Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.

Anopin lähes 40-vuotias hapanleivän juuri sai ET:n päätoimittaja Katriinan oivaltamaan jotain oleellista elämästä.

Jo ensivisiitillä anoppilassa kiinnitin huomiota keittiössä olevaan isoon ämpäriin. Se oli nostettu hyllylle aivan katonrajaan ja peitetty juhlavasti kauniilla puuvillaliinalla. Siellä lepäsi anopin hapanleivän juuri.

Itse juuri ei näyttänyt kovinkaan juhlavalta, sillä se oli vain taikinaa, jota oli jätetty kuivumaan ämpärin laidoille. Ohuelti, jottei homehtuisi.

Anoppi oli tehnyt juuren itse kefiiristä 80-luvun alussa. Kiivaimpina limppuvuosina appivanhemmat leipoivat yhdessä kolme pellillistä leipiä joka kuukausi. Yhdessä, koska anoppi leipoi leivät, mutta ison taikinan alustaminen oli miesten hommaa. Samoin kuin viiden kilon jauhosäkin kantaminen kerrostalon neljänteen kerrokseen.

90-luvun alussa juuri muutti ämpäristä pienenä taikinamöykkynä neljänneslitran pakasterasiaan. Appivanhemmat olivat saaneet tietää, että juuri säilyy pakastimessa yhtä hyvin.

Juuri voi edelleen hyvin, ja sille on myös jälkipolvia luvassa.

Juuri kävi meilläkin hoidossa, kun appivanhemmat viettivät kesän mökillä ja lepuuttivat kaupunkipakastintaan sen ajan. Kuluneen rasian päällä luki himmeällä ”juuri”. Olen kova karsimaan vanhoja tavaroita ja pelkäsin koko kesän, että heitän vahingossa pois 40 vuotta tarkoin varjellun aarteen. Myöhemmin kuulin, että anoppi oli varmuuden vuoksi jakanut juurta useaan rasiaan ja pakastimeen.

Juuri voi edelleen hyvin, ja sille on myös jälkipolvia luvassa. Se alkaa pian elää ja kehittyä mökkinaapurin tyttären keittiössä, kunhan anoppi vain muistaa noukkia häntä varten kunnon nokareen valmiista taikinastaan.

Koko leipomisperinne kertoo kauniilla ja konkreettisella tavalla appivanhempieni pitkästä yhteiselosta ja yhteisistä arvoista. Heidän elämää seuratessa tuntuu, että arvokkaimmat asiat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia – niiden pitää antaa vain rauhassa kehittyä ja kypsyä. Niin kuin vanhetessaan paraneva hapanleivän juuri ja pitkä yhteinen elämä.

Nautitaan kesästä, rakkaudesta ja perinteistä!

Katriina Palo-Närhinen
ET:n päätoimittaja

Ota yhteyttä: katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Pääkirjoitus on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2018. 

 

Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.
Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.

Syöpälääkäri ja psykoterapeutti Päivi Hietanen on oppinut työssään sairailta, että toivo asuu ihmisessä syvällä. 

Äidilläni, joka oli köyhänä orpolapsena kokenut kovia, oli tapana sanoa: ”Työ on aina auttanut.” Muistan tämän lauseen vaikeina hetkinä.

Elontiellä on aamuja, jolloin kysyy, mitä mieltä tässä kaikessa on. Olo helpottuu, kun saa kampeaa itsensä ylös, ottaa kahvikupin käteensä ja lähtee liikkeelle. Päivän kohtaamiset, hetkien jakamiset tuttujen tai tuntemattomien kanssa parantavat oloa. Arki kantaa.

Kun Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Koskelaan saapuu viesti Voitto-pojan kaatumisesta, Koskelan vanhaemäntä lohduttaa miniäänsä tämän hartioita taputellen: ”Ihmisparka... ihmisparka... Mutta täytys... Ei ole vielä aamutonta yötä ollu.”

Hetki Koskelan tuvassa tuo mieleeni erään luentotilaisuuteni, jossa kysyin, mitä toivo on. ”Sitä, että ihminen ei ole yksin maailmassa”, vastasi eräs kuulija. Toinen ehdotti: ”Uskoa, että jotain hyvää on vielä odotettavissa.” Siitä olimme yksimielisiä, että toivo on tärkeää, kaikkea elämää kantavaa. Sairaat ja heidän omaisensa korostavat, että toivoa ei saa viedä.

Sairaat ovat opettaneet minulle, että toivo asuu ihmisessä syvällä. Sillä on tapana muuttaa muotoaan tilanteiden niin vaatiessa. Meissä on salattuja voimia, joita emme tunne ennen kuin niitä todella tarvitsemme. Sopeudumme muutoksiin, mutta se vaatii paljon suremista. Ihminen toivoo ensin paranemista, sitten sitä, että saisi nähdä lapsenlapsensa kasvavan. Lopulta hän pyytää, että tulisi vielä kivuttomia päiviä. Saattohoitokodissa kuulen usein kysymyksen: ”Pääsenkö vielä käymään kotona?” Ihminen astelee toivon portaita. Askeleita siivittää lähimmäisten tuki.

Työ auttaa monessa ahtaassa paikassa, mutta kaikkea sekään ei korjaa. Silloin avuksi tarvitaan unelmia, noita mielen lepopaikkoja.

Sairas tietää tosiasiat, mutta antaa niistä hetkittäin lomaa itselleen. ”Kun kävelin metsässä lapsuuteni leikkipaikoilla, kuuntelin puiden huminaa. Minulle tuli levollinen olo. Silloin ajattelin, että voin vielä parantuakin”, eräs mies sanoi. Toinen pohti elämänsä viime kuukausina, vieläkö pääsisi puolisonsa kanssa muistojensa Pariisiin. Kolmas haaveili ruohonleikkurin päällä istumisesta ja tuoreen ruohon tuoksusta. Unelmat ovat sallittuja niin terveille kuin sairaille.

Suomalaisten unelmat heräävät eloon kesäisillä rannoilla ja kukkaniityillä. Impivaara antaa etäisyyttä maailman murheisiin. Haaveet liittyvät levollisiin hetkiin saunan laiturilla, kun iho hengittää lämmintä höyryä ja koivu tuoksuu. On vapaa olo ja armaan läheisyys.

Luonnon helma ottaa meidät syliinsä ja suojelee kaikelta, mitä ikinä saatammekaan pelätä. Vexi Salmen sanoin: ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille…”

Arjen askareet ja luova mieli ovat toivon parhaita apulaisia.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2018.