ET-lehden kolumnisti Erkki Lampén joutui suomalaisen sairaudenhoidon parhaimpiin mankeleihin. Huoleen sekoittui hilpeyttä.
”Olkaa sitten hetki ihan paikallanne, sanoi vihreätakkinen nainen.
Makasin selälläni ja valmistauduin olemaan ihan paikallani.
Sitten sänky alkoi liikkua ja vei minut holvikaaren alle. Kaaressa näkyi kulkevan jokin edestakaisin, se sanoi hillitysti klunks, klunks. Voisin olla avaruusaluksessa matkalla kohti suurta tuntematonta.
Nyt hetki paikallaan, toisti nainen.
Näkymätön alkoi tutkia minua, katsoi lävitseni, talletti tiedot. Nyt pitäisi vihdoin selvitä, kasvaako sisälläni paha liha. Noita sanoja käytti kauan sitten työtoverini, ihana ihminen, lempeä, toisia huomioiva. ”Leikkaavat pahan lihan pois”, hän selitti sairaslomaansa.
”Surin Tiinaa pitkään, vaikka emme olleet mitenkään läheisiä.”
Vuosien päästä tapasin yhteisen tutun ja kysyin, mitä Tiinalle kuuluu. Tiinaa ei enää ollut, paha liha oli vienyt voiton. Surin Tiinaa pitkään, vaikka emme olleet mitenkään läheisiä.
Puin vaatteet ylleni ja lähdin kotiin. Sairaalan käytävällä tuli vastaan mies, jonka synnyinseudun arvasi olevan kaukana Suomesta.
Koin epämääräisen syyllisyyden ailahduksen: miten upea on suomalainen sairaanhoitojärjestelmä, miten fantastista ja kallista laitteistoa täällä käytetäänkään, jotta ihmiset eläisivät terveempinä ja pitempään, ja miten häviävän pieni osa maailman ihmisistä voi edes haaveilla tästä.
”Yritin saada hänet säteilemään olemalla lyhytsanainen ja fiksu.”
Viikon päästä istuin rasittuneen näköisen lääkärin luona. Nainen toi mieleen matematiikan opettajani, joka tunnille saapuessaan vaikutti vihaavan meitä kaikkia, mutta tunnin lopulla säteili valoa.
Ehkä se oli vain kurinpitometodi, ja ehkä lääkärikin haluaa vain viestiä, ettei toivo turhaa lörpöttelyä työtaakkaansa lisäämään. Yritin saada hänet säteilemään valoa olemalla lyhytsanainen ja fiksu. Kun lääkäri vihdoin hymyili, tunsin iloa, suoranaista voitonriemua.
Ei ole syöpää keuhkoissa, varjostuma on jotain muuta. Keuhkot eivät ole ihan terveet mutta eivät myöskään kuolemansairaat. Tämä tieto riitti minulle mainiosti.
...mutta kurkkutorvessa on muodostuma, joka pitää tutkia tarkemmin, lääkäri ilmoitti.
”Suusta työnnettiin vatsaan asti letku katselemaan maisemaa, jossa ei ole ennen käyty.”
Parin kuukauden kuluttua makasin taas sairaalavuoteella vihreätakkisten ympäröimänä, sain suuhuni pahanmakuisen suihkeen ja käteeni neulan, josta suoniini virtasi rauhaa. Suusta työnnettiin vatsaan asti letku katselemaan maisemaa, jossa ei ole ennen käyty.
Todennäköisesti synnynnäinen, lääkäri totesi, ja minut päästettiin vaappumaan kohti käytäväsänkyä.
Nautiskelin siellä opiaatin ja bentsodiatsepiinin yhteisvaikutuksesta ja vajosin päiväunille.
Tunnin päästä hoitaja toi mehua ja antoi kotiutumisohjeet. Menkää taksilla, älkää tehkö tänään tärkeitä päätöksiä, älkää nauttiko alkoholia.
Kävellessäni kohti raitiovaunupysäkkiä huvittelin ajatuksella, mitä tärkeitä päätöksiä voisin tänään tehdä. Ehkä voisin käydä äänestämässä, tai olisikohan Eiffel-torni myytävänä?”
Tämä kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2019.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
