Kirjailija ja taiteen akateemikko Hannu Mäkelä on ET-lehden uusi kolumnisti.
Kirjailija ja taiteen akateemikko Hannu Mäkelä on ET-lehden uusi kolumnisti.

ET-lehden uusi kolumnisti Hannu Mäkelä on huolissaan suomen kielestä. ”Omassa kielessä on elämän mieli”, hän kirjoittaa.

Kun olin kaksivuotias, äitini opetti minulle aakkoset. Elettiin aikaa Lapin sodan jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin hän, sydänsairas yksinhuoltaja, opetti minut myös lukemaan; niin hän uskoi saavansa minusta rauhan ainakin hetkeksi. Ja sai myös.

Ensimmäinen lukemani kirja oli Bertil Cleven teos Marsin matka, jonka ahmin kannesta kanteen. Marsiin en tosin enää halua, koska epäilen, että kirjassa kuvatut Marsin asukkaat ovat jossain katastrofissa tuhoutuneet.

Lapsuuteni täyttivät äidin alati toistelemat sananlaskut.

Jo tuolloin äidinkieli oli myös isänmaani. Mutta vasta nyt ymmärrän sen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti oli Kajaanin Leinosia. Lapsuuteni täyttivät siten äidin alati toistelemat sananlaskut. Nyt niitä käytän minä. ”Pakko se on kun pukseeraa”, on yksi mielilausahduksistani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suomalaisiin kirjailijoihin tutustuin vasta myöhemmin. Vanhoista klassikoista runoilija Samuli Kustaa Berg oli ensimmäinen johon ihastuin. Tein hänestä myöhemmin kirjankin. Kirja ja sitten montakin kirjaa syntyi myös Eino Leinosta, jolle äiti lapsena oli niiannut. Kiven kieli löysi tien sydämeeni. Elias Lönnrot taas löytyi paitsi Kalevalastaan, myös läheltä kotipaikkaani, Sammatista: Paikkarin torppa ja Lammin talo olivat hänen elämänsä alku- ja päätepisteet.

Mitä paremmin suomea alettiin osata, sitä varmemmalle pohjalle valtiota rakennettiin.

Pitkään kesti ennen kuin ymmärsin, että näiden kirjailijoiden luoman kielen avulla fennomaanit saivat yhdistetyksi Suomen kansan ja auttoivat maatamme itsenäistymään. Ruotsin vallasta oli jääty Venäjän alle vuonna 1809, mutta paradoksaalista on, että juuri se antoi enemmistön kielelle mahdollisuuden päästä esiin.

Mitä paremmin suomea alettiin osata, sitä varmemmalle pohjalle valtiota rakennettiin. Ruotsin kieli jäi valtakunnan toiseksi kieleksi. Myös saamen kieli kuuluu nykyään kieltemme valikoimaan. Näillä kolmella kielellä on historiallinen oikeutuksensa ja kansanryhmä, joka kokee kielen omakseen. Hyvä niin.

Vieras kieli on kelpo työmies, mutta johtajana huono.

Mitähän klassikkomme nyt sanoisivat, kun kuulisivat, miten yhä useampi valtaapitävä on vaatimassa englantia palvelukieleksi, ehkä lopulta yleiskieleksikin? Shakespearen ihanasta kielestä ei taida olla kysymys, vaan lähinnä ilmaisuista tyyliin oh my God! ja awesome! Hyvästi, runous.

Itse osaan suomen lisäksi kuutta kieltä, mutta mieleenikään ei tulisi kirjoittaa niillä muuta kuin viestejä. Yliopistossa väitöskirjoja väsätään silti nykyään englanniksi. Täytyyhän maailman tietää, mitä viisauksia meillä osataan! Englantia on toki hyvä osata, vaan yhtä hyvä olisi oppia ranskaa, italiaa, espanjaa tai venäjää. Vieras kieli on kelpo työmies, mutta johtajana huono.

Voisiko  tämän kehityksen yrittää jotenkin pysäyttää?

Omassa kielessä on elämän mieli. Eläinlajien häviämistä kyllä surraan, norppia suojellaan, kasvien vieraslajeja torjutaan, silti pienten kielten annettaisiin taantua ja lopulta kadota. Voisiko myös tämän kehityksen yrittää jotenkin pysäyttää ennen kuin on liian myöhäistä?”

Lue myös:

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla