ET-lehden kolumnisti Hannu Mäkelä pohtii muistia ja sen vaikutusta elämäämme.

Ensimmäinen muistikuvani on selvä. Makaan Helsingin Kalliossa Ebenesserin lastentarhan pinnasängyssä. Olen vähän yli kaksivuotias.

Katson, miten joku hahmo tulee ja laittaa kullanpunaisen ja sädehtivän kalan kaapin päälle. Se kala on kauneinta, mitä olen nähnyt.

Mutta kun seuraavana päivänä menen päiväunille, kalaa ei enää näy. Enkä näe sitä enää koskaan, vaikka olen usein siitä lastentarhasta kysynyt, viimeksi vielä 2000-luvun alussa. Miksi haluaisin sen nähdä, en tiedä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Aurinko näissä maisemissa ei näy, mutta sadesumua sitäkin enemmän.

Muistan hyvin ihmiset, muistan paljon lauseitakin, mutta kaikkein parhaiten muistan maisemat. Nimenomaan oman maamme, "sen ystävälliset äidinkasvot", Aleksis Kiven sanoin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aurinkoa näissä maisemissa ei kuitenkaan ole, mutta sadesumua sitäkin enemmän.

Usein maisemat liittyvät kesäsaareen Kukkiajärvellä, tyyniin utuaamuihin ja tihkusateen himmentämiin saariin ulapan takana. Silloin niihin kuuluu aina myös erottamattomasti kuikan huuto ja sen jälkeen tuleva hiljaisuus. Kuikka on sukeltanut ja nousee pinnalle vasta kaukana lähtökohdastaan.

Muistoihin kuuluu kuikan huuto ja sen jälkeen tuleva hiljaisuus.

Aikuisiän sielunmaisemaksi olen löytänyt suon, sellaisen, jossa on sekä vesilampareita että sammalhyteikköä ja kasvustoa.

Miksi juuri suo? En osaa sanoa sitäkään.

Ehkä siksi, että siinä piilee aina jokin arvoitus, niin kuin alkusuomalaisuus asuisi sen pohjalla ja pitäisi yhä kädestäni kiinni – yrittämättä kuitenkaan kiskoa minua mukaansa ilkeän Vesihiiden lailla.

Uskon, että meitä kaikkia koskettavat eniten ne maisemat, jotka lapsuus on meille antanut. Yksi muistaa jonkin erityisen kaupungin kolkan, toinen maaseudun rauhan, kolmas ulapan äärettömyyden.

Lapsuudessa taitaa muutenkin olla avain kaikkeen siihen, millaisia meistä kasvaa. Voi olla, että setvin loppuelämäni tuotakin asiaa, vaikken taida tulla siitä hullua hurskaammaksi, äitini sanoin.

Lapsuudessa taitaa olla avain kaikkeen siihen, millaisia meistä kasvaa.

Muisti on matkasauvamme elämässä. Menneisyys on aina takana, sieltä voimme ammentaa vaikka mitä opettavaista. Monet ikävätkin asiat armelias muisti muuntaa rakkaammiksi kuin ne koskaan ovat olleet. Ehkä hyvä niin.

On toki myös niitä, jotka eivät pääse pakoon menneisyyttä, vaan jäävät sen vangeiksi. Jotkin kokemukset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että ne pitävät otteessaan, vaikka ihminen miten yrittäisi vapautua niistä.

Sääli. Ei siihen taida auttaa edes Armon valkokyyhky, joululaulu, jonka oma muistini tuo yllättäen tähän – kuin lohduksi.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 22/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla