Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, kävi pitkään päivittäin syöttämässä siskoaan Eila Myllymäkeä, 80, Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla. – On mukava nähdä Eilan ilo käynnistäni. Sen voimalla jaksan, Aimo kertoi vuonna 2016  ET:n haastattelussa. Toukokuussa 2017 Eila nukkui pois. 

Kello on 16.15, Aimo Kauranen saapuu hoitokotiin. Joka päivä samaan aikaan, niin tänäänkin. Eila Myllymäki nukkuu sängyssään, Aimo koskettaa häntä kevyesti poskeen:

–Mitäs täällä touhutaan?

Eila avaa silmänsä ja hymyilee.

–Olin joen rannalla, hän vastaa, mutta niin hiljaa, että kuullakseen Aimon täytyy panna korvansa lähes kiinni isosiskonsa huuliin.

Aimo jutustelee: pikkuhiljaa pitäisi tulla joelta pois, kun on ruoka-aika. Tarjolla on mannapuuroa, voita, kanelia ja sokeria.

Hän alkaa lusikoida puuroa sisarensa suuhun. Välillä hän tarjoaa juustoleipää. Eila haukkaa palan. Hänen käsissään ei näytä olevan yhtään voimaa.

"Mitä väsyneempi Eila on, sitä useammin häntä pitää muistuttaa: Avaapa taas suu ja muista nielaista."

Onneksi Eila pystyy pureskelemaan, vaikkakin hitaasti.

–Syöttäminen on palkitsevaa, koska Eila syö hyvin. Ruoka on usein soseutettua, mutta välillä on makaronilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin.

Aimo arvelee olevansa liian hätäinen syöttäjä. Eilan tytär on parempi.

–Me Eskon kanssa vain öysäämme ruokaa suuhun, Aimo nauraa. Esko on Eilan aviomies, joka käy syöttämässä vaimonsa joka päivä kello 12.

Aimo kaivaa jälkiruokaa Eilan lipastosta, Pihlajanmarja-marmeladeja ja Amerikan pastilleja.

–Otakko kuttaa? pikkuveli kysyy.

Eila hymyilee ja nyökkää. Aimo laittaa makeisen Eilan suuhun ja nauraa.

– Sinne meni kuin pankkiin!

Tunnistaako sisko veljen?

Monen mielestä on ahdistavaa nähdä omaisen heikkous ja huonokuntoisuus. Aimo ei koe asiaa niin.

–Eilan kanssa oleminen ei ole lohdutonta. En edes päästä mieleeni sellaista ajatusta. Yhden kerran Eila sanoi, että kyllä on kiva, kun käyn häntä syöttämässä. Tällä kiitoksella elän pitkään. Ehdin jo epäillä, ettei hän enää hoksaa minua veljekseen.

Eila yskii, ja Aimo tarjoaa hänelle pillimehua. Parkinsonin taudin takia suu kuivuu usein.

–Muistatko, mitä tapahtui, kun oltiin lapsia ja äiti lähti kauppaan? Sinun piti hoitaa meitä pieniä, ja aloimme heti leikkiä kotia ja hienoa rouvaa. Annikki pani tyynyn paidan alle, odotti muka vauvaa. Meidän piti siivota ennen äidin paluuta. Kun näimme hänen tulevan tiellä, avasimme kiireesti kellarinluukun ja lakaisimme roskat sinne. Muistatko, kun kaksivuotias Sirkka putosi luukkuun leikin tiimellyksessä? Ai, sitä huutoa. Polvikin meni sijoiltaan!

Eila naurahtaa mutta näyttää yhtäkkiä väsyvän. Aimo kertoo viipyvänsä aina puolisen tuntia.

–Usein Eila vain nukkuu, mutta toisinaan silmät ovat auki ja hän hymyilee. Parkinsonin tauti muuttaa kasvot ilmeettömäksi. Eila on aina ollut kova nauramaan, mutta nyt hän on enimmäkseen vakava. Lähtiessäni lupaan aina, että huomenna nähdään. Joskus hän pystyy heilauttamaan hiukan kättään tervehdykseksi.

Eila on ollut laitoksessa vajaan vuoden, ensin sairaalassa ja nyt neljä kuukautta Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla.

Noin 30 vuotta sitten alkanut Parkinsonin tauti pysyi pitkään aisoissa. Vasta pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita.

–Joskus tuntuu toivottomalta. Toisaalta olen käynyt täällä jo pitkään ja tottunut tähän. Viime viikolla Eila pyysi, että jää vielä, olen niin hermostunut. Lupasin jäädä, kunnes hän rauhoittuu.

Mikä saa Aimon ja Eskon käymään Eilan luona joka päivä? Velvollisuudentunne vai rakkaus?

– En pysty olemaan tulemattakaan. Täytyyhän siskon syödä. Viime vuoden kävin Eilan luona kotona lähes päivittäin. Esko soitti, että tule ja tuo arpa. Ostin aina kaksi Onnensanat-arpaa, toisen Eilalle ja toisen itselleni.

Kuka käy katsomassa lapsetonta?

Eila nukkuu, joten menemme kahvihuoneeseen. Aimo kertoo olevansa ehta vanhapoika, hän asui äitinsä kanssa 63 vuotta.

– Äiti kuoli 90-vuotiaana oltuaan sairaalassa vain 10 päivää. Olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle hoitaakseni häntä, ja samassa talossa asuva Annikki-siskoni huolehti hänestä, kun minä olin töissä. Loppuaikoina äidillä oli vaipat, ja niiden vaihto jäi Annikille. En olisi ilennyt. Äiti ei päässyt yksin edes sängystä ylös, mutta töpötteli kotona rollaattorilla.

Aimon mukaan äiti valitti vain kerran, että poika on aina menossa ja hän joutuu olemaan yksin.

–Vastasin siihen, että kun minä olen hänen iässään, kukaan ei edes käy katsomassa minua, lapsetonta. Sen jälkeen hän ei enää naputtanut.

Oma vanheneminen ei pelota Aimoa.

–En tunne itseäni 76-vuotiaaksi, siksi kuolema tuntuu kaukaiselta. Toivon lähtöä suorilta jaloilta. Minua ei varmasti kukaan käy päivittäin syöttämässä.

"Täällä on paljon ihmisiä, joiden luona ei käy ketään."

Aimo pohtii, että kun Eilasta aika jättää, se voi tuntua alkuun helpotukselta. Ei tarvitse tulla vuodeosastolle joka päivä.

–Mutta ajanoloon alan varmaan käydä tervehtimässä yksinäisiä ihmisiä tällä samalla käytävällä. Onhan minulla aikaa, ja olen seurallinen ihminen. Tunnen puolet kokkolalaisista, koska olen jakanut postia ja ollut puutarhalla töissä.

Kuka on morsian kuvassa?

Tullessaan huoneeseen Päivi Stenman, 55, huomaa äitinsä nukkuvan. Hän kastelee viherkasvit ja laittaa tuomansa tulppaanit maljakkoon.

–Yritän käydä muutaman kerran viikossa. Jos ehdin ruoka-aikaan, soitan Aimo-enolle, ettei hänen tarvitse tulla. Viivyn toisinaan pitkään, 2–3 tuntia. Pitäisi tuoda tänne nojatuoli, jossa olisi mukavampi istua, jos äiti nukkuu.

Päivi kertoo äitinsä jopa pyöräilleen pitkään. Rollaattoriin hän tarttui – vastentahtoisesti – vasta kymmenkunta vuotta sitten. Dementia alkoi muutama vuosi sitten.

–Vein äidin viime heinäkuussa kampaajalle. En meinannut saada häntä portaita ylös kotiin, hänen jalkansa olivat niin loppu. Seuraavana päivänä veljeni Pekka tilasi ambulanssin, koska äidin jalat eivät kantaneet yhtään. Isä vastusti, koska pelkäsi äidin jäävän sairaalaan. Äiti jäi aluksi sairaalaan virtsatietulehduksen takia. Viikon kuluttua siitä vietettiin 80-vuotispäiviä sairaalan vuodeosastolla.

–Äiti, hei, heräätkö, tulin sinua katsomaan, Päivi hipaisee äitiään olkapäästä.

Kun Päivi veivaa sängyn yläosaa istuma-asentoon, Eila kysyy, kuka tätä autoa ajaa. Päivi nauraa olevansa kuskina.

–Sattuuko mistään, vaihdetaanko asentoa? Laitetaanko peittoa polvien väliin? Päivi kysyy ja kohentelee tyynyjä.

Hän on pohtinut paljon sitä, pitäisikö huoneeseen tuoda lisää valokuvia ja vaikka äidin kutoma raanu.

–En tiedä, onko niistä hänelle lopulta iloa. Hääkuva on seinällä, ja sitä katsomme välillä yhdessä. Viimeksi hän kysyi, kuka tuo nainen on. Miehen hän tunnisti. Toisaalta joskus juttelemme ihan järkevästi vaikka sukulaisten kuulumisista.

Päivi kehuu Honkaharjua mukavammaksi paikaksi kuin sairaalan vuodeosastoa.

"Siellä oli pari tylyä hoitajaa, ja pari kertaa löysimme äidin hiljaa apua pyytäen kasvot ruokalautasessa kiinni."

– Hänen oletettiin syövän itse voimattomilla käsillään. Honkaharjussa on mukava henkilökunta eikä äitiä nosteta väkisin istumaan eikä viedä päiväsaliin tarpeettomasti nuokkumaan. En usko hänen nauttivan siitä yhtään enempää kuin sängyssä makoilemisesta.

Päivin mielestä ruoka on vanhuksille turhan terveellistä. Suolaa, kermaa ja voita voisi laittaa reippaasti makua antamaan.

–Ei kai sekään kiellettyä olisi, jos toisin äidille pienen pullon salmiakkikossua, josta hän ennen tykkäsi. Siitä voisi joskus antaa teelusikallisen yömyssyksi.

Ota minut mukaan!

Mikä saa Päivin ajamaan 60 kilometriä äidin luo?

–Rakkaus ja huolenpito. Jos en käy, se vaivaa. Monesti äiti voi nukkua koko ajan. Miehen kanssa matkalla pystyin rentoutumaan ja unohtamaan äidin. Myös Pekka-veljeni käy täällä, mutta hänen ei ole helppoa nähdä äidin heikkoutta. Hän on aina ollut äidin poika.

Lähellä asuvat ja usein käyvät sukulaiset ovat tottuneet Eilan muuttuneeseen olemukseen, mutta esimerkiksi lapsenlapset käyvät vain harvakseltaan.

–Ei tässä tilastoja tehdä. Se käy, joka ehtii ja haluaa.

Päivi tekee lähtöä takaisin kotiin Kruunupyyhyn.

–Tulen huomenna, Päivi suukottaa äitinsä poskea.

–Ota minut mukaan, Eila pyytää kyynelsilmin.

Päivi selittää, että täytyy mennä töihin eikä isäkään pysty äitiä kotona hoitamaan.

Päivi kertoo, että itsekin lähtee välillä itkien kotiin.

–Ilman muuta haluaisin ottaa äidin kotiin, jos olisi varaa hommata hoitaja ja olisi kaikki hoitovälineet.

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.