Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”

Kesäinen Lappeenranta ei ollut enää sama kuin lapsuudessa. ET:n päätoimittaja Katriina päätti, että nauttisi vastedes kaupungista vain rakkaissa muistoissaan.

Olen aina rakastanut Lappeenrantaa. Lapsena ja nuorena kävin siellä joka kesä tätini ja serkkujeni luona. Iloiset eteläkarjalaiset, rehevät lehtimetsät ja Chymoksen karkkitehdas jäivät mieleeni ikiajoiksi.

Täti otti sukulaiset aina lämpimästi vastaan. Hänellä oli neljä omaa lasta, mutta kesäisin minä ja siskoni mahduimme hyvin joukon jatkeeksi. Joskus mukana oli pikkuserkkujakin.

”Söimme vetypiirakat torilla.”

Täti piti keskustelemisesta ja oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista: luonnosta ja historiasta, tuttavista ja tuttavien tuttavista. Hän tutustutti minut Lappeenrantaan ja sen historiaan ja erityisesti omaan sukuumme esi-isineen. Hän matkusti paljon ja rohkaisi minuakin ulkomaanmatkoille. Kerran hän jopa järjesti minut lappeenrantalaisnuorten Amerikan-reissulle, koska omassa kotikaupungissani sellaista ei ollut tarjolla.

Tänä kesänä vierailimme mieheni kanssa taas Lappeenrannassa. Tätiäni emme enää tavanneet. Hän kuoli viime talvena 87-vuotiaana.

Teimme samoja asioita, joita tädinkin kanssa teimme: söimme vetypiirakat torilla, ja kyllä, Laakon kojulla, sillä tädin mukaan juuri Laakon mamma oli 60-luvulla keksinyt tuon tuhdisti täytetyn lihapiirakan. Kävimme linnoituksella ja tutkimme 1700-luvun pikkuvihan muistomerkkiä ja sen keskellä törröttävää puunpalaa. Muistomerkkiin isketty laatta tosin kertoi, ettei puu ollutkaan kellunut veressä, kuten täti oli minulle sanonut.

”Minulle kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.”

Meillä oli mukavaa, mutten usko, että enää palaamme Lappeenrantaan. Minulle tärkeä kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.

Monet hyvät muistot ovat sidoksissa hetkeen, jossa ne syntyvät. Kun muistot irrottaa ajasta, niiden taikapöly karisee. Tärkeintä ei kuitenkaan ole testata, kestävätkö muistot tätä päivää, vaan nauttia tunteista, joita ne yhä herättävät. Lappeenranta on nyt parhaimmillaan muistoissani, yhdessä tätini kanssa.

Nautitaan lämpimästä syksystä ja mukavista muistoista!”

Katriina, päätoimittaja

Ota yhteyttä: katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Uusi ET-lehti 18/2018 on ilmestynyt. Uusimman digilehden löydät täältä.