Aloitin opiskelun Teknillisessä korkeakoulussa Helsingissä vuonna 1964. Koulussa oli silloin rakennusosasto ja siinä talonrakennuksen opintosuunta. Muistaakseni sitä johti yksi professori. 60-luvun alussa oli ruvettu puhumaan, että rakentamista ei Suomessa tutkita juuri lainkaan ja rakentamisen menetelmät ovat 1800-luvulta. Näiden puheiden seurauksena tutkimusta sitten tulikin, ja keksittiin uusia rakentamisen menetelmiä, joita sanottiin kehittyneiksi.

Rakentamista ruvettiin tutkimaan Otaniemessä Teknillisessä korkeakoulussa ja Valtion teknillisessä tutkimuslaitoksessa sekä uusien korkeakoulujen ja yliopistojen teknillisillä osastoilla Tampereella, Lappeenrannassa ja Oulussa. Professoreita, apulaisprofessoreita ja muita oppineita ilmaantui pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, ja tutkimustuloksia otettiin käyttöön rakentamisessa. Rakennusyhtiöt tekivät myös omia tutkimuksiaan.

Mikä on ollut tulos? Lähes jokainen viime vuosikymmeninä rakennettu talo on jollakin tavalla viallinen. Homevaurioiden määrää ei pysty kukaan laskemaan, 60-luvulla ja sen jälkeen rakennettuja taloja puretaan ja vanhoja, uusien menetelmien mukaan saneerattuja taloja ajetaan nurin puskutraktoreilla.

Asukkaan tehtävä on ollut maksaa lainansa ja pitää suunsa kiinni.

Liian innokkaasti tutkimisesta rakentamisen ongelmat eivät varmaankaan johdu, mutta siitä ne saattavat johtua, että asuntorakentamisessa on tutkittu vääriä asioita. On kehitetty teollisia rakennusmenetelmiä, joilla rakentaminen on saatu tuottamaan entistä suurempia voittoja rakennusyhtiöille, ja vähemmän välitetty siitä, millaista uusissa taloissa on ollut asua.

Asukkaan tehtävä on ollut maksaa asuntolainansa ja pitää suunsa kiinni. Muistan, kuinka erään suuren rakennusyhtiön omistaja totesi aikoinaan, että hänen rakentamansa uuden asunnon ostaja saa valita vain vessapaperin värin, kaikesta muusta päättää rakennusliike.

Asun itse talossa, joka valmistui vuonna 1957. Työhuoneeni on talossa, jonka helsinkiläisen rakennustyöläisten ammattiosaston työntekijät rakensivat itselleen vuonna 1907. Minulla on myös pieni talo Pohjanmaalla, vuosimallia 1897. Missään näissä taloista ei ole merkkejä homevaurioista. Ne on siis rakennettu ennen kuin rakennustekniikan tutkimus Suomessa aloitettiin toden teolla. Mikään niistä ei ole elementtitalo, niissä ei ole koneellista ilmanvaihtoa eikä niissä ole käytetty muovieristeitä.

Kannattaisikohan rakennustekniikan tutkimusta ohjata siihen suuntaan, että selvitettäisiin entisajan rakentamistavat ja otettaisiin niistä oppia. Yksi ennen vanhaan tärkeänä pidetty asia oli myös huolellisesti ja kunnollisesti tehty työ, josta tekijä voi olla ylpeä. Siihen malliin työn tekemistä kannattaisi nytkin kehittää.

Antti Tuuri on helsinkiläinen kirjailija ja ET-lehden uusi kolumnisti.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.

Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.