”Metsä tuntui ikuiselta, ja sain siitä lohtua murheisiini”, kirjoittaa Erkki Lampén kolumnissaan.
Eräänä kesänä oli murheita enkä tiennyt, mitä tehdä. Menin sitten kansallispuistoon, istuin kivelle ja kuuntelin tuulen suhinaa.
Metsä tuntui ikuiselta, ja sain siitä lohtua murheisiini.
Tiesin, etteivät ne metsää kiinnosta, mutta joskus on mukava ajatella lapsen lailla, että vanhat kuuset ovat viisaita ja ystävällisiä ja niissä pyrähtelevät linnut kertovat ilosta ja hetkessä elämisen taidosta.
Palasin metsästä keventynein mielin. Ihmettelin, miksen käy siellä useammin. Metsäretkeä ei kadu ikinä jälkeenpäin, jollei mene luita rikki.
Metsäretkeä ei kadu jälkeenpäin, jollei mene luita rikki.
Ystäväni muutti parikymmentä vuotta sitten perheineen syrjäseudulle korpien keskelle. Kyläilemään ajaessa tuntui aina kuin olisi siirtynyt johonkin ikuiseen ja turvalliseen, tällainen kansallisromanttinen menneeseen haikailija kun olen.
Metsää näytti riittävän loputtomiin, varsinkin kun kiipesi näkötorniin ja antoi katseen kiertää.
Siellä syrjässä ystäväpari vanhassa hirsitalossaan lisääntyi vielä yhden lapsen verran. Lapset kulkivat sieni- ja marjaretkille ensin käsi aikuisen kädessä, lopulta omin päin. Joskus metsästä kömpi karhu, kulki pihan poikki ja jätti muistoksi valtavan kakan, jossa näkyi punaisia marjoja.
Sanotaan että Suomi elää metsästä. Se vain merkitsee eri asiaa metsurille, metsän omistajalle, selluloosatehtaan omistajalle ja retkeilijälle.
Viitisen vuotta sitten heti ystävän saunan takaa alkanut satumetsä hakattiin. Vähitellen katosivat sieni- ja mustikkapaikat, ja ikivanhat polut hävisivät metsätyökoneiden renkaitten uriin.
Äänekosken uusi tehdas on ahnas. Hyvinvointia jauhaakseen se nielee puuta 70 junavaunullista ja 240 rekkakuormaa päivässä.
Ystäväni lähetti metsänomistajalle kirjeen ja sai vastauskirjeessä kuulla metsäsuhteensa olevan ”romanttinen” ja metsällä olevan se hieno ominaisuus, että se uusiutuu.
Tämä ja seuraavakaan sukupolvi ei tule ikimetsää näkemään. Sellaisen kehittyminen kestää parisataa vuotta.
Seuraava sukupolvi ei tule ikimetsää näkemään.
Kaiken maan ja metsän omistaa joku ihminen tai ihmisyhteisö.
Suomessa ei ole sellaista unohtunutta metsäsaareketta josta voisi sanoa: ka, tuotapa ei omistakaan kukaan, se on karhujen ja sarvijäärien oma tontti.
Metsänomistajia on Suomessa reilusti yli puoli miljoonaa. Varsin moni tämän kolumnin lukijoista omistaa metsää, ja oloni on hiukan tukala miettiessäni, mitä he kirjoittamastani ajattelevat.
En ole koskaan ollut metsätyökoneeseen kahliutuvaa tyyppiä vaan pikemminkin konservatiivinen lain ja järjestyksen kannattaja.
Haluan vain esittää ujon vetoomuksen: jos omistatte sekä vanhaa että uudempaa metsää, sellaista tasaikäistä puupeltoa, olisiko mahdollista harkita vain jälkimmäisen hakkaamista, jos taloudellinen tilanteenne suinkin sallii. Nimettömät metsässä kulkijat olisivat siitä sanomattoman kiitollisia.
Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2019.
Erkki Lampén on sosiologi, retkeilijä ja kirjailija.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
