Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi, sanotaan. Mutta helppoa se ei taida olla.

Alta kolmikymppisenä kirjoitin runon, jota toistelin, kun eteen tuli jokin hankaus:

Ihmissuhteet. 
Mieluummin siirrän vuoren paljain käsin.

Vaikka nuo säkeet syntyivät nuoren ihmisen tuskasta, minulla on ollut niille myöhemminkin käyttöä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nuorena yritin epätoivoisesti käsittää, miten ja miksi ihmiset toimivat. Kun kotona tai töissä setvittiin erimielisyyksiä, halusin lopulta tehdä mitä tahansa mekaanista puuhaa, jotta ajatukset siirtyisivät siihen, mikä oli yksinkertaista ja selkeää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ehkä moni yhä hukuttaa ahdistavat tunteensa vimmaiseen puuhailuun, jottei tarvitsisi ajatella ihmissuhteiden kiemuroita.

Voimmeko vielä oppia ymmärtämään muita ihmisiä?

Vähitellen tajusin, että ihmisten odotusten käsittäminen on yksi avain, joka voi kääntää ruosteiset lukot auki ja riitelevät sovinnon tielle.

Todella tärkeää on myös vilpitön halu ymmärtää lähimmäistä, ryhtyä avoimeen keskusteluun. Se saattaa avata suljetut ikkunat ja päästää kyräilevien tunteiden täyttämään huoneeseen raikasta ilmaa.

Vanha lause kuuluu: "Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi." Mutta helppoa se ei taida olla.

Maailma vieroittaa siitä myös yhteiskuntien rakenteiden kautta. Se näyttää nyt opettavan, että meidän on syytä pitää huolta ennen kaikkea itsestämme, koska meistä ei todellakaan kukaan huolehdi – ehkä varhaislapsuutta lukuun ottamatta.

Onko meidän pidettävä huoli vain itsestämme?

Muutokset perhesuhteissa ovat olleet isoja. Ennen perhe huolehti maalla ihmiset vauvasta vaariin, kaupungistuminen hävitti sen tavan. Vanhusten hoito jää yhteiskunnalle lähes aina.

Myös itsekkyys nostaa päätään. Minä on monelle elämän ensimmäinen ajatus, nuo muut taas usein kuin uhka omalle hyvinvoinnille.

Jos tämän sisäistää varhain, voiko toisiin enää suhtautua samalla suopeudella kuin itseen? Usein kyyhötämme itseemme käpertyneinä kuin ahneet minkit ajatellen, että muiden hyvä on itseltä pois.

Yhteisyyden ja luottamuksen harjoittelu on aloitettava mieluiten jo lapsena.

"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää", kirjoitti Boris Pasternak. Mitä tehdä, jotta ylitys sujuisi? Voisimmeko vielä oppia avautumaan, ymmärtämään ensin läheisiämme, sitten tuntemattomia ja viimein koko maailman kansoja?

Kysymys on lopulta siitä, kuinka me kaikki yhdessä pääsemme pellon toiselle laidalle.

Jos ihmiskunta ylipäätään aikoo säilyä, olisi yhteisyyden ja luottamuksen harjoittelu aloitettava mieluiten jo silloin, kun lapsi alkaa ymmärtää sanoja.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla