"Ilman rohkeutta mikään arvo ei toteudu"

”Heikoimmilla olevia ei saa unohtaa”

Itäkeskuksessa metroon kiiruhtaa Virpi Hultman yhdessä lapsenlapsensa Tino-Oskar Hultmanin kanssa (kuvassa yläpuolella). Metron penkillä he päätyvät valitsemaan arvokseen vastuuntunnon.

– Kyllä ihmisen pitää kantaa vastuuta toisista ihmisistä, itsestä ja yhteisestä hyvästä, Virpi miettii.

Hän kertoo olleensa aina vastuuntuntoinen. Ominaisuus on vain syventynyt vuosien myötä.

– Näinä maailmanaikoina kaikkien pitäisi muistaa vastuunsa myös niistä kaikkein heikommassa asemassa olevista.

Isoäitinsä luona hiihtolomaa viettävä Tino hymyilee ujosti kuvaajalle. Mistä asioista kahdeksanvuotiaan pitää kantaa vastuuta?

– Läksyistä ja muista kouluasioista. Ja omista tavaroista myös, Tino sanoo.

Miten se sitten onnistuu?

– Ihan aina en muista kaikkea, Tino myöntää.

Anneli Silvast, 69, Vantaa

”Aika hitaasti hyväksymme uutta”

Itäkeskuksen näyteikkunoita katselemasta löytyy Anneli Silvast. Hän puntaroi pitkään kahden arvon, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon välillä. Lopulta hän päätyy suvaitsevaisuuteen.

– Minusta tuntuu, että monet nyky-yhteiskunnan ongelmat johtuvat suvaitsemattomuudesta, ettei uusia asioita suostuta hyväksymään, Anneli pohtii.

Hänestä ihmiset ovat kuitenkin ihan viime vuosina Suomessakin muuttuneet suvaitsevaisemmiksi, kun uudet asiat ja ihmiset ovat tulleet pakostakin tutummiksi. Silti vieläkin Annelista välillä tuntuu, että Suomessa hyväksytään uusia asioita aikamoisen hitaasti.

– Ja kyllä huomaan sen välillä myös itsessäni, että voisin petrata omaa käytöstäni ja ajattelutapaani.

Entä tuntuuko Annelista, että hänen arvonsa ovat iän myötä muuttuneet? Ehkä vähän, hän myöntää, jopa avarampaan suuntaa.

– Mutta kyllä näen, että suvaitsevaisuutta opetettiin minulle jo kotona. Jokainen on tärkeä, se kuului kotioppeihin.

'Annika Tulensalo, 62 ja Lore, Helsinki

”Ehdoton vaatimus ehdokkaalle”

Nainen seisoo koira sylissään asemalaitureille johtavien ovien edessä. Ystäväänsä odottava Annika Tulensalo esittelee koiransa Loren ja pohtii hetken arvokylttien äärellä. Lopulta pinkasta nousee itsenäisyys.

– Nyt en ajattele itseäni, vaan Suomen itsenäisyyttä, koko Suomen kansaa.

Anneli kertoo, että itsenäisyys on mielessä usein, etenkin uutisia seuratessa. Monissa maissa tilanne on niin paljon huonommalla tolalla kuin Suomessa.

Näkyykö arvo sitten esimerkiksi kansanedustajaehdokkaan valinnassa?

– Ilman muuta valitsen ehdokkaan, joka pitää itsenäisyyden puolta.

Kalle Turakka-Purhonen, 41, Helsinki

”Isäksi tulo avasi silmät”

Metroaseman kompassitasanteen penkeillä istuu keskittynyt mies. Kuvataiteilija Kalle Turakka-Purhonen piirtää rullaportaista saapuvia ihmisiä. Hän pyytää odottamaan hetken, sillä muutama kohta pitää kuvassa saada valmiiksi. Muutaman minuutin kuluttua mies sulkee mustepurkin ja syventyy arvokyltteihin. Oma löytyy helposti.

– En muista kuka kirjailija se oli, joka valitsi vastaavassa tilanteessa arvokseen rohkeuden. Kaikki ovat tärkeitä, mutta jos ei ole rohkeutta toteuttaa niitä, mikään ei toteudu. Siksi minäkin valitsen rohkeuden.

Kallen koettaa olla rohkea, ja kokee, että omien lasten synnyttyä se on suorastaan välttämätöntä.

– Olen ujo ihminen, joten minulle jo pelkkä suun avaaminen voi sosiaalisissa tilanteissa vaatia rohkeutta, Kalle kertoo.

Siksi hänestä esimerkiksi poliittinen kansalaisaktivismi ei ole lainkaan niin rohkeaa kuin sosiaaliset tilanteet.

– Ihmisten kohtaaminen, se vaati rohkeutta.

Pentti Timonen, 77 ja Terttu Timonen, 78, Helsinki

”Löytyykö tätä enää - edes itsestä?”

Kauppakeskuksen lepotuoleilla istuu iloisesti rupatteleva eläkeläisjoukkio. Arvojen pohtiminen säikäyttää suurimman osan tiehensä, muttei Pentti Timosta.

– Älkää minulta kysykö, vaan tältä pääjohtajalta, Pentti sanoo ja viittaa kädellään viereisellä penkillä istuvaan vaimoonsa.

– Minä en sano mitään, kommentoi Terttu Timonen heti.

Pentti valitsee pitkän harkinnan jälkeen rehellisyyden.

– Ihmisten pitää olla keskenään rehellisiä, Pentti aloittaa.

– Rehellisyys maan perii! Terttu pistää väliin.

– Rehellisyyttä ei vain tahdo enää löytyä mistään, esimerkiksi politiikasta. Sen takia en välttämättä viitsi edes äänestää. Toista oli ennen, vaikka 40 vuotta sitten, Pentti jatkaa.

Pentti myöntää, että arvo on tärkeä, mutta sen toteuttaminen on välillä vaikeaa.

– Toivon rehellisyyttä toisilta. Itse en siihen aina pysty.

Terttu puuttuu puheeseen.

– Nykyään kaikki katsovat vain omaan napaansa. Vastuuntunto puuttuu. Sitä ei ole enää televisio-ohjelmissakaan, Terttu moittii Pentin nyökytellessä vieressä.

Matti Vihavainen, 34, Vantaa

”Tavoite jokaiselle meistä”

Helsingin päärautatieaseman vieressä seisoskelee vartija. Matti Vihavainen epäröi hetken vastaamista, mutta suostuu lopulta. Määrätietoisin ottein hän valitsee kyltin, jossa lukee rehellisyys.

– Joka päivä ja kaikessa tekemisessä on mukana rehellisyys, Matti pohtii.

Matin mielestä rehellisyyden pitäisi olla päämääränä kaikilla ihmisillä. Sen jälkeen ison miehen kasvoille nousee hymy.

– Välillä pieni valkoinen valhe tietää paikkansa lasten kanssa touhutessa. Jos lapsia pelottaa vaikka muumien mörkö, voin hyvin kertoa, että isi pelottaa sen aina pois.

Noona Luhtala, 22 ja Matleena Marjoniemi, 22, Haapajärvi

”Ollaan vasta puolitiessä”

Rautatieaseman metrolaiturilla seisoo kaksi tyttöä. Noona Luhtala ja Matleena Marjoniemi katsovat ensin arvokylttejä, sitten toisiaan.

– Ollaan kyllä just hyppäämässä metroon, Matleena epäröi mutta suostuu kuitenkin pohtimaan arvojaan.

Menemme kaikki metroon. Tytöt jatkavat kylttien plaraamista. Samalla selviää, että he ovat Haapajärveltä Helsingissä hiihtolomaa viettämässä.

– Kyllä se on tämä tasa-arvo, Matleena sanoo ja katsoo Noonaa, joka nyökkää, hän on samaa mieltä.

Miksi juuri tasa-arvo? Noona rohkaistuu.

– Onhan täällä jo aika paljon asiat muuttuneet, mutta ei tarpeeksi, tasa-arvon eteen on tehtävä töitä.

Tyttöjen mielestä arvot näkyvät heidän elämässään valintoina. He aikovat äänestää vaaleissa sellaisia henkilöitä, jotka kannattavat tasa-arvoa ja nostavat suvaitsevaisuutta esiin.

– Tasa-arvoisessa ajattelussa on tärkeintä nähdä, että kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, samanarvoisia, Matleena sanoo ja Noona nyökkää. Hänellä ei ole mitään lisättävää.

– Me tehdään kaikki aina yhdessä, ja ollaan samaa mieltä asioista, aina, hän nauraa. Tytöt asettuvat keskelle metrojunaa kuvaan, tiukasti käsi kädessä.

Karri Korppi, 37, Helsinki

”Tavoitteeni on, että sana pitää”

Karri Korppi siirtelee arvokylttejä Kulttuurikeskus Stoan sohvapöydällä ja pähkäilee.

– Nyt on kyllä vaikea valita. Näistä niin moni on tärkeä.

Sitten hän päättää. Rehellisyys.

– Bussikorttini hävisi viime perjantaina ja olin jo epätoivoinen. Olen Helsinki-opas ja käytän työkseni julkisia liikennevälineitä. Maanantaina korttini oli kuitenkin palautettu ja se tuntui mahtavalta. Että Helsingissä voikin olla näin rehellisiä ihmisiä!

Karri muistaa kuulleensa lompakkotestistä, jossa Helsinkiin tiputettiin 10 lompakkoa. Yhdeksän niistä palautettiin.

– Täällä ollaan siis tutkitusti rehellisiä, hän nauraa.

Omassa elämässään Karri Korppi pyrkii olemaan rehellinen pitämällä sanansa ja olemaan rehellinen.

– Luulen, että rehellisyyden arvostukseni tulee näkymään myös äänestyskäyttäytymisessäni, epärehellinen kansanedustaja ei kuulosta kovin houkuttelevalta, Karri nauraa.

Hän ei koe, että elämä ja ikä olivat kovinkaan paljoa muuttaneet omaa arvomaailmaa.

– Ainoastaan sen olen huomannut, että iän myötä minusta on tullut ymmärtäväisempi ja joustavampi, ja se on kyllä vain positiivista.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 7/2015.