Floridan suomalaisseudulla vaalitaan perinteitä: "Ehkä lapsenlapsemme innostuvat juuristaan"

Itku purskahtaa pintaan väkisin. Helähtää hetken päästä nauruksi. Marjatta Nieminen, 86, liitettiin juuri Suomen Leijonan ritarikuntaan.

Päälleenkin Marjatta on pistänyt parasta, Kaukolan kansallispuvun. Sormet sipaisevat niukkaa liiviä ja hakeutuvat mitalin päälle, sydämen puolelle. Käsistä näkee, että ne ovat työhön tottuneet.

– En osaa jouten olla!

Kunniamerkki myönnettiin Marjatalle ja neljälle muulle amerikansuomalaiselle heidän ansioistaan isänmaan kulttuurin ja perinteen vaalijana. Mutta mitä se isänmaallisuus tarkoittaa ihmiselle, joka on juurtunut Floridan multiin vuosikymmeniä sitten?

Vakavaa paikkaa. Ja rakkaudentyötä – arkisemmin ilmaistuna ilmaista työtä. Moni Suomi-kuvan vapaaehtoinen vaalija ei paljon muuta ehdikään kuin järjestää varainkeruutilaisuuksia. Kokata, leipoa, tiskata, siivota, korjata... Suhata omilla bensoilla, puuhata museossa ja vääntää papiljotteja Lepokodin vanhusten tukkaan.

– Minulle tärkeintä on tunne. Tunne, että olen tarpeellinen, kiteyttää Marjatta.

Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.

Ja tarpeellinen hän oli jo 16-vuotiaana lääkintälottana. Sen viimeisen sotakesän kaaoksessa, jossa liian moni samanikäinen sotilas kuoli käsiin. Ihan lapsia vielä.

Kyllä se jätti jälkensä, vaikka omia sotiaan Marjatta kävi myöhemminkin. Perusti leninkiliikkeen Lappeenrantaan ja sitten huoltoaseman Mikkeliin.

– Yötäpäivää olin töissä, ja viisikymppisenä ihan loppuun palanut. Kaksi syöpään kuollutta poikaani haudannut.

Tänne ison veden taakse hän lähti siskonsa perässä, tasapainon löytääkseen.

– Mutta vieläkään en tiedä, mitä se vanhuus on!

Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Viime yönä Marjatta mietti, miten järjestäisi Suomi Talon juhlasalin pöydät tavallista fiksummin. Veteraanijuhlan seremoniamestarit kun ovat Washingtonista asti Lantanaan lentäneitä, Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronde ja kommodori Timo Stålhammer.

– Minä puhun – sotilas toimii, kiteyttää suurlähettiläs, kun kommodori näprää komentajamerkin nauhoja eversti Harry Mannerin kauluksen alle.

– Yksin tämä onkin erittäin vaikea pukea, keventää Stålhammer.

Yksin ei synny oikein mitään muutakaan. Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Yhtä totta on se, että yhteen hiileen puhaltaminen on ”suomalaisille pirun vaikeaa”. Eräänlainen asemasota jatkuu Floridassa vieläkin. Siinäkin mielessä, että moni Suomesta muuttanut kokee olevansa hierarkiassa paljon latinoja ja mustia korkeammalla. Ainakaan sekoittua ei haluta.

Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.

Tynnyrissä kasvaneet

Tiukka lurexmekko erottuu joukosta. Tiukkaa on myös punaisen tukan alta putoileva teksti.

– Suomalaisilla siirtolaisilla on aina pitänyt olla kaikkea kaksi, klubitalosta ja kirkosta alkaen, ja rintamalinjoista pidetään kiinni. Aiemmin syyt olivat poliittiset, nyt lähinnä henkilökemialliset. Tämä kaikki on yhtä aikaa surullista ja surkuhupaisaa. Varsinkin nyt, kun tarvittaisiin voimien keskittämistä, ettei vuosikymmenien uurastus valu hukkaan. Eivät nämä tämän päivän aktiivit loputtomiin jaksa, muistuttaa Floridan Karjalaisten puheenjohtaja, viisikymppinen Nina Kojonkoski, joka tuntee itsensä perinnepiireissä ihan kakaraksi.

"Lasteni vuoksi olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna."

Tampereella varttunut kauppatieteiden maisteri muutti perheineen Floridaan viisitoista vuotta sitten. Alun perin piti viipyä vain vuosi pari. Mutta nyt hän kokee pitävänsä kädessään eräänlaista aikapommia.

– Kaksi nuorinta lastani ovat syntyneet täällä – ja heidän vuokseen olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna. Että heistä kasvaisi kunnon suomalaisia. Valitettavasti mieheni ja 17-vuotias esikoisemme eivät ole muutosta innostuneet.

Ninaa ärsyttää useampikin asia, Lantanan rapistunut katukuva, ja erityisesti se, miten lapsia suojellaan ja hyysätään. Pakon sanelemana tai silkasta tottumuksesta.

– Moni täkäläinen nuori on niin tynnyrissä kasvanut, ettei hänellä ole mitään kykyä käsitellä itsenäisyyttään ja seksuaalisuuttaan, kun hän lähtee opiskelemaan. Sitten sattuu kaikenlaisia ylilyöntejä.

Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.

Taistelutahtoa tällä Suomi-koulua, tanssitunteja ja Dollari-jumppaa pyörittävällä naisella kyllä riittää. Jos lasten on käsketty tehdä esitelmä paikallisesta hyppyrotasta, aktiivinen äiti pyytää, että sen saa vaihtaa ilvekseen tai hirveen.

Taustalla suulähettiläs pitää juhlapuhetta, ja muistuttaa että Suomi on ”vähiten epäonnistunut ja korruptoitunut maa”. Seinältä menoa tarkkailevat Barack Obama ja Sauli Niinistö. Kattokruunujen välissä pyörii pikkuinen diskopallo.

Lumilinnut eivät leimaudu

Kaupungin toisella reunalla sijaitsee Kerhotalo (American Finnish Club), jota myös työväentaloksi kutsutaan. Nekin, jotka eivät sinne jalallaan astu, myöntävät sen toiminnan vetävän paremmin nuorempaa väkeä.

Nytkin Kerhotalolla on alkamassa kilpaileva tilaisuus: baari aukeaa kuudelta, makkara tirisee grillissä ja melkein jokainen arpa voittaa. Ja tietysti tanssit, uusi lattiakin juuri talkoovoimin asennettu. Viikolla Kerhotalolla pyöritetään bingoa, kansantansseja ja elokuvia, Kaurismäestä komisario Palmuun.

– Nämä uudet talvenviettäjät, Lumilinnuiksi kutsutut, eivät yleensä leimaudu kumpaankaan leiriin, vaan valitsevat yhteisön toiminnasta sen, mikä sopii parhaiten omalle vartalolle, tietää Nina.

Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.

Tänä iltana Suomi Talolla on tavallistakin enemmän jaloa paatosta. Veteraanijuhlan aluksi sisään kannetaan liput. Taustanauhalta pärähtää vahingossa valssi, viimein löytyy oikea marssi. Mutta yhden lipunkantajan baretti on loppuun asti kateissa.

– Säikähtäisin, jos varjoisalla kujalla tulisitte vastaan, naurahtaa Anja Salin lipunkantajille.

Anjalla onkin varaa hilpeyteen. Hän on miehensä Tapion kanssa ollut kymmenen vuotta Suomi Talon kantavia voimia. Onnistunut jopa tasapainottamaan monitoimitalon kuralle päässeen talouden. Hyvin tänään ovat onnistuneet myös keittiön vapaaehtoiset. Häränlihasta haudutettu karjalanpaisti ja muussi maistuvat satapäiselle juhlakansalle.

Ruokarukouksen jälkeen palmunlehvillä koristellulle lavalle kiipeää ensimmäinen esiintyjä ja vetäisee Eldankajärven jään. Sitten on vuorossa runoilija, jonka säkeissä aukeavat hurmeiset kummut. Yhtä aikaa kiehtovaa ja kummallista. Kuin olisimme siirtyneet aikakoneella vuosikymmenien taakse.

Finnish War Veterans in America, Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa, on osa maailman vanhinta, 1934 perustettua veteraanijärjestöä, jonka piirissä on jäseniä ympäri Yhdysvaltoja. Nyt paikalle on sinnitellyt 14 veteraania, ja kommodori Stålhammer puhuu kauniisti siitä, miten vetovastuu on vaihtunut, mutta viesti jatkuu: ”Suomi ei uhoa, mutta on valmis koviin tekoihin.”

Myös kerrosta ylempänä, Vapauden hinta -museossa vaalitaan maamme kunniaa, kansainvälisin maustein. Kiistelty legenda, Vietnamissa alas ammuttu Lauri Törni on saanut oman nurkkauksen, Suomen laajimman mitalikokoelman viereen. Koskettavin on aito talvisodan lumipuku, New Yorkista löytynyt. Ei haittaa, vaikka muuan taiteilija oli sitä ehtinyt hieman maalaustakkinaan käyttää.

Hetki sitten satoi kaatamalla. Nyt palmujen ympäröimän talon käärii iltarusko. Tervetullutta valovoimaa pilkahtaa myös lavalla, kun seudun julkkikset Eino Grön ja Raimo Sirkiä kajauttavat niin, että takarivissäkin on iho kananlihalla. Sirkiän puoliso Cynthia Makris työskentelee nykyisin Floridassa kiinteistönvälittäjä, mutta laulaa uskottavasti keimaillen otteen 30-luvun musikaalista Showboat.

Menetetty sukupolvi

Show must go on, vaikka rakastettu kunniakonsulikaan ei tiedä, mistä löytyy perinteen jatkajia. Millä houkuttimilla? Toisaalta Pekka Mäkilä alias Peter Makila on haltioissaan kuultuaan Finland Foudationin juuri saamasta 100 000 dollarin lahjoituksesta, josta riittää jaettavaksi stipendi poikineen.

– Harvemmin tipahtelee enää pienempiäkään summia.

Turusta kotoisin oleva Mäkilä tuli ensi kertaa Floridaan jo opiskelijana, ja muistaa miten nuorta väkeä ei silloinkaan osattu valjastaa mukaan toimintaan. Muistaa senkin, miten isä ja eno kävivät eri haaleilla.

– Nyt taidamme itse syyllistyä samaan.

"Ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan."

Parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuneella Mäkilällä ja hänen vaimollaan Arjalla on kolme aikuista lasta. Suomen kieli sujuu vielä lapsiltakin, saavutus sinänsä, mutta muuten he ovat amerikkalaisen yhteiskunnan kasvatteja.

– Tämä sukupolvi taitaa olla menetetty, mutta ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan, toivoo Mäkilä, joka pyörittää Lake Worthin pääkadulla vakuutuksia myyvää firmaa.

Kunniavirkansa puolesta hän auttaa myös seudulla satunnaisesti matkailevia. Jo alkuvuodesta kymmenkunta suomalaista on hukannut passinsa. ”Puuhapete” tekee myös paljon sellaista lohtu- ja pelastustyötä, mikä ei kunniakonsulin virkaan kuulu. Harhailevista suomensukuisista dementikoista alkaen.

Worth Avenuen hillittyä Charmia.

Kipeä kunnostuksen kaipuu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet erityisen laihoja. Vuonna 1972 talkootöinä rakennettu Lepokoti on ollut Floridan suomalaisyhteisön kipupiste jo vuosia. Suomensukuisille vanhuksille perustettu hoitolaitos on nyt avattu myös muille, mutta rapistumaan päässyt rakennus ei ole kovin vetovoimainen. Potilaspaikkoja on 160, joista käytössä on neljännes. Huhut toiminnan lopettamisesta ovat jatkuvia.

Hoitohenkilökunta on ammattitaitoista – sitä ei kiistä kukaan, mutta ammattilaisia olisi kaivattu myös talouspuolelle. Ei näitä eri taustajärjestöjä edustavia tunareita ja tyranneja.

Johtajien päitä on kyllä putoillut tiuhaan. Parkkipaikalla on järjestetty yöllisiä junttakokouksia ja ajoittain on huudeltu apuun sekä juristia että poliisia. Mutta taivaan tuuliin vuosien varrella hassatut miljoonat eivät palaa, vaikka tilat kunnostusta kipeästi kaipaisivat.

Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Taannoin päätettiin rakentaa kokonaan uusi hoitokoti. Suunnitteluun pantiin huima summa, samoin uuteen tonttiin. Jälkeen päin selvisi, ettei sille saakaan rakentaa.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Lepokodin länsisiivessä on unelias hämärä. Asukkaiden keski-ikä huitelee reilusti päälle 90 vuoden. Itäisessä siivessä hoidetaan vuodepotilaita. Hiljattain 100-vuotissynttäreitään juhlinut Emmi Kulkki ei ole kuitenkaan antanut periksi, kaavailee vielä ottavansa tatuoinnin. Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Musta hoitaja työntää kilisevää kärryä kohti aulaa. Päiväkahvin aika.

Maassa maan tavalla

Viisitoista vuotta leipomokahvilaa pyörittäneen Jouko Vaskivuon ovella riittää ruislimpun ostajia jonoksi asti. Palm Beach Bakery on myös se kohtauspaikka, jossa nekin suomalaiset, jotka muuten viihtyvät omissa oloissaan, piipahtavat katsomassa ilmoitustaulua. Ja kuulemassa pihaparlamentin kiihkeimmät kananotot.

Hyvin Vaskivuolla menee siinäkin mielessä, että hänen poikansa Mark ja Mike ovat osoittautuneet jauhopeukaloiksi ja jatkavat yrityksen toimintaa. Siinäkin on puolensa, että toukokuusta syyskuuhun tienoo on hyvin hiljainen, kun viimeinenkin puolen vuoden viisumilla saapunut lumilintu on lehahtanut takaisin Suomeen.

Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.

Tai Kanadaan, kuten seitsemänkymppiset Tanniset.

Puoli tuntia Lake Worthista itään on leppoisa, golfkenttien ympäröimä rivitaloalue. Sieltä löytyy myös Hannu ja Doris Tannisen talvipesä. Mutta kelataan nopeasti ihan alkuun.

Ensin yhdeksän päivää merillä: laivalla Lontooseen, josta junalla Plymouthiin ja Queen Elisabetilla Atlantin yli Halifaxiin. 9-vuotiaan pojan mielestä se oli pelkkää seikkailua.

Mikään pikkujuttu lahtelaisen Tannisen perheen muutto Torontoon ei vuonna 1951 kuitenkaan ollut. Vanhempien mukana matkasi 12 lasta. Se ylitti uutiskynnyksen myös Euroopassa – suurin siirtolaisperhe ikinä, vaikka osa isommista lapsista jäi Suomeen.

"Arki uudella mantereella oli aikamoista kituutusta."

Kyllä, syyt lapsilukuun olivat uskonnolliset. Ja syyt lähtöön enemmän poliittiset kuin taloudelliset. Leipomoa pyörittänyttä isä-Tannista epäilytti Suomen tulevaisuus kommunismin varjossa.

– Arki uudella mantereella oli pitkään aikamoista kituutusta. Isän oli vaikea löytää kunnon työtä, ja meitä lapsia kiusattiin koulussa, mutta aika nopeasti löytyivät omatkin nyrkit. Vielä nopeammin tarttui uusi kieli, muistelee Hannu, vieläkin harjastukka.

Omilla jaloillaan hän on seissyt 16-vuotiaasta, pyörittänyt isänsä tavoin monenlaista bisnestä, lihakarjasta autokauppaan ja maalausliikkeeseen.

Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.

Parikymppisenä Hannu teki visiitin Suomeen. Katseli touhua aikansa ja tajusi maan kovasti muuttuneen. Päätös paluusta rapakon taakse oli helppo.

– Maassa maan tavalla. Mutta vaimoksi toivoin löytäväni suomalaista syntyperää. Sellaisen, joka ei koko ajan itke ikäväänsä.

Seuroista löytynyt Doris, neljännen polven suomalainen, ei itkenyt vaan vei sydämen.

Lapsia Tannisille on siunaantunut kymmenen – ja lapsenlapsia 70. Ei Hannu kaikkien nimiä muista, mutta kirjanpitäjänä työskennellyt Doris hallitsee tämänkin yhtälön. Kerran vuodessa pyritään tapaamaan koko pesue.

Tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä. "Liian liberaaleja", puhisee Hannu.

Huomiseksi odotellaan taas muutamaa lastenlasta tänne Floridan-mummolaan, snorklaamaan ja alligaattoreita katsomaan.

– Onhan se wonderful, kun lunta Vancouverissa on vielä puoli metriä.

Lake Worthin seudulle Hannua vetää sekin, että hänestä on ”lysti puhua fingelskaa”. Vaikka monet tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä...

– Liian liberaaleja, estottomasti Obamaa ihailevia, puhisee pesunkestävä republikaani nahkasohvansa uumenista.

Tannisten Kanadan-koti on maalaistalo, jonka pellot on vuokrattu meksikolaisille.

– Maailman paras mansikka tulee sieltä!

Suomenkin satoa Hannu käy maistelemassa muutaman vuoden välein. Ja tapaamassa sitä siskoa, joka ei ole koskaan rohjennut veljensä amerikkalaiseen arkeen astua.

– Joku sitkeä lanka meidän välillä vielä on.

Monen Suomi-seurojen aktiivin napanuora synnyinmaahan muistuttaa vuorikiipeilijän turvaköyttä. Se on hyvä olla vyötäisillä, vaikka ei tarvitsisikaan. Parasta on se, että matkan päästä (mieli)kuvan vanhasta kotimaasta voi rajata mieleisekseen.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.