"Mitään tällaista ei Suomessa ole elämäni aikana tapahtunut", kirjoittaa Erkki Lampén.

Istuin sohvalla ja tuijotin telkkaria. Huonosti nukkuneen näköinen poliisin ylijohto kertoi kameroitten edessä uutisen, joka oli ollut jo jonkin aikaa ilmassa: Uudenmaan maakunta on päätetty eristää. Kaikki tiet suljetaan, vain välttämätön liikenne sallitaan. Armeija on valmiina antamaan virka-apua.

Mitään tällaista ei Suomessa ole elämäni aikana tapahtunut. Mieleen tulee talvisodan aatto Helsingin rautatieasemalla: Paasikivi ja Tanner nousevat Moskovan junaan rauhasta neuvottelemaan, saattojoukko virittää virren Jumala ompi linnamme.

Mieleen tulee talvisodan aatto Helsingin rautatieasemalla.

Ensin koronavirus oli vain sana. Sitten alkoi kuulua kuin kuiskauksia tuulessa, sitten lähestyvää rumpujen kumua. Kun maa toisensa jälkeen laittoi rajansa kiinni, alkoi tuntua kuin eläisi unessa. Kukaan ei tiedä, mitä seuraavaksi. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti Max von Sydowin esittämä ritari pelaa shakkia kuoleman kanssa. Eletään 1300-luvun ruttovuosia, yhteiskunta on sekaisin, ja ihmiset koettavat pelastua kuka mitenkin. Ritari haluaa voittaa aikaa ja uskoo jopa voivansa päihittää kuoleman, ainakin pelissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En tiedä, montako kertaa olen pelastunut kuolemalta.

En tiedä, montako kertaa olen pelastunut kuolemalta. Sellaista ei yleensä voi tietää. Moottoripyörällä rekan eteen kaatuminen oli yksi hyvä ehdokas, humalassa uiminen toinen. Soutuvene poimi uupuvan kyytiin.

Nyt koetan olla tarkka, jollen itseni niin muiden takia. Käyn kaupassa heti aamusta, kun siellä on vähiten väkeä. Käteen ohuet hanskat, suun eteen silkkihuivi, kun hengityssuojaimet olivat apteekista lopussa. Kotiin palattuani pesen kädet hartaasti saippualla. En tapaa juuri ketään. Tämä on minun shakkiani, ja erakolle loppujen lopuksi aika helppoa. Voin vain kuvitella millaista nyt on pyörittää lapsiperheen arkea.

Emme suutele emmekä halaa, koska asumme eri osoitteissa.

Väsyttää oudosti. Onko makuaistini heikentynyt? Oliko tuo vilunväristys, onko tämä niskajumi alkavaa lihassärkyä? Nyt kelpaa olla luulosairas.

Naiseni sentään tapaan koirapuistossa. Emme suutele emmekä halaa, koska asumme eri osoitteissa. Katselemme koirien temmellystä ja puhelemme. Katso, tällaiset kengät löysin alennusmyynnistä, varpaat viihtyvät. Tein muuten eilen taatelikakkua, onnistui! Kuule, jos käy niin, että koirani tarvitsee uuden kodin, siitä voi sitten keskustella henkilön M kanssa.

Nähdään, sanomme koirapuiston portilla ja katsomme toisiamme silmiin. Nyt se merkitsee tavallista enemmän.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2020.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla