Floridan suomalaisseuduilla riittää vielä ruisleipää – ja jaloa paatosta. Moni asia on muuttunut ja kadonnut, mutta hunajaisessa rantahiekassa voi yhä aistia valkoisten ja punaisten rintamalinjoja. Lähdimme katsomaan, mistä perinteen vaalijat voimansa ammentavat. Ja miltä Suomi näyttää tämän päivän siirtolaisten silmin.

Itku purskahtaa pintaan väkisin. Helähtää hetken päästä nauruksi. Marjatta Nieminen, 86, liitettiin juuri Suomen Leijonan ritarikuntaan.

Päälleenkin Marjatta on pistänyt parasta, Kaukolan kansallispuvun. Sormet sipaisevat niukkaa liiviä ja hakeutuvat mitalin päälle, sydämen puolelle. Käsistä näkee, että ne ovat työhön tottuneet.

– En osaa jouten olla!

Kunniamerkki myönnettiin Marjatalle ja neljälle muulle amerikansuomalaiselle heidän ansioistaan isänmaan kulttuurin ja perinteen vaalijana. Mutta mitä se isänmaallisuus tarkoittaa ihmiselle, joka on juurtunut Floridan multiin vuosikymmeniä sitten?

Vakavaa paikkaa. Ja rakkaudentyötä – arkisemmin ilmaistuna ilmaista työtä. Moni Suomi-kuvan vapaaehtoinen vaalija ei paljon muuta ehdikään kuin järjestää varainkeruutilaisuuksia. Kokata, leipoa, tiskata, siivota, korjata... Suhata omilla bensoilla, puuhata museossa ja vääntää papiljotteja Lepokodin vanhusten tukkaan.

– Minulle tärkeintä on tunne. Tunne, että olen tarpeellinen, kiteyttää Marjatta.

Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.
Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.

Ja tarpeellinen hän oli jo 16-vuotiaana lääkintälottana. Sen viimeisen sotakesän kaaoksessa, jossa liian moni samanikäinen sotilas kuoli käsiin. Ihan lapsia vielä.

Kyllä se jätti jälkensä, vaikka omia sotiaan Marjatta kävi myöhemminkin. Perusti leninkiliikkeen Lappeenrantaan ja sitten huoltoaseman Mikkeliin.

– Yötäpäivää olin töissä, ja viisikymppisenä ihan loppuun palanut. Kaksi syöpään kuollutta poikaani haudannut.

Tänne ison veden taakse hän lähti siskonsa perässä, tasapainon löytääkseen.

– Mutta vieläkään en tiedä, mitä se vanhuus on!

Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Viime yönä Marjatta mietti, miten järjestäisi Suomi Talon juhlasalin pöydät tavallista fiksummin. Veteraanijuhlan seremoniamestarit kun ovat Washingtonista asti Lantanaan lentäneitä, Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronde ja kommodori Timo Stålhammer.

– Minä puhun – sotilas toimii, kiteyttää suurlähettiläs, kun kommodori näprää komentajamerkin nauhoja eversti Harry Mannerin kauluksen alle.

– Yksin tämä onkin erittäin vaikea pukea, keventää Stålhammer.

Yksin ei synny oikein mitään muutakaan. Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Yhtä totta on se, että yhteen hiileen puhaltaminen on ”suomalaisille pirun vaikeaa”. Eräänlainen asemasota jatkuu Floridassa vieläkin. Siinäkin mielessä, että moni Suomesta muuttanut kokee olevansa hierarkiassa paljon latinoja ja mustia korkeammalla. Ainakaan sekoittua ei haluta.

Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.
Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.

Tynnyrissä kasvaneet

Tiukka lurexmekko erottuu joukosta. Tiukkaa on myös punaisen tukan alta putoileva teksti.

– Suomalaisilla siirtolaisilla on aina pitänyt olla kaikkea kaksi, klubitalosta ja kirkosta alkaen, ja rintamalinjoista pidetään kiinni. Aiemmin syyt olivat poliittiset, nyt lähinnä henkilökemialliset. Tämä kaikki on yhtä aikaa surullista ja surkuhupaisaa. Varsinkin nyt, kun tarvittaisiin voimien keskittämistä, ettei vuosikymmenien uurastus valu hukkaan. Eivät nämä tämän päivän aktiivit loputtomiin jaksa, muistuttaa Floridan Karjalaisten puheenjohtaja, viisikymppinen Nina Kojonkoski, joka tuntee itsensä perinnepiireissä ihan kakaraksi.

"Lasteni vuoksi olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna."

Tampereella varttunut kauppatieteiden maisteri muutti perheineen Floridaan viisitoista vuotta sitten. Alun perin piti viipyä vain vuosi pari. Mutta nyt hän kokee pitävänsä kädessään eräänlaista aikapommia.

– Kaksi nuorinta lastani ovat syntyneet täällä – ja heidän vuokseen olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna. Että heistä kasvaisi kunnon suomalaisia. Valitettavasti mieheni ja 17-vuotias esikoisemme eivät ole muutosta innostuneet.

Ninaa ärsyttää useampikin asia, Lantanan rapistunut katukuva, ja erityisesti se, miten lapsia suojellaan ja hyysätään. Pakon sanelemana tai silkasta tottumuksesta.

– Moni täkäläinen nuori on niin tynnyrissä kasvanut, ettei hänellä ole mitään kykyä käsitellä itsenäisyyttään ja seksuaalisuuttaan, kun hän lähtee opiskelemaan. Sitten sattuu kaikenlaisia ylilyöntejä.

Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.
Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.

Taistelutahtoa tällä Suomi-koulua, tanssitunteja ja Dollari-jumppaa pyörittävällä naisella kyllä riittää. Jos lasten on käsketty tehdä esitelmä paikallisesta hyppyrotasta, aktiivinen äiti pyytää, että sen saa vaihtaa ilvekseen tai hirveen.

Taustalla suulähettiläs pitää juhlapuhetta, ja muistuttaa että Suomi on ”vähiten epäonnistunut ja korruptoitunut maa”. Seinältä menoa tarkkailevat Barack Obama ja Sauli Niinistö. Kattokruunujen välissä pyörii pikkuinen diskopallo.

Lumilinnut eivät leimaudu

Kaupungin toisella reunalla sijaitsee Kerhotalo (American Finnish Club), jota myös työväentaloksi kutsutaan. Nekin, jotka eivät sinne jalallaan astu, myöntävät sen toiminnan vetävän paremmin nuorempaa väkeä.

Nytkin Kerhotalolla on alkamassa kilpaileva tilaisuus: baari aukeaa kuudelta, makkara tirisee grillissä ja melkein jokainen arpa voittaa. Ja tietysti tanssit, uusi lattiakin juuri talkoovoimin asennettu. Viikolla Kerhotalolla pyöritetään bingoa, kansantansseja ja elokuvia, Kaurismäestä komisario Palmuun.

– Nämä uudet talvenviettäjät, Lumilinnuiksi kutsutut, eivät yleensä leimaudu kumpaankaan leiriin, vaan valitsevat yhteisön toiminnasta sen, mikä sopii parhaiten omalle vartalolle, tietää Nina.

Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.
Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.

Tänä iltana Suomi Talolla on tavallistakin enemmän jaloa paatosta. Veteraanijuhlan aluksi sisään kannetaan liput. Taustanauhalta pärähtää vahingossa valssi, viimein löytyy oikea marssi. Mutta yhden lipunkantajan baretti on loppuun asti kateissa.

– Säikähtäisin, jos varjoisalla kujalla tulisitte vastaan, naurahtaa Anja Salin lipunkantajille.

Anjalla onkin varaa hilpeyteen. Hän on miehensä Tapion kanssa ollut kymmenen vuotta Suomi Talon kantavia voimia. Onnistunut jopa tasapainottamaan monitoimitalon kuralle päässeen talouden. Hyvin tänään ovat onnistuneet myös keittiön vapaaehtoiset. Häränlihasta haudutettu karjalanpaisti ja muussi maistuvat satapäiselle juhlakansalle.

Ruokarukouksen jälkeen palmunlehvillä koristellulle lavalle kiipeää ensimmäinen esiintyjä ja vetäisee Eldankajärven jään. Sitten on vuorossa runoilija, jonka säkeissä aukeavat hurmeiset kummut. Yhtä aikaa kiehtovaa ja kummallista. Kuin olisimme siirtyneet aikakoneella vuosikymmenien taakse.

Finnish War Veterans in America, Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa, on osa maailman vanhinta, 1934 perustettua veteraanijärjestöä, jonka piirissä on jäseniä ympäri Yhdysvaltoja. Nyt paikalle on sinnitellyt 14 veteraania, ja kommodori Stålhammer puhuu kauniisti siitä, miten vetovastuu on vaihtunut, mutta viesti jatkuu: ”Suomi ei uhoa, mutta on valmis koviin tekoihin.”

Myös kerrosta ylempänä, Vapauden hinta -museossa vaalitaan maamme kunniaa, kansainvälisin maustein. Kiistelty legenda, Vietnamissa alas ammuttu Lauri Törni on saanut oman nurkkauksen, Suomen laajimman mitalikokoelman viereen. Koskettavin on aito talvisodan lumipuku, New Yorkista löytynyt. Ei haittaa, vaikka muuan taiteilija oli sitä ehtinyt hieman maalaustakkinaan käyttää.

Hetki sitten satoi kaatamalla. Nyt palmujen ympäröimän talon käärii iltarusko. Tervetullutta valovoimaa pilkahtaa myös lavalla, kun seudun julkkikset Eino Grön ja Raimo Sirkiä kajauttavat niin, että takarivissäkin on iho kananlihalla. Sirkiän puoliso Cynthia Makris työskentelee nykyisin Floridassa kiinteistönvälittäjä, mutta laulaa uskottavasti keimaillen otteen 30-luvun musikaalista Showboat.

Menetetty sukupolvi

Show must go on, vaikka rakastettu kunniakonsulikaan ei tiedä, mistä löytyy perinteen jatkajia. Millä houkuttimilla? Toisaalta Pekka Mäkilä alias Peter Makila on haltioissaan kuultuaan Finland Foudationin juuri saamasta 100 000 dollarin lahjoituksesta, josta riittää jaettavaksi stipendi poikineen.

– Harvemmin tipahtelee enää pienempiäkään summia.

Turusta kotoisin oleva Mäkilä tuli ensi kertaa Floridaan jo opiskelijana, ja muistaa miten nuorta väkeä ei silloinkaan osattu valjastaa mukaan toimintaan. Muistaa senkin, miten isä ja eno kävivät eri haaleilla.

– Nyt taidamme itse syyllistyä samaan.

"Ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan."

Parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuneella Mäkilällä ja hänen vaimollaan Arjalla on kolme aikuista lasta. Suomen kieli sujuu vielä lapsiltakin, saavutus sinänsä, mutta muuten he ovat amerikkalaisen yhteiskunnan kasvatteja.

– Tämä sukupolvi taitaa olla menetetty, mutta ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan, toivoo Mäkilä, joka pyörittää Lake Worthin pääkadulla vakuutuksia myyvää firmaa.

Kunniavirkansa puolesta hän auttaa myös seudulla satunnaisesti matkailevia. Jo alkuvuodesta kymmenkunta suomalaista on hukannut passinsa. ”Puuhapete” tekee myös paljon sellaista lohtu- ja pelastustyötä, mikä ei kunniakonsulin virkaan kuulu. Harhailevista suomensukuisista dementikoista alkaen.

Worth Avenuen hillittyä Charmia.
Worth Avenuen hillittyä Charmia.

Kipeä kunnostuksen kaipuu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet erityisen laihoja. Vuonna 1972 talkootöinä rakennettu Lepokoti on ollut Floridan suomalaisyhteisön kipupiste jo vuosia. Suomensukuisille vanhuksille perustettu hoitolaitos on nyt avattu myös muille, mutta rapistumaan päässyt rakennus ei ole kovin vetovoimainen. Potilaspaikkoja on 160, joista käytössä on neljännes. Huhut toiminnan lopettamisesta ovat jatkuvia.

Hoitohenkilökunta on ammattitaitoista – sitä ei kiistä kukaan, mutta ammattilaisia olisi kaivattu myös talouspuolelle. Ei näitä eri taustajärjestöjä edustavia tunareita ja tyranneja.

Johtajien päitä on kyllä putoillut tiuhaan. Parkkipaikalla on järjestetty yöllisiä junttakokouksia ja ajoittain on huudeltu apuun sekä juristia että poliisia. Mutta taivaan tuuliin vuosien varrella hassatut miljoonat eivät palaa, vaikka tilat kunnostusta kipeästi kaipaisivat.

Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Taannoin päätettiin rakentaa kokonaan uusi hoitokoti. Suunnitteluun pantiin huima summa, samoin uuteen tonttiin. Jälkeen päin selvisi, ettei sille saakaan rakentaa.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Lepokodin länsisiivessä on unelias hämärä. Asukkaiden keski-ikä huitelee reilusti päälle 90 vuoden. Itäisessä siivessä hoidetaan vuodepotilaita. Hiljattain 100-vuotissynttäreitään juhlinut Emmi Kulkki ei ole kuitenkaan antanut periksi, kaavailee vielä ottavansa tatuoinnin. Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Musta hoitaja työntää kilisevää kärryä kohti aulaa. Päiväkahvin aika.

Maassa maan tavalla

Viisitoista vuotta leipomokahvilaa pyörittäneen Jouko Vaskivuon ovella riittää ruislimpun ostajia jonoksi asti. Palm Beach Bakery on myös se kohtauspaikka, jossa nekin suomalaiset, jotka muuten viihtyvät omissa oloissaan, piipahtavat katsomassa ilmoitustaulua. Ja kuulemassa pihaparlamentin kiihkeimmät kananotot.

Hyvin Vaskivuolla menee siinäkin mielessä, että hänen poikansa Mark ja Mike ovat osoittautuneet jauhopeukaloiksi ja jatkavat yrityksen toimintaa. Siinäkin on puolensa, että toukokuusta syyskuuhun tienoo on hyvin hiljainen, kun viimeinenkin puolen vuoden viisumilla saapunut lumilintu on lehahtanut takaisin Suomeen.

Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.
Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.

Tai Kanadaan, kuten seitsemänkymppiset Tanniset.

Puoli tuntia Lake Worthista itään on leppoisa, golfkenttien ympäröimä rivitaloalue. Sieltä löytyy myös Hannu ja Doris Tannisen talvipesä. Mutta kelataan nopeasti ihan alkuun.

Ensin yhdeksän päivää merillä: laivalla Lontooseen, josta junalla Plymouthiin ja Queen Elisabetilla Atlantin yli Halifaxiin. 9-vuotiaan pojan mielestä se oli pelkkää seikkailua.

Mikään pikkujuttu lahtelaisen Tannisen perheen muutto Torontoon ei vuonna 1951 kuitenkaan ollut. Vanhempien mukana matkasi 12 lasta. Se ylitti uutiskynnyksen myös Euroopassa – suurin siirtolaisperhe ikinä, vaikka osa isommista lapsista jäi Suomeen.

"Arki uudella mantereella oli aikamoista kituutusta."

Kyllä, syyt lapsilukuun olivat uskonnolliset. Ja syyt lähtöön enemmän poliittiset kuin taloudelliset. Leipomoa pyörittänyttä isä-Tannista epäilytti Suomen tulevaisuus kommunismin varjossa.

– Arki uudella mantereella oli pitkään aikamoista kituutusta. Isän oli vaikea löytää kunnon työtä, ja meitä lapsia kiusattiin koulussa, mutta aika nopeasti löytyivät omatkin nyrkit. Vielä nopeammin tarttui uusi kieli, muistelee Hannu, vieläkin harjastukka.

Omilla jaloillaan hän on seissyt 16-vuotiaasta, pyörittänyt isänsä tavoin monenlaista bisnestä, lihakarjasta autokauppaan ja maalausliikkeeseen.

Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.
Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.

Parikymppisenä Hannu teki visiitin Suomeen. Katseli touhua aikansa ja tajusi maan kovasti muuttuneen. Päätös paluusta rapakon taakse oli helppo.

– Maassa maan tavalla. Mutta vaimoksi toivoin löytäväni suomalaista syntyperää. Sellaisen, joka ei koko ajan itke ikäväänsä.

Seuroista löytynyt Doris, neljännen polven suomalainen, ei itkenyt vaan vei sydämen.

Lapsia Tannisille on siunaantunut kymmenen – ja lapsenlapsia 70. Ei Hannu kaikkien nimiä muista, mutta kirjanpitäjänä työskennellyt Doris hallitsee tämänkin yhtälön. Kerran vuodessa pyritään tapaamaan koko pesue.

Tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä. "Liian liberaaleja", puhisee Hannu.

Huomiseksi odotellaan taas muutamaa lastenlasta tänne Floridan-mummolaan, snorklaamaan ja alligaattoreita katsomaan.

– Onhan se wonderful, kun lunta Vancouverissa on vielä puoli metriä.

Lake Worthin seudulle Hannua vetää sekin, että hänestä on ”lysti puhua fingelskaa”. Vaikka monet tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä...

– Liian liberaaleja, estottomasti Obamaa ihailevia, puhisee pesunkestävä republikaani nahkasohvansa uumenista.

Tannisten Kanadan-koti on maalaistalo, jonka pellot on vuokrattu meksikolaisille.

– Maailman paras mansikka tulee sieltä!

Suomenkin satoa Hannu käy maistelemassa muutaman vuoden välein. Ja tapaamassa sitä siskoa, joka ei ole koskaan rohjennut veljensä amerikkalaiseen arkeen astua.

– Joku sitkeä lanka meidän välillä vielä on.

Monen Suomi-seurojen aktiivin napanuora synnyinmaahan muistuttaa vuorikiipeilijän turvaköyttä. Se on hyvä olla vyötäisillä, vaikka ei tarvitsisikaan. Parasta on se, että matkan päästä (mieli)kuvan vanhasta kotimaasta voi rajata mieleisekseen.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.

Lämpö houkuttelee suomalaiset Floridaan

Floridaan muuttaa tuhat ihmistä päivässä, suurin osa heistä on lämmön houkuttelemia eläkeläisiä, snowbirdeja. Työn perässä tulleista valtaosa on latinoja. Erityisen hyvin sen näkee ja kuulee Miamissa. Myös sadan mailin päässä Lake Worth-Lantanan suomalaisseuduilla väki on vuosien varrella vaihtunut, mutta edelleen suomalaiset, 20 000–30 000 ihmistä sesongista riippuen, ovat alueen suurin kielivähemmistö.

Suomalaiset ovat kulkeneet näitä raitteja jo sata vuotta. Ensimmäisinä tulivat rikkaita perheitä palvelleet piiat, joista moni sai sen verran rahaa kokoon, että saattoi ostaa Lantanan liepeiltä pikku talon. Jämptissä maineessa olevat suomalaiset ovat yhä haluttua työvoimaa.

Viime vuosiin saakka kaikki palvelut kehdosta hautaan on voinut saada suomenkielellä. Vielä 80-luvulla suomalaisia motellien ”runnareita” oli kymmeniä. Enää ei ainuttakaan. Samalla tyrehtyi räyhäturistien virta.

Parturi-kampaamoja on yhä muutama, samoin hierojia. Tarjolla on myös korjauspalvelua, leipomoa ja lakifirmaa, autonvuokraajaa ja kukkakauppaa.

Kiinteistönvälittäjiä on toistakymmentä. Roistojakin on joukkoon mahtunut. Muuan suomalaissyntyinen lakimies menetti hiljattain oikeutensa, kun jäi kiinni kielitaidottomia huijattuaan.

Mutta suomalaisten kirvesmiesten kädenjälki on kestänyt aikaa loistavasti. Vauraan Palm Beachin huolella entistetyn keskustan City Placen talot ovat heidän eloisia muistomerkkejään. 

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.