Äiti on muuttanut vain kerran elämässään. Tyttärelle muutot ovat rutiinia. Äidin muuttaminen hoivakotiin nostaa tunteita molemmin puolin. Kannattaako kaikki?

–Kun minä tulen ihan höperöksi, viekää minut jonnekin talteen, tuumasi äiti vuosia sitten.

Nauroin kuin hyvälle vitsille. Höpsis, tietysti äiti asuisi mökissään loppuun asti!

Hankkisimme hoiva-apua ja ateriapalvelua ja viikonloput jakaisimme kuuden lapsen kesken. Oma koti on paras paikka vanhukselle, selvä se. Puhelimessa äiti kuulosti aina iloiselta. Johtuiko se soitostani? Kun muutaman kerran vuodessa tapasimme, kaikki oli lähes kuin ennenkin. Vai halusinko nähdä niin?

Vähitellen jokin muuttui. Sattui mystisiä kaatumisia, äidin ruokahalu heikkeni. Leivinuuni ei enää hohkannut lämpöä maailman tuulista tulijalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Yhdestä merkistä tiesin, ettei hätää ollut.

Vessan peilikaapissa äidillä oli rasia nimilappuja: kuusi lasta, kolme miniää, kolme vävyä, 18 lastenlasta.

Jokaista yövierasta odotti aina puhdas pyyheliina ja oma nimilappu. Aikanaan tuli kutsu sairaalatutkimuksiin. Ne harmittivat muuten hyväntuulista Kaisaa, varsinkin muistitestit. Mokomia tenttejä!

– Sinä sovellut oikein hyvin hoitoalalle, ihana lääkäri olet, kiitteli potilas nuorta valkotakkista. Yksi jos toinenkin hämmentyi, pyyhkäisi silmäkulmaa.

Alzheimerin taudin diagnoosin kolme vuotta sitten äiti otti tyynesti vastaan.

–Onhan tätä joukkoa niin paljon, että sotken jo nimiä. Elämä on arvoitus.

Vieraspyyhkeet ilmestyivät yhä vessan naulakkoon. Nimilappuja ei enää näkynyt.

Julma huhtikuu koitti

Istun mökkilaiturilla ja itken. Minussa velloo suru, ahdistus ja jokin mykkyräinen paha tunne, josta en saa selvää. Sähköpostissa on käyty tiivistä keskustelua sisarusten kesken. ”Äiti ei pärjää enää kotona hoiva-avun varassa.” ”Koti ei ole enää turvallinen paikka.” Jo aiemmin muistihoitaja ja lääkäri ovat suositelleet laitoshoitoa.

Olen eri mieltä. Minulta sinkoilee loistavia ideoita: jaetut hoitovuorot, virkavapaudet, yhteisvoimin palkattu hoitaja kotiin. Pohditaan, keskustellaan lisää. Lopulta jään häviölle 1–5.

Kilpalauluun rakkaudesta emme sorru. Veljillä vain on enemmän realismia, järki kädessä. Meitä siskoja – minua ainakin – ohjaa tunne.

Entä jos rakkauteni on sokeaa? Elänkö menneessä ajassa, jonka toivoisin olevan yhä totta? Huomioni äidin voinnista syntyvät vierailuilla, erityistilanteissa. En ole näkemässä, millaisia ovat muistisairaan yksinäiset päivät ja yöt hiljaisessa mökissä. Nuorin sisko lupaa tunnustella varovasti äidin mielipidettä. 

– Hoivakotiin, mikäpäs siinä, olenhan minä jo vanha ja väsynyt.

Olemme ällikällä lyötyjä. Sitten iso pyörä alkaa pyöriä: puheluita, palavereja, hakemuksia, laskelmia. Laki ei enää sido vanhuksen hoitopaikkaa kotikuntaan. Haluamme äidin Kuopioon: lähelle omaisia ja ystäviä. Vapunaattona sukkuloin siskon kanssa hoivakodista toiseen. Serpentiinien ja ilmapallojen koristamissa taloissa vallitsee alakuloinen hiljaisuus.

Ei äiti kuulu tänne, huokaan pala kurkussa.

– Juodaan välillä kahvit, tämä on raskasta työtä.

Toukokuussa äiti näyttää surulliselta

Äiti työntää pyöräpotkuria kylätiellä ja näyttää surulliselta. Hän ihmettelee, miksi on lähdettävä hyvästä kodista pois. Puhun kuin Ruuneperi, vaikka pitäisi kuunnella. Vetoan turvallisuusnäkökohtaan. Kun yksin kaatuu tai sattuu muuta ikävää, kukaan ei ole auttamassa. Turvaranneke kun ei kelpaa.

– Minulla on turva Jumalassa. Nyt lopetetaan tämä puheenaihe, äiti päättää.

Illalla katsomme vanhoja valokuvia. Siinä on kuva edellisestä majanmuutosta 60 vuotta sitten. Häät on vietetty Kiuruvedellä, lapsuuskodin pihalla kesällä 1954. Kaisa, 21, matkustaa sulhoineen kuorma-auton lavalla Säyneiseen. Kirjoituslipasto ja kapiot on pakattu mukaan. Sisko, joka on saanut opettajan viran naapurikylältä, muuttaa samassa rytäkässä – ja soittelee auton lavalla urkuharmonia nuorenparin iloksi. Niin asettui Kaisa miniäksi maalaistaloon järven rannalle. Hän juurtui sukuun, maisemaan, kyläyhteisöön ja seurakuntaan. Hän vastasi karjasta ja kodista, kasvatti kuusi lasta, opetti pyhäkoulussa, lauloi kirkkokuorossa, hoiti luottamustehtäviä, appivanhempiaan, lapsenlapsiaan ja lopuksi sairasta puolisoaan, kunnes kuolema heidät erotti.

Mikä on kiitos kaikesta? Kuskaamme armaan emomme laitokseen.

Syyllisyys painaa minua kuin synti.

Mutta jokaisella on työnsä ja perheensä, joita ei voi jättää. Sellainen on nykymeno.

Kun lähdemme tutustumaan Otsolan hoivakotiin, äiti poimii kukkapenkistä ”tuliaisia sen talon emännälle”. Vierailu sujuu leppoisasti, mutta kotimatkalla iskee ahdistus.

– Opinko minä olemaan siellä? Jospa eksyn enkä löydä omaa huonetta? Mihinkä laitan pyykit?

Levottoman yöni jälkeen koittaa suloinen aamu. Äiti on keittänyt aamukahvit, vielä hän osaa! Radio soi hartaita säveliä, ja äiti hyräilee kiitosvirttä heleällä sopraanollaan.
Tämän aamun tulen muistamaan kauan.

Viimeinen juhannus kotona

Kesäloma alkaa, viitostie kutsuu. Itku yllättää heti Mikkelin jälkeen ja jatkuu sata kilometriä. Miten ikinä äiti selviytyy muutosta? Haluan silti välttämättä hoitaa sen itse, olla kivun ytimessä.

Taidan itkeä myös itseäni. Menetän lapsuuskotini ja synnyinseutuni rakkaat maisemat. Kun omakotitalo vaihtuu 20 neliöön, loppuu yökyläily äidin luona. Työ on parasta lääkettä suruun. Tyhjennän pakastimen, pesen pyykkiä, nimikoin vaatteita. Paljonko liinavaatteita pakataan mukaan? Peruutan lehtitilauksia ja kirjoitan 70 osoitteenmuutoskorttia. Kiire tarttuu äitiin, joka alkaa touhuta mukana. Hätistelen häntä päiväunille.

– Mennään, mennään, tyttö haluaa minusta eroon.

Sanoja ja tavaroita katoaa Alzheimerin myötä, mutta tunneäly terävöityy. Aitous haastaa aitouteen.

Juhannusviikko on hyytävän kylmä. Lämmitän leivinuunia, ja äiti vetää hiilet.

– Sehän oli viimeinen uunin lämmitys tässä mökissä, hän ihmettelee.

Aattona haen aitasta puhtaat räsymatot siivottuun tupaan. Kaadan koivut ovenpieleen ja täytän ämpärit lupiineilla ja koiranputkilla. Äiti toivoo ruuaksi ”valkoista ja sileää”, siis riisipuuroa. Vieraitakin saapuu. Räsymatoissa läikehtii aurinko ja minussa ilo. Hyvää juhannusta, äitikulta! Seuraavana aamuna äiti sulkee kotioven.

– Menikö se kunnolla kiinni, hän kysyy. Sitten hyvästellään veljen perhe. Äiti hämmästelee, kun häntä ei itketä. Jumala on kai ottanut kyynelet pois. Ei muutto ole itkun asia vaan hyvä asia.

Automatkalla kuulen äidin puhuvan yksinäisyydestä – ensimmäistä kertaa. Ikätoverit ovat kuolleet tai muuttaneet pois, nuorilla on kiireensä. Vieraita käy harvoin. Onpa hyvä päästä ihmisten ilmoille! Niin, mitäpä emo tekisi tyhjässä pesässä, josta poikue lensi pois kauan sitten. Parempi on nousta siivilleen ja lentää poikasten perään.

Kuopiossa odottaa yllätys. Tutun näköinen nuorimies, yksi lapsenlapsista, hymyilee hoivakodin ovella ja kaappaa mummon syliinsä. Tervetuloa, nyt ollaan molemmat kuopiolaisia! Tupaantuliaisiksi veisataan tietysti virsi. Uusi koti näyttää ihan tutulta. Jo ensimmäisellä aterialla Kaisa löytää juttuseuraa. Mutta miksi jotkut istuvat hiljaa, eivät vastaa, kun kysytään? Moni nuokkuu pyörätuolissaan silmät kiinni. Tätä en olisi arvannut: ihmisrakas Kaisa alkaa vierastaa toisia vanhuksia. Häntä pelottaa.

– Muutunko minäkin tuollaiseksi?

– Sitä ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan, vastaa viisas omahoitaja ja katsoo lempeästi silmiin. Se riittää.

Seurailen äidin sopeutumista loppuviikon ajan. Uusi kotipesä on hänestä ihana, ruoka hyvää ja hoitajat suloisia. Mutta pian tilanne kriisiytyy. Jos on ikänsä herännyt aamulypsyn aikaan, onpa hullua odotella aamiaista kello kahdeksaan. Ei hätää, yökkö lupaa tuoda salakahvit ja sanomalehden Kaisan kammariin kuudeksi. Voi, miten kotoisaa.

Minä haluan yöksi omaan sänkyyn

Kolme viikkoa muuton jälkeen puhelin soi. Äidin ääni on kuin peipposen liverrys. Hän on ollut sukujuhlissa kotikylällä ja poikennut samalla kotimökkiin.

– Kuule, ei tullut yhtään ikävä. Oli se hyvä, että minä muutin tänne. Kun oven avaan, saan jutella muiden kanssa, ei tarvitse olla yksin. Jospa Jumala antaisi minulle aikoja asua tässä hyvässä kodissa!

Jään miettimään 81-vuotiaan muuttajan sopeutumisihmettä. Se on muutakin kuin sosiaalista lahjakkuutta. Alan aavistaa, että punaisen mökin idylli oli muuttunut taakaksi voimien huvetessa. Kaisa ei ollut enää emäntä talossaan vaan kiireisten hoivakäyntien kohde.

Oma huone hoivakodissa on sopivan pieni maailma, jonka jaksaa hallita. Muumipurkista löytyy namusia vieraille. Yhteisö on tuonut uusia ystäviä ja virikkeitä. Sukulaisia piipahtaa lähes päivittäin, kirkkoonkin vievät ja torikahville. Moni toteaa Kaisan virkistyneen.Muistisairas ei tähyile koko elämänkaartaan vaan katsoo aivan lähelle. Hän tarvitsee ruokaa, päivärytmin, lämpöä, turvaa, rakkaita ihmisiä. Koti on siellä, missä rakastetaan.

– Kyllä, mutta yöksi haluan takaisin omaan kotiin, äiti sanoo.

Mitä kuuluu nyt?

"Äiti voi hyvin, eikä valoisa perusluonne ole muuksi muuttunut. Hänellä riittää kauniita sanoja, rohkaisua ja kiitoksia ylenpalttisesti, ja hän iloitsee yhdessäolosta - siis monella mittarilla hyvin terve ihminen! Muistisairaus tietysti etenee, mutta sehän on haaste vain meille läheisille.

Viime vuonna, kun ensimmäinen hoivakotijoulu lähestyi, tuntui tosi haikealta, kun kukaan meistä kuudesta lapsesta ei voinutkaan mennä syntymäkotiin äidin luo, punaiseen mökkiin viettämään joulua.. Siitä alkoi sitten uusi jouluperinne: äiti saapui jouluksi meille Mikkeliin. Olipa ikimuistoinen joulu! Tein siitä hänelle Ifolorin valokuvakertomuksen, jota hän on lukenut koko vuoden. Uusi "perinne" saa jatkoa: osat vaihtuvat, on jo aikakin

Odotamme äitiä taas jouluvieraaksemme. Valokuvakirjan ansiosta hän muistaa, miltä näyttää "oma sänky ja vessa siinä vieressä, ja entäs se pihasauna..." Yksi siskoista tuo hänet aatonaattona, ja yksi veljistä hakee jouluiltana takaisin Kuopioon."

Valoisaa uutta vuotta kaikille!

Liisa Seppänen

 

Rakas Mami.

Kiitos..! oli hyvin selventävä ja ihanakin ku Äitinne sai "elämää ympärilleen"Me pienet ja suuret ollaan aika usein aika yksinäisiä IÄSTÄ riippumatta..Kiittäen /yksi Äitini plsta

annelikoivunen@kolumbus.fi

Onko sinulla vielä joululahja antamatta esim.
VÄHÄVARAISELLE SUOMALAISELLE ELÄKELÄISELLE 
Kannattamalla Kansalaisaloitettamme Arvokas vanhuus 2
Lue loppuun tämä kirje, sillä vain kannattamalla voimme ainakin yrittää taata;
Ettei kukaan jää varojensa puutteessa vaille tarvittaa hoivapaikkaa.
Että hoitajamitoitus pysyy tasolla, jossa pystytään hoitamaan sekä kotona että muualla olevia huonokuntoisia eläkeläisiämme turvallisesti,  katsomatta siihen onko siihen hoidettavalla omia varoja.  
Että omaishoitajille saadaan myös tarvittaessa apuja kotiin, jotta omaishoitaja pystyy huolehtimaan myöskin kaikista muista hoivattavan asiosta kodin ulkopuolella, ilman että tarvitsee raahata hoivattavaa mukana.
Että hoitajat huolehtisivat myös kuntouttavasta toiminnasta vähävaraistenkin osalla ilman, että raha ratkaisee, saako kuntoutusta vaiko ei.
Ulkona käyminen pitäisi olla kaikkien, myös vähävaraisten eläkeläisten oikeus ilman, että siihen vaikuttaa se, onko sen ostamiseen ja toteuttamiseen varoja itsellä. 
Että kaikilla Suomen eläkeläisillä olisi mahdollisuus saada tarvittavat lääkkeet, ilman että vähävaraisten eläkeläisten osalla raha ratkaisee onko varaa ostaa niitä lääkkeitä Apteekista.
Muistathan että aikaisemman Kansalaisaloitteen Arvokas vanhuus kannatukset eivät periydy tälle uudelle. 
Suomeksi; 
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/1672
På Svenska; 
https://www.kansalaisaloite.fi/sv/initiativ/1672
Kannattakaa Kansalaisaloitettamme  Arvokas vanhuus 2 ja taistellaan tiemme voittoon.
Mitä nopeammin saamme 50 000 kannatusta kasaan, sen nopeammin saamme sen eduskunnalle ja muutoksia aikaan. 
Meillä on 21 YRITYSTÄ Suomessa, missä voi kannattaa lomakkeella ja koko ajan kannatuksia keräävät yritykset lisääntyvät. 
Lisäksi meillä on 10 läänissä 37 kerääjää ja heitäkin ilmoittautuu koko ajan lisää. Ilmoittautuminen tapahtuu minulle sähköpostilla;
 arvokas.vanhuus(@)kolumbus.fi ( Sulut pois @ ympäriltä.)
Sitten on vielä eläkeläisjärjestöjä ja vanhusneuvostoja ympäri Suomen jotka keräävät. 
Tiedot löytyvät tästä kartasta;
https://www.google.com/maps/d/viewer?mid=zfbQNF3UdlqE.kltizhpQkc4I&usp=s...

Esitäytetty kannatusilmoituslomake tulostettavana PDF-lomakkeena alla olevasta linkistä; 
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/kannatusilmoituslomake/Kansalaisaloite...
Vastuuhenkilöt keräävät kannatusilmoituksia aloitteeseensa paperilomakkeella. Jos haluat tehdä kannatusilmoituksen paperilomakkeella verkkopalvelun sijaan, tulosta alla oleva PDF-lomake, täytä siihen tietosi ja lähetä se oheiseen postiosoitteeseen. Postittaminen tapahtuu kannattajan kustannuksella ja vastuulla.
Anneli Koivunen, Otsontie 3, 05400 Jokela

Olemme kääntämässä Kansalaisaloitteen Arvokas vanhuus 2 Perusteluita Ruotsin kielelle.

På Svenska;
Du kan också skriva ut en pappersblankett för din stödförklaring
https://www.kansalaisaloite.fi/sv/stodforklaring/Medborgarinitiativ-1672...
Ansvarspersonerna samlar in stödförklaringar med hjälp av en pappersblankett. Om du vill understöda initiativet till pappers i stället för via webbtjänsten, så ska du skriva ut PDF-blanketten nedan, fylla i dina uppgifter och skicka den till den postadress som anges. Postningen sker på egen bekostnad och eget ansvar för den som understöder initiativet.
Anneli Koivunen, Otsontie 3, 05400 Jokela.

Sisältö jatkuu mainoksen alla