Lapsuuden hetkille rakentuu jokaisen elämä. Myös siksi niistä kannattaa pitää kiinni.

Marcel Proust kirjoitti 1900-luvun alkupuolella teossarjan, jonka vaatimaton alku lähti siitä, että hän kastoi Madeleine-leivosta teehen ja muisti leivoksen mausta erään lapsuutensa illan. "Pitkät ajat menin nukkumaan varhain", kirja alkaa. Mutta uni ei tullut, sillä pieni Marcel alkoi kaivata äitiä.

Tuohon muistoon liittyi toinen, sitten kolmas. Tästä herätyksestä kasvoi jättimäinen luomus, joka yhä luettaa itsensä, kun jaksaa antaa sille aikaa.

Eletyt hetket eivät katoa mihinkään.

Kadonnutta aikaa etsimässä on aina ajankohtainen, niin minulle kuin niille, joille lapsuus alkaa elää uudella tavalla. Kun olemme nuoria, tuo elämän alku ei kiinnosta; katse pysyy tiukasti nykyisyydessä ja joskus tulevaisuudessakin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mutta eletyt hetket eivät katoa mihinkään. Ne säilyvät sisällämme ja ohjaavat meitä myös silloin, kun emme sitä käsitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki äitini opettamat sananlaskut ovat sisälläni, vaikka nuorena niitä lähes vihasin.

Huvitun jo itsekin Suomen kansan vanhoista viisauksista: "Johan nyt on markkinat, kun turkkikin juuva pitää." Tuon voi liittää vaikka EU:n viimeisimpään rahapolitiikkaan.

Kaikki äitini opettamat sananlaskut ovat sisälläni.

Oma lapsuuteni oli lukutaidon oppimisen aikaa, köyhän perheen kaupunkielämää Kalliossa ja sitten pitkiä kesiä Kukkiajärven saaressa, jossa sumu laskeutui sankkana peilityynelle järvelle ja sumua puhkoivat vain kuikkien pitkät huudot – alakuloa täynnä. Sitä oli myös oma mieleni, olinhan saaren vanki.

Silloin minut pelastivat yksinäisyydestä kirjat ja yhä ne pelastavat, jos pelastuksen tarve tulee.

Ei ole väliä sillä miten me saamme itsemme pystyyn, kunhan keinot eivät vahingoita muita. Lukeminen on niistä ekologisin ja kirja kierrätettävää materiaalia – sen ajatuksista puhumatta.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun teimme matkan vaimoni lapsuuden kesiin. Hieman etsimme ensin paikkoja, mutta sitten lukko avautui ja oikea paikka löytyi.

Lukeminen on keino saada itsemme pystyyn.

Ennen niin täynnä elämää ollut talo aiheutti kuitenkin pettymyksen. Ikkunat oli peitetty, ovet teljetty; rakennus näkyi odottavan vain purkajien tuloa.

Iloinen jälleennäkeminen vaihtui melankoliaan. Sitä ei täysin poistanut edes pistäytyminen entisen savusaunan paikkeilla, josta edelleen aukeni avara utuinen ulappa.

Mennyt oli kadonnut, mutta alkoi sittenkin elää, kun sitä siinä muisteli: äänet, ihmiset, ilo; kaikki touhu ja hälinä. Lapsuuden hetkille rakentuu jokaisen elämä. Myös siksi niistä kannattaa pitää kiinni.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla