Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, kävi pitkään päivittäin syöttämässä siskoaan Eila Myllymäkeä, 80, Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla. – On mukava nähdä Eilan ilo käynnistäni. Sen voimalla jaksan, Aimo kertoi vuonna 2016  ET:n haastattelussa. Toukokuussa 2017 Eila nukkui pois. 

Kello on 16.15, Aimo Kauranen saapuu hoitokotiin. Joka päivä samaan aikaan, niin tänäänkin. Eila Myllymäki nukkuu sängyssään, Aimo koskettaa häntä kevyesti poskeen:

–Mitäs täällä touhutaan?

Eila avaa silmänsä ja hymyilee.

–Olin joen rannalla, hän vastaa, mutta niin hiljaa, että kuullakseen Aimon täytyy panna korvansa lähes kiinni isosiskonsa huuliin.

Aimo jutustelee: pikkuhiljaa pitäisi tulla joelta pois, kun on ruoka-aika. Tarjolla on mannapuuroa, voita, kanelia ja sokeria.

Hän alkaa lusikoida puuroa sisarensa suuhun. Välillä hän tarjoaa juustoleipää. Eila haukkaa palan. Hänen käsissään ei näytä olevan yhtään voimaa.

"Mitä väsyneempi Eila on, sitä useammin häntä pitää muistuttaa: Avaapa taas suu ja muista nielaista."

Onneksi Eila pystyy pureskelemaan, vaikkakin hitaasti.

–Syöttäminen on palkitsevaa, koska Eila syö hyvin. Ruoka on usein soseutettua, mutta välillä on makaronilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin.

Aimo arvelee olevansa liian hätäinen syöttäjä. Eilan tytär on parempi.

–Me Eskon kanssa vain öysäämme ruokaa suuhun, Aimo nauraa. Esko on Eilan aviomies, joka käy syöttämässä vaimonsa joka päivä kello 12.

Aimo kaivaa jälkiruokaa Eilan lipastosta, Pihlajanmarja-marmeladeja ja Amerikan pastilleja.

–Otakko kuttaa? pikkuveli kysyy.

Eila hymyilee ja nyökkää. Aimo laittaa makeisen Eilan suuhun ja nauraa.

– Sinne meni kuin pankkiin!

Tunnistaako sisko veljen?

Monen mielestä on ahdistavaa nähdä omaisen heikkous ja huonokuntoisuus. Aimo ei koe asiaa niin.

–Eilan kanssa oleminen ei ole lohdutonta. En edes päästä mieleeni sellaista ajatusta. Yhden kerran Eila sanoi, että kyllä on kiva, kun käyn häntä syöttämässä. Tällä kiitoksella elän pitkään. Ehdin jo epäillä, ettei hän enää hoksaa minua veljekseen.

Eila yskii, ja Aimo tarjoaa hänelle pillimehua. Parkinsonin taudin takia suu kuivuu usein.

–Muistatko, mitä tapahtui, kun oltiin lapsia ja äiti lähti kauppaan? Sinun piti hoitaa meitä pieniä, ja aloimme heti leikkiä kotia ja hienoa rouvaa. Annikki pani tyynyn paidan alle, odotti muka vauvaa. Meidän piti siivota ennen äidin paluuta. Kun näimme hänen tulevan tiellä, avasimme kiireesti kellarinluukun ja lakaisimme roskat sinne. Muistatko, kun kaksivuotias Sirkka putosi luukkuun leikin tiimellyksessä? Ai, sitä huutoa. Polvikin meni sijoiltaan!

Eila naurahtaa mutta näyttää yhtäkkiä väsyvän. Aimo kertoo viipyvänsä aina puolisen tuntia.

–Usein Eila vain nukkuu, mutta toisinaan silmät ovat auki ja hän hymyilee. Parkinsonin tauti muuttaa kasvot ilmeettömäksi. Eila on aina ollut kova nauramaan, mutta nyt hän on enimmäkseen vakava. Lähtiessäni lupaan aina, että huomenna nähdään. Joskus hän pystyy heilauttamaan hiukan kättään tervehdykseksi.

Eila on ollut laitoksessa vajaan vuoden, ensin sairaalassa ja nyt neljä kuukautta Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla.

Noin 30 vuotta sitten alkanut Parkinsonin tauti pysyi pitkään aisoissa. Vasta pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita.

–Joskus tuntuu toivottomalta. Toisaalta olen käynyt täällä jo pitkään ja tottunut tähän. Viime viikolla Eila pyysi, että jää vielä, olen niin hermostunut. Lupasin jäädä, kunnes hän rauhoittuu.

Mikä saa Aimon ja Eskon käymään Eilan luona joka päivä? Velvollisuudentunne vai rakkaus?

– En pysty olemaan tulemattakaan. Täytyyhän siskon syödä. Viime vuoden kävin Eilan luona kotona lähes päivittäin. Esko soitti, että tule ja tuo arpa. Ostin aina kaksi Onnensanat-arpaa, toisen Eilalle ja toisen itselleni.

Kuka käy katsomassa lapsetonta?

Eila nukkuu, joten menemme kahvihuoneeseen. Aimo kertoo olevansa ehta vanhapoika, hän asui äitinsä kanssa 63 vuotta.

– Äiti kuoli 90-vuotiaana oltuaan sairaalassa vain 10 päivää. Olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle hoitaakseni häntä, ja samassa talossa asuva Annikki-siskoni huolehti hänestä, kun minä olin töissä. Loppuaikoina äidillä oli vaipat, ja niiden vaihto jäi Annikille. En olisi ilennyt. Äiti ei päässyt yksin edes sängystä ylös, mutta töpötteli kotona rollaattorilla.

Aimon mukaan äiti valitti vain kerran, että poika on aina menossa ja hän joutuu olemaan yksin.

–Vastasin siihen, että kun minä olen hänen iässään, kukaan ei edes käy katsomassa minua, lapsetonta. Sen jälkeen hän ei enää naputtanut.

Oma vanheneminen ei pelota Aimoa.

–En tunne itseäni 76-vuotiaaksi, siksi kuolema tuntuu kaukaiselta. Toivon lähtöä suorilta jaloilta. Minua ei varmasti kukaan käy päivittäin syöttämässä.

"Täällä on paljon ihmisiä, joiden luona ei käy ketään."

Aimo pohtii, että kun Eilasta aika jättää, se voi tuntua alkuun helpotukselta. Ei tarvitse tulla vuodeosastolle joka päivä.

–Mutta ajanoloon alan varmaan käydä tervehtimässä yksinäisiä ihmisiä tällä samalla käytävällä. Onhan minulla aikaa, ja olen seurallinen ihminen. Tunnen puolet kokkolalaisista, koska olen jakanut postia ja ollut puutarhalla töissä.

Kuka on morsian kuvassa?

Tullessaan huoneeseen Päivi Stenman, 55, huomaa äitinsä nukkuvan. Hän kastelee viherkasvit ja laittaa tuomansa tulppaanit maljakkoon.

–Yritän käydä muutaman kerran viikossa. Jos ehdin ruoka-aikaan, soitan Aimo-enolle, ettei hänen tarvitse tulla. Viivyn toisinaan pitkään, 2–3 tuntia. Pitäisi tuoda tänne nojatuoli, jossa olisi mukavampi istua, jos äiti nukkuu.

Päivi kertoo äitinsä jopa pyöräilleen pitkään. Rollaattoriin hän tarttui – vastentahtoisesti – vasta kymmenkunta vuotta sitten. Dementia alkoi muutama vuosi sitten.

–Vein äidin viime heinäkuussa kampaajalle. En meinannut saada häntä portaita ylös kotiin, hänen jalkansa olivat niin loppu. Seuraavana päivänä veljeni Pekka tilasi ambulanssin, koska äidin jalat eivät kantaneet yhtään. Isä vastusti, koska pelkäsi äidin jäävän sairaalaan. Äiti jäi aluksi sairaalaan virtsatietulehduksen takia. Viikon kuluttua siitä vietettiin 80-vuotispäiviä sairaalan vuodeosastolla.

–Äiti, hei, heräätkö, tulin sinua katsomaan, Päivi hipaisee äitiään olkapäästä.

Kun Päivi veivaa sängyn yläosaa istuma-asentoon, Eila kysyy, kuka tätä autoa ajaa. Päivi nauraa olevansa kuskina.

–Sattuuko mistään, vaihdetaanko asentoa? Laitetaanko peittoa polvien väliin? Päivi kysyy ja kohentelee tyynyjä.

Hän on pohtinut paljon sitä, pitäisikö huoneeseen tuoda lisää valokuvia ja vaikka äidin kutoma raanu.

–En tiedä, onko niistä hänelle lopulta iloa. Hääkuva on seinällä, ja sitä katsomme välillä yhdessä. Viimeksi hän kysyi, kuka tuo nainen on. Miehen hän tunnisti. Toisaalta joskus juttelemme ihan järkevästi vaikka sukulaisten kuulumisista.

Päivi kehuu Honkaharjua mukavammaksi paikaksi kuin sairaalan vuodeosastoa.

"Siellä oli pari tylyä hoitajaa, ja pari kertaa löysimme äidin hiljaa apua pyytäen kasvot ruokalautasessa kiinni."

– Hänen oletettiin syövän itse voimattomilla käsillään. Honkaharjussa on mukava henkilökunta eikä äitiä nosteta väkisin istumaan eikä viedä päiväsaliin tarpeettomasti nuokkumaan. En usko hänen nauttivan siitä yhtään enempää kuin sängyssä makoilemisesta.

Päivin mielestä ruoka on vanhuksille turhan terveellistä. Suolaa, kermaa ja voita voisi laittaa reippaasti makua antamaan.

–Ei kai sekään kiellettyä olisi, jos toisin äidille pienen pullon salmiakkikossua, josta hän ennen tykkäsi. Siitä voisi joskus antaa teelusikallisen yömyssyksi.

Ota minut mukaan!

Mikä saa Päivin ajamaan 60 kilometriä äidin luo?

–Rakkaus ja huolenpito. Jos en käy, se vaivaa. Monesti äiti voi nukkua koko ajan. Miehen kanssa matkalla pystyin rentoutumaan ja unohtamaan äidin. Myös Pekka-veljeni käy täällä, mutta hänen ei ole helppoa nähdä äidin heikkoutta. Hän on aina ollut äidin poika.

Lähellä asuvat ja usein käyvät sukulaiset ovat tottuneet Eilan muuttuneeseen olemukseen, mutta esimerkiksi lapsenlapset käyvät vain harvakseltaan.

–Ei tässä tilastoja tehdä. Se käy, joka ehtii ja haluaa.

Päivi tekee lähtöä takaisin kotiin Kruunupyyhyn.

–Tulen huomenna, Päivi suukottaa äitinsä poskea.

–Ota minut mukaan, Eila pyytää kyynelsilmin.

Päivi selittää, että täytyy mennä töihin eikä isäkään pysty äitiä kotona hoitamaan.

Päivi kertoo, että itsekin lähtee välillä itkien kotiin.

–Ilman muuta haluaisin ottaa äidin kotiin, jos olisi varaa hommata hoitaja ja olisi kaikki hoitovälineet.