Lapsuutta on tapana muistella huolettomana aikana, mutta onko asia oikeasti niin, miettii ET-lehden kolumnisti Erkki Lampén.

Lapsuutta on tapana muistella huolettomana aikana. Vastuitten taakat odottavat useimpia vasta muutaman kulman takana, ja kehittyvät aivot kokevat voimakkaita elämyksiä, joita jäädään iäksi kaipaamaan. Lohduttautukaamme sillä, että vanhemmiten olemme seestyneet.

Jotkut selittävät lapsuutensa valoisaksi kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan, monet varmaan haluttomuudesta huojuttaa omaa minäkuvaa.

Voinko myöntää, että sain lapsuudesta eväitä tosi pienellä ja likaisella lusikalla?

Jos myönnän, että lapsuuteni oli kehno ja minulle annettiin eväitä tosi pienellä ja likaisella lusikalla, millainen ihminen minä nyt sitten olen?

Kun siis kerron lapsuuteni olleen melko onnellinen, älkää uskoko. Arvelen olleen, mutta en voi tietää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sen muistan varmasti, että lapsuutta leimasi vapauden puute. Muut määräsivät. Vähä vähältä rajat antoivat myöten, ja se synnytti optimistisen harhan: kun minä kasvan vapaammaksi, elämä muuttuu kauttaaltaan paremmaksi ja minusta tulee lähes täydellinen, sellainen kuin haluan olla.

Lapsuutta leimasi vapauden puute.

Vuosikymmenten mittaan kriisistä toiseen kompastellessa harha on vähitellen haihtunut.

Silti huomaan yhä odottavani, että löydän itsekurin kotini siivoamiseen, että muutun vähemmän ärtyisäksi, että kristinuskon ja ateismin kädenvääntö sielussani hellittää, että repaleisen ja itsekkään rakkauden irvikuvan sijasta voisin lopultakin antaa jotain kaunista, että uskoisin minulla olevan lupa onneen. Vielä joskus minulle kasvaa terve itsetunto!

On mahdollista, etten tästä ihmeemmin muutu.

Vasta viime vuosina olen alkanut hyväksyä todeksi sen mahdollisuuden, että en tästä ihmeemmin muutu. Huh.

Katse kääntyy väkisinkin menneisyyteen. Siihen, mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä, samoin kuin niihin omiin valintoihini, jotka jälkikäteen tuntuvat virheiltä. Olisi pitänyt ymmärtää, miten en ymmärtänyt! Tai uskaltanut, esimerkiksi perustaa perhettä.

Järki koettaa rauhallisesti ilmoittaa, ettei sellaisten asioiden vatvomisessa ole juurikaan mieltä. Melkein yhtä hyvin voisi suunnata syyttävän sormen kohti geeniperimäänsä. Siellä on ja pysyy.

Tällaisten asioiden vatvomisessa ei ole juurikaan mieltä.

Niin sitä istuu kuin korkealla mäellä ja tähyilee taivaanrantaa. Tuolta minä olen tullut, jonnekin voin ehkä vielä mennä. Tässä on reppu, kylläpä se painaa. Miksen jättäisi turhia tähän?

Jokin minussa haaveilee voivansa kääntyä takaisin ja palata onnelliseen lapsuuteen. Mikähän siellä oikeasti odottaisi?

Ylös siitä, nyt. Vielä jaksat. Mutta ensin ne kivet pois sieltä repusta.

Arvelen lapsuuteni olleen onnellinen, mutta en voi tietää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla