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla.

Noin 30 vuotta sitten alkanut Parkinsonin tauti pysyi pitkään aisoissa. Vasta pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita.

–Joskus tuntuu toivottomalta. Toisaalta olen käynyt täällä jo pitkään ja tottunut tähän. Viime viikolla Eila pyysi, että jää vielä, olen niin hermostunut. Lupasin jäädä, kunnes hän rauhoittuu.

Mikä saa Aimon ja Eskon käymään Eilan luona joka päivä? Velvollisuudentunne vai rakkaus?

– En pysty olemaan tulemattakaan. Täytyyhän siskon syödä. Viime vuoden kävin Eilan luona kotona lähes päivittäin. Esko soitti, että tule ja tuo arpa. Ostin aina kaksi Onnensanat-arpaa, toisen Eilalle ja toisen itselleni.

Kuka käy katsomassa lapsetonta?

Eila nukkuu, joten menemme kahvihuoneeseen. Aimo kertoo olevansa ehta vanhapoika, hän asui äitinsä kanssa 63 vuotta.

– Äiti kuoli 90-vuotiaana oltuaan sairaalassa vain 10 päivää. Olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle hoitaakseni häntä, ja samassa talossa asuva Annikki-siskoni huolehti hänestä, kun minä olin töissä. Loppuaikoina äidillä oli vaipat, ja niiden vaihto jäi Annikille. En olisi ilennyt. Äiti ei päässyt yksin edes sängystä ylös, mutta töpötteli kotona rollaattorilla.

Aimon mukaan äiti valitti vain kerran, että poika on aina menossa ja hän joutuu olemaan yksin.

–Vastasin siihen, että kun minä olen hänen iässään, kukaan ei edes käy katsomassa minua, lapsetonta. Sen jälkeen hän ei enää naputtanut.

Oma vanheneminen ei pelota Aimoa.

–En tunne itseäni 76-vuotiaaksi, siksi kuolema tuntuu kaukaiselta. Toivon lähtöä suorilta jaloilta. Minua ei varmasti kukaan käy päivittäin syöttämässä.

"Täällä on paljon ihmisiä, joiden luona ei käy ketään."

Aimo pohtii, että kun Eilasta aika jättää, se voi tuntua alkuun helpotukselta. Ei tarvitse tulla vuodeosastolle joka päivä.

–Mutta ajanoloon alan varmaan käydä tervehtimässä yksinäisiä ihmisiä tällä samalla käytävällä. Onhan minulla aikaa, ja olen seurallinen ihminen. Tunnen puolet kokkolalaisista, koska olen jakanut postia ja ollut puutarhalla töissä.

Kuka on morsian kuvassa?

Tullessaan huoneeseen Päivi Stenman, 55, huomaa äitinsä nukkuvan. Hän kastelee viherkasvit ja laittaa tuomansa tulppaanit maljakkoon.

–Yritän käydä muutaman kerran viikossa. Jos ehdin ruoka-aikaan, soitan Aimo-enolle, ettei hänen tarvitse tulla. Viivyn toisinaan pitkään, 2–3 tuntia. Pitäisi tuoda tänne nojatuoli, jossa olisi mukavampi istua, jos äiti nukkuu.

Päivi kertoo äitinsä jopa pyöräilleen pitkään. Rollaattoriin hän tarttui – vastentahtoisesti – vasta kymmenkunta vuotta sitten. Dementia alkoi muutama vuosi sitten.

–Vein äidin viime heinäkuussa kampaajalle. En meinannut saada häntä portaita ylös kotiin, hänen jalkansa olivat niin loppu. Seuraavana päivänä veljeni Pekka tilasi ambulanssin, koska äidin jalat eivät kantaneet yhtään. Isä vastusti, koska pelkäsi äidin jäävän sairaalaan. Äiti jäi aluksi sairaalaan virtsatietulehduksen takia. Viikon kuluttua siitä vietettiin 80-vuotispäiviä sairaalan vuodeosastolla.

–Äiti, hei, heräätkö, tulin sinua katsomaan, Päivi hipaisee äitiään olkapäästä.

Kun Päivi veivaa sängyn yläosaa istuma-asentoon, Eila kysyy, kuka tätä autoa ajaa. Päivi nauraa olevansa kuskina.

–Sattuuko mistään, vaihdetaanko asentoa? Laitetaanko peittoa polvien väliin? Päivi kysyy ja kohentelee tyynyjä.

Hän on pohtinut paljon sitä, pitäisikö huoneeseen tuoda lisää valokuvia ja vaikka äidin kutoma raanu.

–En tiedä, onko niistä hänelle lopulta iloa. Hääkuva on seinällä, ja sitä katsomme välillä yhdessä. Viimeksi hän kysyi, kuka tuo nainen on. Miehen hän tunnisti. Toisaalta joskus juttelemme ihan järkevästi vaikka sukulaisten kuulumisista.

Päivi kehuu Honkaharjua mukavammaksi paikaksi kuin sairaalan vuodeosastoa.

"Siellä oli pari tylyä hoitajaa, ja pari kertaa löysimme äidin hiljaa apua pyytäen kasvot ruokalautasessa kiinni."

– Hänen oletettiin syövän itse voimattomilla käsillään. Honkaharjussa on mukava henkilökunta eikä äitiä nosteta väkisin istumaan eikä viedä päiväsaliin tarpeettomasti nuokkumaan. En usko hänen nauttivan siitä yhtään enempää kuin sängyssä makoilemisesta.

Päivin mielestä ruoka on vanhuksille turhan terveellistä. Suolaa, kermaa ja voita voisi laittaa reippaasti makua antamaan.

–Ei kai sekään kiellettyä olisi, jos toisin äidille pienen pullon salmiakkikossua, josta hän ennen tykkäsi. Siitä voisi joskus antaa teelusikallisen yömyssyksi.

Ota minut mukaan!

Mikä saa Päivin ajamaan 60 kilometriä äidin luo?

–Rakkaus ja huolenpito. Jos en käy, se vaivaa. Monesti äiti voi nukkua koko ajan. Miehen kanssa matkalla pystyin rentoutumaan ja unohtamaan äidin. Myös Pekka-veljeni käy täällä, mutta hänen ei ole helppoa nähdä äidin heikkoutta. Hän on aina ollut äidin poika.

Lähellä asuvat ja usein käyvät sukulaiset ovat tottuneet Eilan muuttuneeseen olemukseen, mutta esimerkiksi lapsenlapset käyvät vain harvakseltaan.

–Ei tässä tilastoja tehdä. Se käy, joka ehtii ja haluaa.

Päivi tekee lähtöä takaisin kotiin Kruunupyyhyn.

–Tulen huomenna, Päivi suukottaa äitinsä poskea.

–Ota minut mukaan, Eila pyytää kyynelsilmin.

Päivi selittää, että täytyy mennä töihin eikä isäkään pysty äitiä kotona hoitamaan.

Päivi kertoo, että itsekin lähtee välillä itkien kotiin.

–Ilman muuta haluaisin ottaa äidin kotiin, jos olisi varaa hommata hoitaja ja olisi kaikki hoitovälineet.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: